hermine kirjoitti:(...)
Mutta jos suhde on aina sosiaalinen konstruktio (olen valmis myöntämään, että sosiaalinen todellisuus - johon parisuhteet epäilemättä kuuluvat - on sosiaalisesti konstruoitua; koko todellisuuden konstruktio-luonteessa minulla olisi enemmän nikottelemista), niin eikö vakavan suhteen välttämätön edellytys ole, että
muut tunnustavat sen vakavaksi suhteeksi eikä se, että suhteessa olijat sen sellaiseksi julistavat. Eihän se mitään sosiaalista konstruktionismia olisi vaan puhdasta performatiivisuutta, jos muiden hyväksyntää/tunnustusta ei vaadittaisi.
Näinhän tämä toimii ainakin muiden sosiaalisten instituutioiden tapauksessa: välttämätön ehto sille, että minä olen auktoriteetti, on se, että muut tunnustavat minut auktoriteetiksi (oma julistautumiseni ei toki riitä); vain ne paperinpalat taskussani ovat rahaa jotka muut tunnustavat rahaksi (minun oma julistukseni, että kaikki omistamani roskapaperi on rahaa ei toki tee siitä rahaa); jne.
Tämä olisi yhteensopivaa sen kanssa, että salasuhde ei koskaan ole vakava suhde tai että autiolla saarella ei voi luoda vakavaa suhdetta (todistusaineisto näyttäisi oikeastaan viittaavan, että tämä pätee myös tiheästi kansoitettuihin Välimeren bilesaariin...). Mutta minun konstruktionismini mukaan kaverisi voivat hyvin olla väärässä oman suhteensa laadusta: he voivat väittää ja luulla suhteensa olevan vakava, mutta se ei ole, jos muut eivät pidä sitä vakavana. Esimerkkejä voisivat olla monet teinisuhteet (tästä ei seuraa, etteivätkö objektiivisesti ei-vakavat - siis joita muut eivät vakavina pidä - suhteet voisi olla psykologisesti hyvinkin merkittäviä teineille). Vastaavasti, minun konstruktivismini mukaan on mahdollista seurustella vakavasti tajuamatta itse, että seurustelee vakavasti - jos vain muut pitävät seurustelua vakavana.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."