Kitinä

par-sky kirjoitti:

Teraslilja_m kirjoitti: Ja samalla vähennetään ilmastomuutoksen kustannuksia, koska tartuntataudit eivät jatkossa ole enää samalla lailla uhka. Olettaisin, että tätä ei kukaan vastusta?

Minä vastustan. Taudit kuuluu mun mielestä oleellisena ja tärkeänä osana lajikantaa harventaviin tekijöihin. Jos taudeista päästään eroon, populaatio räjähtää käsiin. Ja kun populaatio on tarpeeksi iso se harventaa itse itsensä (sota), joka ei perustu tällöin luonnonvalintaan vaan satunnaisotantaan.

aasi kirjoitti:http://www.telegraph.co.uk/news/newstop ... hours.html

SikaMika kirjoitti:Uusi käänne Kiesi-keississä.

"The Perimeter system is very, very nice," he says. "We remove unique responsibility from high politicians and the military."

Yarynich is talking about Russia's doomsday machine. That's right, an actual doomsday device—a real, functioning version of the ultimate weapon, always presumed to exist only as a fantasy of apocalypse-obsessed science fiction writers and paranoid über-hawks. The thing that historian Lewis Mumford called "the central symbol of this scientifically organized nightmare of mass extermination." Turns out Yarynich, a 30-year veteran of the Soviet Strategic Rocket Forces and Soviet General Staff, helped build one.

Moscow soon believed the new US leadership really was ready to fight a nuclear war. But the Soviets also became convinced that the US was now willing to start a nuclear war. "The policy of the Reagan administration has to be seen as adventurous and serving the goal of world domination," Soviet marshal Nikolai Ogarkov told a gathering of the Warsaw Pact chiefs of staff in September 1982.

A few months later, Reagan made one of the most provocative moves of the Cold War. He announced that the US was going to develop a shield of lasers and nuclear weapons in space to defend against Soviet warheads. He called it missile defense; critics mocked it as "Star Wars."

To Moscow it was the Death Star—and it confirmed that the US was planning an attack. It would be impossible for the system to stop thousands of incoming Soviet missiles at once, so missile defense made sense only as a way of mopping up after an initial US strike. The US would first fire its thousands of weapons at Soviet cities and missile silos. Some Soviet weapons would survive for a retaliatory launch, but Reagan's shield could block many of those. Thus, Star Wars would nullify the long-standing doctrine of mutually assured destruction, the principle that neither side would ever start a nuclear war since neither could survive a counterattack.

Perimeter ensures the ability to strike back, but it's no hair-trigger device. It was designed to lie semi-dormant until switched on by a high official in a crisis. Then it would begin monitoring a network of seismic, radiation, and air pressure sensors for signs of nuclear explosions. Before launching any retaliatory strike, the system had to check off four if/then propositions: If it was turned on, then it would try to determine that a nuclear weapon had hit Soviet soil. If it seemed that one had, the system would check to see if any communication links to the war room of the Soviet General Staff remained. If they did, and if some amount of time—likely ranging from 15 minutes to an hour—passed without further indications of attack, the machine would assume officials were still living who could order the counterattack and shut down. But if the line to the General Staff went dead, then Perimeter would infer that apocalypse had arrived. It would immediately transfer launch authority to whoever was manning the system at that moment deep inside a protected bunker—bypassing layers and layers of normal command authority. At that point, the ability to destroy the world would fall to whoever was on duty: maybe a high minister sent in during the crisis, maybe a 25-year-old junior officer fresh out of military academy. And if that person decided to press the button ... If/then. If/then. If/then. If/then.

Once initiated, the counterattack would be controlled by so-called command missiles. Hidden in hardened silos designed to withstand the massive blast and electromagnetic pulses of a nuclear explosion, these missiles would launch first and then radio down coded orders to whatever Soviet weapons had survived the first strike. At that point, the machines will have taken over the war. Soaring over the smoldering, radioactive ruins of the motherland, and with all ground communications destroyed, the command missiles would lead the destruction of the US.

In fact, the Soviet military didn't even inform its own civilian arms negotiators. "I was never told about Perimeter," says Yuli Kvitsinsky, lead Soviet negotiator at the time the device was created.

The silence can be attributed partly to fears that the US would figure out how to disable the system. But the principal reason is more complicated and surprising. According to both Yarynich and Zheleznyakov, Perimeter was never meant as a traditional doomsday machine. The Soviets had taken game theory one step further than Kubrick, Szilard, and everyone else: They built a system to deter themselves.

By guaranteeing that Moscow could hit back, Perimeter was actually designed to keep an overeager Soviet military or civilian leader from launching prematurely during a crisis. The point, Zheleznyakov says, was "to cool down all these hotheads and extremists. No matter what was going to happen, there still would be revenge. Those who attack us will be punished."

If Soviet radar picked up an ominous but ambiguous signal, the leaders could turn on Perimeter and wait. If it turned out to be geese, they could relax and Perimeter would stand down. Confirming actual detonations on Soviet soil is far easier than confirming distant launches. "That is why we have the system," Yarynich says. "To avoid a tragic mistake. "

Even given an unthinkable series of accidents, he reminds me, there would still be at least one human hand to prevent Perimeter from ending the world. Prior to 1985, he says, the Soviets designed several automatic systems that could launch counterattacks without any human involvement whatsoever. But all these devices were rejected by the high command. Perimeter, he points out, was never a truly autonomous doomsday device. "If there are explosions and all communications are broken," he says, "then the people in this facility can—I would like to underline can—launch."

It might not actually be a button, he then explains. It could now be some kind of a key or other secure form of switch. He's not absolutely sure. After all, he says, Dead Hand is continuously being upgraded.

Joanne Nova | September 21, 2009 kirjoitti:The price for speaking out against global warming is exile from your peers, even if you are at the top of your field. What follows is an example of a scientific group that not only stopped a leading researcher from attending a meeting, but then—without discussing the evidence—applauds the IPCC and recommends urgent policies to reduce greenhouse gases. What has science been reduced to if bear biologists feel they can effectively issue ad hoc recommendations on worldwide energy use? How low have standards sunk if informed opinion is censored, while uninformed opinion is elevated to official policy? If a leading researcher can’t speak his mind without punishment by exile, what chance would any up-and-coming researcher have? As Mitchell Taylor points out “It’s a good way to maintain consensus”.

And so it is. But it’s not science.

...

EveryWoman kirjoitti:Vertical farming: uusi, parempi viljelymalli. Jäänpä odottelemaan, milloin noita hökötyksiä ilmestyy Helsinkiin! Voisivat olla visuaalisestikin miellyttäviä kaupunkikuvassa. Ja poliittisesti mielenkiintoinen siirto.

EveryWoman kirjoitti:Vertical farming: uusi, parempi viljelymalli.

Chap kirjoitti:

EveryWoman kirjoitti:Vertical farming: uusi, parempi viljelymalli.

Hauska vaikka ei tuo lienekään muuta kuin megalomaaninen fantasia.

EveryWoman kirjoitti:

Chap kirjoitti:

EveryWoman kirjoitti:Vertical farming: uusi, parempi viljelymalli.

Hauska vaikka ei tuo lienekään muuta kuin megalomaaninen fantasia.

Kuinni? PDF-muotoinen selvitys

Hydroponisella viljelyllä (viljely ilman kasvualustaa) kasvit kasvavat todistetusti tavallista nopeammin. Jokainen voi todeta asian kokeilemalla kotona. Kalojen jätösten kierrättäminen kasvien ravinnoksi on saatu onnistumaan pienessä mittakaavassa suljetulla vesikierrolla (onko ne vivaarioita nimeltään, joissa on kaloja vedessä ja kasveja, ja toimiva pienoisekosysteemi), joten miksipä ei sama systeemi toimisi isommassakin yksikössä. Kun viljellään ilman maa-ainesta, työvaiheita kasvien matkalla viljelykseltä lautaselle jää pois. Samoin kuljetusmatkojen lyhentyminen merkitsee huomattavia säästöjä sekä taloudellisesti että ympäristön kannalta. Niinikään lannoitteiden ja hyönteismyrkkyjen tarpeettomuus on plussaa ja helpottaa toteutusta.

Lisäetuna pitäisin sitäkin, että näissä systeemeissä voisi aiempaa huolettomammin viljellä myös gm-lajikkeita, kun ei olisi pelkoa siitä että ne saatuttavat ympäristön maatiaislajikkeet ja kurjistavat biodiversiteettiä.

Mitä pitäisit systeemin toteutumisen suurimpina esteinä?

Chap kirjoitti:Hintaa. Päinvastoin kun mitä sivuilla annettiin ymmärtää, kuljetuskustannukset eivät ole kovinkaan iso osa maataloustuotteiden kustannuksista.

Sitä vastoin pilvenpiirtäjän rakentaminen on hyvin kallista, erityisesti keskelle kaupunkia. Jos tuo on oikeasti parempi tapa kasvattaa rehuja, niin realistisempaa olisi rakentaa vähän vähemmän korkeita kasvihuoneita kaupunkien laidoille.

Noilla sivuilla en löytänyt yhtäkään kustannuslaskelmaa (en tosin käynyt läheskään kaikkea matskua läpi) ja epäilen vahvasti, että tuosta ei saa kannattavaa millään uskottavilla oletuksilla ainakaan lähimpien vuosikymmenien aikana ja jos lähtökohtana on rakentaa kasvihuonepilvenpiirtäjä Manhattanille.

Edullisempi tapa kasvattaa kaikki ne lisärehut mitä tulevan kahden kolmen miljardin ihmisen ja kaikkien muiden kasvavan elintason tyydyttämiseksi tarvitaan lienee satotuottavuuden nostaminen mikä on monessa kehitysmaassa vain murto-osa länsimaiden tasosta.

Ihmetytti tuossa mallissa myös saavatko kasvit oikeasti tarpeeksi aurinkoa. Normaalissa kasvihuoneessa kattokin on lasia ja aurinko paistaa joka kulmasta. Tuossa mallissa aurinkoa saa vain silloin kun aurinko paistaa oikeasta kulmasta.

EveryWoman kirjoitti:

Chap kirjoitti:Hintaa. Päinvastoin kun mitä sivuilla annettiin ymmärtää, kuljetuskustannukset eivät ole kovinkaan iso osa maataloustuotteiden kustannuksista.

Sivu 12: "10-13% of all U.S. energy goes to processing, packaging and transporting food to supermarkets". Onko tuo mielestäsi kovastikin pielessä?

EveryWoman kirjoitti:

Sitä vastoin pilvenpiirtäjän rakentaminen on hyvin kallista, erityisesti keskelle kaupunkia. Jos tuo on oikeasti parempi tapa kasvattaa rehuja, niin realistisempaa olisi rakentaa vähän vähemmän korkeita kasvihuoneita kaupunkien laidoille.

Sivu 38 (suunnitelma koskee Chicagoa): "Existing warehouse buildings, purchase price per building USD 9 000 000,-; improvements USD 25 000 000,-". Laskelma sisältää myös varsinaiset kasvatuslaitteet ja ylläpitokulut (palkat, verot, huolto, vakuutukset jne.).

EveryWoman kirjoitti:

Edullisempi tapa kasvattaa kaikki ne lisärehut mitä tulevan kahden kolmen miljardin ihmisen ja kaikkien muiden kasvavan elintason tyydyttämiseksi tarvitaan lienee satotuottavuuden nostaminen mikä on monessa kehitysmaassa vain murto-osa länsimaiden tasosta.

Chicagolaiset käyttävät ravintonsa viljelemiseen 58 kertaa Chicagon verran maata. Näissä VF-systeemeissähän se tehokkuus (kasvu/kasvi + erikseen vielä kasvu/maapinta-ala) nimenomaan kohoaa tasolle, josta alkaa olla oikeasti apua.

Chap kirjoitti:Teollisuuden ja liikenteen osuus USA:n energiakulutuksesta on wikipedian mukaan 61 % (33 + 28 ). En millään voi uskoa, että siitä kuudesosa kuluisi sapuskan kuljettamiseen ja prosessointiin, jonka ei pitäisi olla mitenkään erityisen energiaintensiivistä. Lisäksi tuosta luvusta prosessointi ja pakkaaminen ei katoaisi sen takia, että viljellään rehuja kaupungissa.

Sen lisäksi pointtini ei ollut miten ison osan USA:n energiakulutuksesta tarvitaan sapuskan tuottamiseen, vaan että ruuan hinnasta vain pieni osa on kuljetuskustannuksia, paljon isompi osa uppoaa jyväjemmareiden kuluihin, sapuskan jalostukseen ja vähittäismyynnin katteisiin.

Missä muuten eläimet pidettäisiin? Myös siellä pilvenpiirtäjähamppulamppuvarastohallissa?

Hah, tuolta löytyikin ne edellisessä viestiässä kaipaamani kustannuslaskelmat. Eli 122 miltsin investoinnilla saa 93 miltsin vuotuisen cash flown. Kuulostaa vähän wincapitan mainoskirjeeltä.

No ei sillä, vaikka tuo laskelma melko varmasti on vähintäänkin reippaan ylioptimistinen, niin ehkä tuossa menetelmässä on pointtia. Onko jossain jotain testiyksikköä ja jotain muutakin kokemuksia kuin pelkästään suunnitelmia?

Vertikaalijyväjemmareilla on näköjään monta suunnitelmaa, eli itse kiinnitin huomion ensin suuruudenhulluihin pilvenpiirtäjiin ja teksteihin pystyttää kasvihuoneita Manhattanille. Mutta tietty hyvä jos on vähän käytännöllisempiäkin suunnitelmia.

Kyse onkin mitä halutaan optimoida: mahdollisimman isoa tuottavuutta pinta-alayksikköä kohden vai tuottavuutta investoitua rahayksikköä kohden.