Mahtavaa, miten hyviä vastauksia tähän ketjuun on kertynyt! Raapustanpa jotakin jonon jatkoksi, silläkin uhalla että kontribuutiokseni jää aiempien kirjoittajien ajatusten toistelu.
Faghag kirjoitti:Lukiessani Parisuhteen vaiheet rakastumisesta rakkauteen -ketjua tajusin, että nykyinen suhteeni on hypännyt kokonaan tuon romanttisen deittailuvaiheen ohitse, jolloin toiseen tutustutaan vähitellen ensi-ihastuksen huumassa. Me taisimme mennä suoraan tunnistavasta rakastumisvaiheesta toisen rakastamiseen itsenäisinä yksilöinä keskellä arkea.
Niinpä menimme mekin, osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta malttamattomuudestamme johtuen. Neljän kuukauden kuluttua tapaamisestamme asuimme jo yhdessä minun kahdelle henkilölle aivan liian pienessä kerrostaloasunnossani. Ja alusta lähtien suhteessa oli ongelmia, joita jouduttiin joskus repivästikin purkamaan auki ja käsittelemään. Normaali deittailuvaihe jäi kerta kaikkiaan toteutumatta.
Nyt kuitenkin tuntuu, että arki vain jatkuu yhtenä putkena ilman että sitä katkaisee jokin romanttinen hullutus tai yllätys.
Siinä missä aloitus oli kuin suoraan omalta näppäimistöltäni, tämä jatko hieman kummeksuttaa. Meilläkin arki on jatkunut lähes keskeytyksettä näihin päiviin saakka (keväällä kolme vuotta), mutta meidän mielestämme se ei ole minkäänlainen ongelma. Toki lomailukin olisi välillä mukavaa, kun molemmilla on töissä/koulussa aika rankkaa, mutta lomaa kaivataan nimenomaan levon tarpeen vuoksi - ei siksi että kokisimme suhteen hyvien puolien realisoituvan vain arjen ulkopuolisessa elämässä.
Kun itsenäiset suhteessa olevat ihmiset rupeavat liikaa tekemään omia juttujaan ja ainoa yhteinen asia on yön nukkuminen samassa sängyssä, herää kysymys, miksi tässä ylipäätänsä yhdessä ollaan.
Tuo oman ja yhteisen ajan välinen tasapaino on sellainen ongelma, jonka ratkaisemiseksi minulla ei ehkä ole antaa eväitä. Meillä kummankin opiskelu/työ vie niin paljon aikaa, että molemmille on itsestäänselvää karsia kaikki muut menot minimiin, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollista viettää edes vähän. Toisaalta koemme yhdessäolon niin arvokkaana, että sillä miten tuo aika käytetään ei juuri ole väliä. Usein yhdessä ollessamme teemme aivan tavallisia arkisia asioita: käymme kaupassa, laitamme ruokaa, siivoamme, pesemme pyykkiä, teemme koulu- ja duunihommia, juttelemme, käymme kävelyllä, katsomme leffoja, käymme yhdessä suihkussa, nukumme päiväunia - toden sanoakseni teemme ehkä kahdesti vuodessa jotakin, minkä voi lukea selvästi arjen ulkopuolelle kuuluvaksi. Tai kai tuo leffojen katsominenkin voidaan rajata arjen ulkopuolelle. Sitä sentään harrastamme keskimäärin kerran viikossa.
Arjen katkaisemisesta huolehtimisen vastuun sälyttäisin sille osapuolelle, jonka mielestä arki vaatii katkaisua - ja sillä sipuli. On turha odottaa toiselta osapuolelta telepatiakykyjä ja täsmälleen oikeanlaiseen ilmiasuun räätälöityä sponaaniutta. Mutta minulle romanttisia hullutuksia ja yllätyksiä tärkeämpää onkin se, että pelkkä kotiin meneminen tuntuu joka kerta ihanalta ja rentouttavalta ajatukselta, ja että toisen syliin voi käpertyä työelämän rasituksista palautumaan silloin kun sitä tarvitsee. Jos toinen vaikuttaa rentouttavasti ja rauhoittavasti jo pelkällä läsnäolollaan, hänen ei edes tarvitse keksiä yllätyksiä ja kikkakolmosia saadakseen vastapuolen pysymään suhteessa. Jos aivan rehellisiä ollaan, suurin osa elämästä on joka tapauksessa arkea. Siksi suhdekin kannattaisi pyrkiä saattamaan toimivaksi nimenomaan arjessa. Ensisijaisena ongelmana aloittajan tilanteessa pitäisin siis sitä, että arki ei tällä hetkellä ole niin mukavaa kuin se voisi olla.
*
Miten sitten saada arjesta nykyistä mukavampaa?
Keksin perstuntumalta ainakin kaksi erilaista tapaa viedä ilo parisuhteen arjesta:
1. toisen osapuolen henkinen ja fyysinen nääntyminen arjen pyörittämiseen liittyvän työtaakan alle, ja
2. yksinäisyys yhdessäolosta huolimatta.
Ainakin ykköskohdasta aloittajan tilanteessa tuntuu olevan oireita. Mikä ratkaisuksi? Oman kokemukseni mukaan sellaiset parisuhteet, joiden osapuolina on kaksi itsenäistä ihmistä, tuntuvat toimivan parhaiten. Joskus kuitenkin itsenäisestäkin ihmisestä tulee parisuhteessa toisesta riippuvainen tavalla, joka kuormittaa toista epäreilusti. Molempien osapuolien kannattaisi ehkä aluksi miettiä, olisiko oma elämäntapa ilman kumppania a) mahdollinen ja b) olisiko sellainen elämä hauskaa. Jos se ei olisi mahdollista, kyseessä on jo aika karkean luokan riippuvuus toisesta - ja jos se olisi mahdollista mutta ei hauskaa, syitä onnettomaan arkeen kannattaa aloittaa etsimään omasta toiminnasta (joskin toisellakin voi olla asiaan osuutta).
Jos toinen esimerkiksi tekee ruokatalouden eteen selvästi vähemmän kuin puolet, se indikoi epäitsenäisyyttä kyseisellä elämänalueella (eli yksin asuessaan hän ei pysyisi hengissä toimintaansa muuttamatta). Ratkaisu tähän ei kuitenkaan välttämättä ole kokkikirjan kanssa hellan ääreen linnoittautuminen parillisina päivinä. Jos joku suorastaan vihaa ruoanlaittoa, hänellä saattaa olla sen suhteen toisenlainen selviytymisstrategia - esimerkiksi ravintoloissa syöminen. Parisuhteen toisen osapuolen olisi hyvä pyrkiä hyväksymään myös omasta toimintatavastaan poikkeavat ratkaisut, kunhan ne täyttävät tarkoitetun perustehtävän. Yksi ratkaisu tasapainoiseen ruokatalouden hoitoon voisi olla se, että suunnilleen puolet viikosta syödään ulkona toisen rahoilla ja muulloin nautitaan kotona toisen valmistamaa ruokaa.
Toinen tapa ratkaista tällainen epätasapaino on sen neutraloiminen jollakin toisella elämänalueella, jossa tasapaino on päinvastainen (esimerkiksi: toinen laittaa aina ruuat ja toinen siivoaa aina). Tämä saattaa kuitenkin johtaa siihen, että asioita tehdään yhä enemmän yksin, etenkin jos yhteistä aikaa on joka tapauksessa vähän. Omassa suhteessani ainut yhteinen aika osuu joskus kokonaisuudessaan arkiaskareiden kanssa päällekäin, mikä on meille kuitenkin kiistaton etu yksin pakertamiseen nähden (etenkin kun me molemmat inhoamme kotitöitä).
Entäs tuo kakkoskohta sitten? Jos kokee olevansa suhteessaan henkisesti yksin, syyt eivät välttämättä ole ollenkaan yksiselitteisiä, mutta jotenkin tilannetta olisi silti hyvä voida korjata. Tämäkin lähtenee purkautumaan sen miettimisestä, mistä yhteyden puute toiseen mahtaa johtua.
*
Olen siis tullut tässä suositelleeksi arjesta nauttimista yhdessä siitä pakenemisen sijaan. Niille, jotka nyt käyvät arvostelemaan vaikkapa minun ja kumppanini tapaa käydä yhdessä ostoksilla ("osaahan sen yksikin ihminen hoitaa") tai laittaa ruokaa ("aikaa menee hukkaan jos siinä kaksi säheltää yhtä aikaa"), esittäisin kysymyksen parisuhteen merkityksestä. Itselleni se on asioiden jakamisen lisäksi yhdessäolo. Jos tylsät arkiaskareet muuttuvat juhlaksi kun niitä tekee toisen kanssa yhdessä, miksi ei tekisi? Ja miksi olla "yhdessä" jonkun kanssa, jonka seurasta nauttii vain leffateatterissa ja lomamatkoilla?
Lopuksi huomauttaisin, että ihmiskäsitykseni ei ole staattinen. Jos jonkun tyypin kanssa arki ei
juuri tällä hetkellä ole erityisen mukavaa, se ei vielä tarkoita että koko suhde olisi tuhoon tuomittu. Suhde saattaisi vain vaatia hieman työtä. Oma suhteeni on nyt aivan eri planeetalta kuin alussa, joten tiedän aktiivisella asioihin puuttumisella voivan olla myönteistä vaikutusta. Tosin se puuttuminenkin toimii vasta sitten, kun se tehdään
yhdessä, yhteisestä intressistä - yksipuoliset yritykset leimautuvat yleensä silkaksi jäkättämiseksi ja riitelynhaluksi.