Kitinä

MrM kirjoitti:Jos hoitopaikkaa ollaan jo vaihtamassa, mä ehkä vaan purisin kiukkuni enkä edes nostaisi koko asiaa esille. Jos hoitajan reaktio oli vaste siihen että otti itse henkilökohtaisesti sen ettei tyttö tahtonut tulla hoitoon, niin voi olla että tuollaisen hauraalla egolla varustetun tädin kanssa asiointi muuttuu kovin helposti kovin vaikeaksi, ja siitä seuraa sitten sitä että lapsi on se joka lopulta kärsii, vaikka miten yrittäisi rakentavasti käydä keskustelua.

Mun mielestä tää on turhaa foliohattuilua. Jos molemmat osapuolet ovat ehtineet rauhoittumaan, niin ihan hyvin voi ottaa puheeksi, että tuntui kurjalta se silloinen reaktio ja tapa selvitää asiaa. Saa samalla hoitotätikin palautetta toiminnastaan, eikä varmasti tipauttele vastaavia sammakoita ihan niin kevyesti jatkossa.

exsu kirjoitti:

MrM kirjoitti:Jos hoitopaikkaa ollaan jo vaihtamassa, mä ehkä vaan purisin kiukkuni enkä edes nostaisi koko asiaa esille. Jos hoitajan reaktio oli vaste siihen että otti itse henkilökohtaisesti sen ettei tyttö tahtonut tulla hoitoon, niin voi olla että tuollaisen hauraalla egolla varustetun tädin kanssa asiointi muuttuu kovin helposti kovin vaikeaksi, ja siitä seuraa sitten sitä että lapsi on se joka lopulta kärsii, vaikka miten yrittäisi rakentavasti käydä keskustelua.

Mun mielestä tää on turhaa foliohattuilua. Jos molemmat osapuolet ovat ehtineet rauhoittumaan, niin ihan hyvin voi ottaa puheeksi, että tuntui kurjalta se silloinen reaktio ja tapa selvitää asiaa. Saa samalla hoitotätikin palautetta toiminnastaan, eikä varmasti tipauttele vastaavia sammakoita ihan niin kevyesti jatkossa.

Joo mutta aika superihminen saa olla että pystyy tuollaisessa keskustelussa itsekin pysymään tyynenä ilman tahallisia tai tahattomia mielensä pahoituksen muodostumisia verbaalisesti äkkiä eskaloituvaan muotoon. RP:n tuntien...

*juoksee karkuun vähän vasemmalle*

Diipa daapa... Koska tunnistettavaa informaatiota.

^^Voidaan merkitä pöytäkirjaan, että olemme tästä(kin) erimieltä. Itse kutsun tätä superihmisyyttä "aikuisuudeksi".

MrM kirjoitti: Joo mutta aika superihminen saa olla että pystyy tuollaisessa keskustelussa itsekin pysymään tyynenä ilman tahallisia tai tahattomia mielensä pahoituksen muodostumisia verbaalisesti äkkiä eskaloituvaan muotoon. RP:n tuntien...

*juoksee karkuun vähän vasemmalle*

Haha, juoksisin perään (varsinkin kun luin partauutisen) mutta olen liian laiska Mutta, mä pystyn olemaan super cool vastaavissa tilanteissa jos pitää, se on mun vahvimpia puolia. Coolisti super ja sillatti.

RouvaPupu kirjoitti:Me ei juurikaan anneta palautetta, yleensä positiivista. Muutaman kerran puhuttu asioista, mitkä ei sinänsä liity hoitoonsa tai hoitajaansa, tai kysytty tiettyjä normaalejakin asioita... Vastareaktio on aina ollut hyökkäävä.

Voihan Arskis-Narskis, tämä on paha. Ihminen joka ottaa jotakuinkin neutraalinkin palautteen vastaan dramaattisena henkilökohtaisena loukkauksena johon puolustautuu syyttelemällä muita on miedossakin konfliktitilanteessa täysin mahdoton. Mä vähän pelkään että jos asiasta yritätte keskustella, niin sitten niitä sosiaalisoittoja saattaa ihan oikeasti tullakin tuollaisen ihmisen kanssa. Älä nyt ainakaan tänään ota tuota asiaa vielä puheeksi vaan mieti rauhassa päivä pari.

RouvaPupu kirjoitti:Nyt mies soitti, että hoitaja on sanonut että noin ei saa tehdä (sanoa) ja jos ei lopu niin ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin.

Sanokaa hoitotädille että teille sopii tämä vallan mainiosti. Kertokaa että lapsen päiväkotihaluttomuuden vuoksi on hyvä, että sosiaaliviranomaiset tulevat tarkistamaan päiväkodin olosuhteet, sillä teistä ei ole normaalia että lapsi kokee päiväkootiin menemisen noin haluttomaksi.

Otahan jonkun toisen lapsen mutsi kiiinni ja kysele onko niillä ollut ongelmia ko. päiväkodin kanssa.

No siitä keskustelusta ei tullut mitään koska paikalla muita lapsia ja vanhempia hakemassa. Totesin vain että aamuisesta täytyy keskustella, oli niin iloista että. Tytsä oli innoissaan kun tulin hakemaan, heitti hiekkaa päällensä levitellen. Naureskelin hyväntahtoisesti, miten nyt naureskellaan kun lapsen kanssa on hauskaa ja kysyin mitä hän tekee. Siihen hoitaja totesi jotta; Hän leikkii, lapset leikkii tiedätkö. Vaatteita saa uusia ja pesukone on kotona, ethän tahdo ehdollistaa, ethän. Joo en, mutta rommipaukku sitten ikuisuuksien kyllä maistuisi (en sanonut tätä, en itse asiassa mitään, tämä on mitä nyt ajattelen) jos en nyt satu kuolemaan.... no nauruun.

^Täytyy sanoa, et "miellyttävältä" hoitajalta vaikuttaa, kaikin puolin. En osaa sanoa miten itse reagoisin tilanteessasi, mutta kyllä se hoitopaikan vaihto omassakin mielessä kävisi, ja varmasti toteutuisikin.

^ No joo, meillä taas on nimenomaan loistavia kokemuksia pph-paikasta. Meidän hoitaja on ihan huippu tyyppi, tekevät paljon yhteistyötä muiden hoitajien kanssa, ja vaikka muksu on jo toisella luokalla koulussa, pidetään hoitajan kanssa edelleen FB:n kautta yhteyttä. Kaikessa on puolensa, ja samoin ku päiväkodeissa, myös pph:issa on erilaisia.

^Meillä likan ensimmäinen hoitaja oli vuoden pph:na, sit vaihtoi kolmiperhepäivähoitajaksi. Vanhempi nainen, jonka omat lapset oli jo maailmalla. Tää seuraava oli yksi niitä, joiden kanssa ensimmäinen touhusi paljon, joten tutulle hoitajalle likka pääsi. Mä luulenkin, että nimenomaan se useamman hoitajan yhteistyö oli tässä se, joka auttoi hoitajiakin paljon. Jos ei muuten, ni puistoilivat samaan aikaan, ja tietysti retkien yms järjestäminen oli helpompaa ku monta päätä oli järkkäämässä. Leipoivatkin jopa yksi kerta jokainen hoitaja erikseen ja lasten kanssa, lapset saivat tuoda muistaakseni yhden lelun myytäväksi, ja sit puistossa oli myyjäiset. Myyjäisten tuotolla muksut pääsivät läheiseen Hesburgeriin syömään.

Mä olin pienenä perhepäivähoitajalla siihen saakka, että aloin saamaan noita pelkokohtauksia aamulla hoitoon mennessä. Äiti yritti jututtaa hoitomammaa, mutta tämä suhtautui vähän vastaavalla puolustus/vastahyökkäystekniikalla, eikä suostunut keskustelemaan aiheesta lainkaan. Sen jälkeen mut siirrettiin päiväkotiin, kun siellä oli ainakin enemmän mammoja valvomassa (myös toisiaan).

exPertti kirjoitti:

So Hard kirjoitti:Kyllä aikuisen osapuolen pitäisi kuitenkin voittopuolisesti pystyä ilman hermojen menettämistä asettamaan lapselle rajat.

Kerrohan vielä yksityiskohtaiset ohjeet siitä miten tämä rauhallinen hallittu homma sujuu tai vaikka esimerkkejä siitä miten sinä teet sen.

Kasvatusasiantuntijat ovat parempia antamaan sellaisia vinkkejä kuin minä, esim. Nowa tuossa aiemmin jo antoi. Tuossa on nyt sitten uusavuttomille perteille vaikka vinkkilinkki.

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukiv ... uhmaiassa/

Oletko sinä sitten jotenkin eri mieltä siitä, että aikuisen pitäisi pääsääntöisesi pystyä olemaan aikuinen ja pysyä rauhallisena vaikka muksu kuinka koettelisi? Vai mikä tämän pointti oli?

En ole puolesta enkä vastaan, vaan pikemminkin päin vastoin. Varmaankin silläkin, että äipän tai iskän käämi joskus palaa, on tarpeellinen kasvatusmerkitys. En usko, että sekään on Parasta Mahdollista (TM) kasvatusta, jos vanhempi on aina stoalaisen tyyni, tuli lapsen taholta mitä tahansa.

^ Uskoisin, että Tixin "voittopuolisesti" viittasi juuri tähän. Toisinaan kiukuttaa enemmän, pääosin arjen tilanteissa pitäisi silti aikuisena selviytyä ilman itkupotkuraivareita.

exsu kirjoitti:^ Uskoisin, että Tixin "voittopuolisesti" viittasi juuri tähän. Toisinaan kiukuttaa enemmän, pääosin arjen tilanteissa pitäisi silti aikuisena selviytyä ilman itkupotkuraivareita.

Juuri näin. Olemme kaikki samaa mieltä ja ketju voidaan sulkea!

Jep jep, näin juuri.

Allekirjoittaneella ollut muutama poikkeuksellisen railakas "tuuletus" muksun norattua siivous- ja sovittujen asioitten noudattamispyyntö tässä viikon sisään. Nazi u want, nazi u get.

Hoitaa aamuhommelit nykyisin nopeammin niin, etten puutu niihin ollenkaan. Mun höösätessä mukana aikaa menee varmaan 30 min enemmän.
Ton kun olis tajunnu aiemmin.

Vituttaa lapsen muutaman kaverin vanhemmat siinä mielessä, että jos on sovittu aika, jolloin kylästä pitää lähteä, eikä muksu itse "muista" tai oikeastikaan muista, olisi se minusta niiden parentsien asia muistuttaa ja hoitaa se ovesta ulos sovittuun aikaan. Vituttaa sitten pari tuntia myöhässä tullessa, kun on läksyt tekemättä ja vaikka kokeeseen lukematta, suatana. Muuten kyllä äärimmäisen mukavia ihmisiä, mutta jotenkin minusta on niin, että jos kersan on käsketty tulla kotiin syömään klo X, siitä ei poiketa "koska meillä oli niin kivaa", vaan soitetaan kersan vanhemmille ja kysytään notta saako lapsi syödä täällä ja tulla sitten myöhemmin. Ikävä konfronttaa tälläsistä, koska varmaan ajattelevat vaan auttavansa, mutta silti.

Mä olen huomannut että tyyneys ja läsnäolo on avain rauhalliseen arkeen. Ainakin meillä lapsi heijastaa pitkälti vanhempien tunteita ja fiiliksiä. Eli jos vanhempi on huonolla tuulella (vaikka sitä ei erityisesti näyttäisikään lapselle niin on ne vaan mielettömän fiksuja hoksaamaan) niin yleensä sitä on lapsikin. Jos vanhempi ei ole läsnä (tällä en meinaa vain fyysistä läsnäoloa vaan ihan sitä henkistä puolta) niin lapsi hoksaa senkin. Ehkä jopa toteuttaa samaa käytösmallia kuin vanhempansa.

Mun ongelmana oli aina tuo läsnäolo. Eli vaikka touhusin, naureskelin, leikin yms. Niin aina pääni sisällä olin jossain muualla tai toivoin olevani jossain muualla taikka olin pääni sisällä odottelemassa seuraavaa tilannetta missä ongelmia yleensä syntyi. Lopputulos ei koskaan kovin hyvä. Yleensä ongelmatilanteessa annoin periksi tytsän tahdolle (mikä oli itselleni helpompaa) ja tämä ei toki pitkän päälle helpottanut tilannetta vaan pahensi.

Nyt noin 1,5 vuotta olen toiminut eri tavoin, siis käytännössä muutin itseni ja asenteeni (mikä ei toki ollut helppoa), en voi muuta kuin suositella. Toki lapsi sitten myös testaa muutoksen, ei ne tyhmiä ole kuten totesin. Käytännössä se testaus oli sitä myrskyisintä aikaa lapsen käytöksen osalta, mutta se loppui sitten kun tajusi että asiat todellakin on eri tavoin. Vaati piiiiitkää pinnaa, sano.

Ja sitten on ne muutamat hetket kun pinna palaa. Mä en yleensä huuda, mutta muuten toimin päin helvettiä ja negatiivisesti. Kuten nyt viime viikolla. Ei ne turhaan sano että vanhemmuus on niin pirun hankalaa, pitäähän niistä lapsista kasvattaa täysjärkisiä. Nyt on erityisen hankala päästä yli edellisestä hermojen menetyksestä koska seuraukset oli mitä oli, yleensä on ihan ok todeta olevansa vain ihminen. Vanhemmuus on ihana syyllisyystrippi, haha.

So Hard kirjoitti:

exPertti kirjoitti:

So Hard kirjoitti:Kyllä aikuisen osapuolen pitäisi kuitenkin voittopuolisesti pystyä ilman hermojen menettämistä asettamaan lapselle rajat.

Kerrohan vielä yksityiskohtaiset ohjeet siitä miten tämä rauhallinen hallittu homma sujuu tai vaikka esimerkkejä siitä miten sinä teet sen.

Kasvatusasiantuntijat ovat parempia antamaan sellaisia vinkkejä kuin minä, esim. Nowa tuossa aiemmin jo antoi. Tuossa on nyt sitten uusavuttomille perteille vaikka vinkkilinkki.

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukiv ... uhmaiassa/

MLL:n jutut on hyviä ja niissä ei ole idealismia tai kukkahattua mukana. Meillä paras lääke uhmakohtaukseen on ollut syliin ottaminen. Raivariksi se sylissä menee helposti, mutta sylissä lapsi turvassa omalta raivoltaan. Sitten vain rauhoitellaan ja odotellaan. Joskus kestää kauemmin ja joskus rauhoittelua joutuu tekemään muualla kuin kotona.

Meillä vaikeinta on lapsen vitkuttelu. Liika hoputtaminen johtaa helposti tilanteen kärjistymiseen, mutta toisaalta esim. pukemisen olisi joskus vain tapahduttava siedettävässä ajassa. Vitkutteluun ei oikein vieläkään ole muita lääkkeitä kuin riittävän löysä aikataulu.

Mä kyllä aika usein kiireessä sorrun pukemaan vitkuttelevan lapsen, koska en vaan jaksa komentaa kymmenettä kertaa ja myöhästyminenkin uhkaa.

Kottarainen kirjoitti:Hallussa on sen sijaan suorastaan ärsyttävän tyyni kieltäytyminen yhteistyöstä ja toisaalta rasittava narina ja mankuminen kun sellainen päivä sattuu. Tuolloin vettäkin pyydetään narisevasti venyttäen.

Nämä on mun mielestä paljon rasittavampia kuin harvinaiset raivokohtaukset, varsinkin jos jatkuu heräämisestä nukahtamiseen. Tämä yhdistettynä ns. "juoksuttamiseen". Sanotaan ettei lapset tahallaan, mutta uskallan olla toista mieltä. Vannon että ajoittain tytsä oikein testaa, että miten äiti handlaa tilanteen. Tilanteet ovat tyyliin että siivoan keittiötä, katselee mun touhuja, kun kävelen ja istahdan sohvalle syvään huokaisten, luonnollisesti kipittää ja pyytää jotain (mitä tahansa) keittiöstä mitä ei pysty itse hakemaan/ottamaan. Tämä sitten toistuu siihen pisteeseen että on ihan hyvä osata meditoida, haha. Mä vannon että se tapahtuu aina oikeissa tilanteissa ja erityisesti narina ja manku päivinä. Tytsällä on myös tuo rauhallinen kieltäytyminen lyhyellä toteamuksella "ei sovi".

Sa laitta raja? Sa sanoa: "Jos sa haluta jokin, sa sanoa nut ja sa saada. Jos sä haluta jokin 10 sekunti paasta, sa ei saada. Tuleko muta?"

^Tottakai, luonnollisesti. Ei se silti estä sitä yrittämästä.

Pupuiluun liittyen lyhyesti, että me toteutettiin toi sama poistuminen pikku-ukon päikkärissä sovitusti. Ukko kun tapasi aina mennä piiloon ja juosta karkuun, niin näissä säännöllisesti käytävissä keskusteluissa sovittiin, että minä ilmoitan selkeästi ukolle että olen hakemassa ja kolmatta kertaa en pyydä. Portista ulos ja auto käyntiin. Tuli ukkoon vipinää. Mutta siis se oli sovittu kuvio.

Nyttemmin eskarilaisen karkkipäivä menee heti, jos reissarissa on pientäkään merkintää. Ei se siihen kuole jos karkkipäivä jää väliin. Perustellun keskustelun kautta se kyllä hiffaa, että miksi. Siinä mielessä karkkipäivä tai viikkoraha on hyvä juttu.

Se on ehkä helpompaa hoitaa noi päiväkodissa, jossa on selkeet säännöt, henkilökuntaa, säännöliset tapaamiset yms. Toisaalta tyttö oli joskus sillon aikanaan perhepäivähoidossa, mutta sen suhteen meillä kävi peikkomainen flaksi.

Niin no mä voisin haluta tähän jonkun selvyyden. Itse olen tehnyt (mitä tein viime viikolla) muutaman kerran aikaisemminkin. Minä en niissä tilanteissa huuda, raivoa, juokse tai edes kävele ripeästi. Vaan kun tilanne on se, että hiekkalaatikolta ei lähdetä sovitusti (mitä on tytsän kanssa sovittu) totean että äiti ainakin lähtee kotiin, käännyn ja hitaasti lähden kävelemään pois päin, jolloin tytsä yleensä kimpaisee perässä, jolloin olen yleensä jo pysähtynyt ja odottamassa. Jos ei tulisi perässä, todennäköisesti pysähtyisin noin 5 metrin jälkeen max. koska mun pokka ei vaan pidä pidempään koska mä en tykkää tehdä noin, toisaalta myös kirkuvan tytsän kantaminen ei ole mun juttu.

Mä olen nähnyt tätä samaa tehtävän miljoonasti omalla pihalla, toisten pihalla, kuullut miten muut vanhemmat toimivat samoin. Nyt luen että näin tehdään sovitusti henkilökunnan kanssa ja itse saan viranomaisuhkailuja. Niin, olisi oikeastaan todella kiva tietää että mikä on se oikea tapa toimia, ja toisaalta mikä se vahingollisin kun sitä lasta ei saa liikkumaan.