Tix kirjoitti:
Ainakaan itselläni suhteeni vanhempiin ei järkkynyt millään tasolla saamani kurituksen johdosta. En edes pelännyt, enemmän hävetti että oli tehnyt niin tyhmiä. Ehkä siksi, että vanhempani eivät menettäneet tuolloinkaan malttiaan, vaan selittivät miksi rangaistaan.
No totta helkkarissa vanhempasi yrittivät tuollaisen rumuuden perustella oikeutetuksi ja tarpeelliseksi ja järkeväksi ja olevan sinulle vain hyväksi. Luultavasti omat vanhempansa olivat olleet aikanaan yhtä "oikeutettuja" aiheuttamaan fyysistä kipua lapsilleen. Muutoinhan heidän olisi pitänyt paitsi myöntää, että itse ovat erehtyneet tekemään jossain asiassa väärin, myös romuttaa käsitystään omista vanhemmistaan ja heidän oikeudestaan toimia samalla tavalla.
Lapselle on elinehto rakastaa vanhempaansa. Lapsi on pitkään riippuvainen näistä ihmisistä. Lapsi on oiva kohde vanhemmalle käyttää sitä valtaa, minkä uhriksi itse on aikanaan joutunut ja jonka opetettu olevan oikeutettu asioiden tila. Lapsi ei jätä, ei lakkaa rakastamasta, hän ei kerta kaikkiaan voi. Lapsen on pakko rakastaa. Ja kestää, sietää.
Alice Millerin tuotanto olisi kyllä helkkarin hyvä luettavaksi jokaiselle, joka joskus on ollut lapsi.
Minä olen varmasti saanut osakseni useampiakin nippauksia (luunappeja) äitini taholta, mutta koska äitini on kakka akka, en ole niistä niin välittänyt enää pitemmän päälle. Paskaako sitä yrittää väkisin elättää kiintymystä ihmiseen, joka sitä ei ansaitse. Sen sijaan muistan hyvin elävästi tilanteen, jossa isäni
uhkasi selkäsaunalla. En saanut siis edes selkääni, mutta kyllä se uhkauskin jo jäljet jätti. "Tartteeko mun hakea vyö?" Minulla ei ole enää minkäänlaista käsitystä mikä oli se paha teko, mitä toteutin. Aavistuksenomainen arvaus kyllä, luullakseni olin kokenut huomion tarvetta, kaipausta saada vanhemmiltani ymmärrystä jossain asiassa, mutta ilmaisuni oli heidän näkökulmastaan vain rasittavaa kiusantekoa. Eivät pystyneet asettumaan asemaani, ottamaan selvää mikä nyt oikeasti hiertää, ehkä joutua kasvokkain erheensä kanssa. Helpompaa oli uhata väkivallalla. Muistan seisahtuneeni täysin. Aivan hämmennyksissä ja peloissani. Isäkö haluaisi minua satuttaa, lyödä. Se läheisempi ja rakkaampi vanhempi. Se, johon pitäisi voida luottaa. Jonka rakkauteen pitäisi voida luottaa. Pitkään pohdin asiaa. Voisiko isäni todella tehdä jotain sellaista. Se oli helvetin pelottava ajatus. Ei missään nimessä oikein häneltä.
Äitini ja vähän isänikin perintönä olen saanut vahvan mallin pitää kaikenlaisia lasten tekemisiä rasittavina, hermostuttavina ja ärsyttävinä toimintoina. Olen saanut vahvan mallin kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta asettua lapsen asemaan ja pyrkiä ymmärtämään lapsen kokemusmaailmaa ja ilmaisua. Siitä on tajuton työ oppia pois. Etenkin väsyneenä se lapsuudessa opittu kaava pyrkii pintaan niin maan hemmetisti. Eikä se sellainen tee hyvää yhdellekään osapuolelle.
Toinen asia, mikä on pitänyt aivan alusta asti vanhempana opetella on se, miten lapselta pyydetään anteeksi omia ylilyöntejä. Osoitetaan hänelle, että se, mitä äiti teki, ei ollut oikein. Olisi pitänyt toimia toisin. Että lapsi ei ansaitse kuritusta, ei pahoinpitelyä henkisesti eikä fyysisesti. Että hänen ei tarvitse sellaista hyväksyä. Että jos äitillä joskus palaa käämit kaikesta huolimatta, niin se ei todellakaan ole lapsen vastuulla se. Se on äidin ihan oma virhe. Äiti on vastuussa siitä, miten lastaan kasvattaa. Lapsi ei ole vastuussa äidin reaktioista. Ei ole helppoa tämä anteeksipyynnön jalo taito. Pienelle lapselle kun anteeksipyynnön pitää tulla nopeasti, että hän pystyy yhdistämään sen pienessä mielessään edeltävään tilanteeseen. Ja vaikeaa se on siksikin, että siitä ei ole mitään kotona opittua mallia. Omat vanhemmat kun eivät virheitä tehneet tai ainakaan niitä anteeksi pyydelleet.
Traumoista sen verran, että minä pelkään yhä vihaisia ihmisiä. Jos mieheni on pahalla päällä, huolestun, olen varpaillani, yritän toimia mahdollisimman nätisti, pelkään että hän kimpaantuu jostain kiukkuisemmaksi, raivostuu, menettää hillintänsä ja alkaa käyttää henkistä väkivaltaa. Onneksi puolisoni on ihan hurjan rauhallinen ihminen ja melkoisen hillitty pahalla päälläkin. Tämä juontaa suurella todennäköisyydellä erityisesti äitini huonosta sietokyvystä lastensa olemisiin ja tekemisiin. Siitä hylätyksi tulemisen tunteesta, pelosta ja kurjuudesta, joka syntyi aina hänen hermostuessaan. Siitä arvaamattomuudesta. Eikä tähän lopputulokseen ole tarvittu edes ruumiillista kuritusta. Tai ehkä joitain luunappeja.
Ei, en hyväksy ruumiillista kuritusta. Ylilyönnit joskus ovat ymmärrettäviä, mutta eivät koskaan hyväksyttäviä ja niitä pitäisi osata aina pyytää anteeksi.