Pisara kirjoitti:En vain tunnu jaksavan. Ties monettako yötä valvon itkien. Ei tästä tule mitään. Kuinka voin ikinä siirtyä eteenpäin? Kuinka voin lakata rakastamasta? Juteltiin syyt läpi. Hänellä vain ei ole tunteita minua kohtaan enää jos on koskaan ollutkaan - ei rakkautta ainakaan. Ja minä hölmö annoin itseni rakastua. Rakkaus on sokea - luulin, että kaikki on hyvin. Loppu tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai tauoksi hän sitä kutsuu - ei kuulemma kannata kuitenkaan henkeään pidätellen odotella. Silti kai vielä toivon - josko sittenkin...
Voi Pisaraiseni... Pakko vastata, koska kirjoitat juuri kuten itse olisin kirjoittanut elämäni vaikeimman eron yhteydessä. Uskon tietäväni aika tarkalleen miltä sinusta tuntuu, kuinka pahalta, kuinka epätoivoiselta.
Ainoa selvästi hyvä puoli tilanteessasi on se, että sen voi luvata menevän ohi. Omalla kohdallani ainakaan aikaa ei tarvittu edes määrättömän paljoa. Muutamassa kuukaudessa olo oli ajoittaisia takapakkeja lukuunottamatta selvästi parempi, edelleen puolen vuoden kuluttua oli jo aika lailla jaloillaan, ja vuoden kuluttua ei voinut kuin ihmetellä syvästi ja hartaasti, että mistä ihmeen syystä silloin tuntuikaan niin pahalta. Jälkikäteen ainakin itse tajusin, etten todellakaan ollut menettänyt mitään korvaamatonta, oikeastaan ihan päinvastoin.
Konkreettisia / hyvää tarkoittavia / jälkiviisaita neuvoja seuraavassa: 1) Aika OIKEASTI parantaa. Usko siihen, vaikkei nyt siltä tunnukaan. 2) Sanoudu ehdottomasti irti kaikesta soutamisesta ja huopaamisesta ja ennen kaikkea
tauoista. Omalla kohdallani totesin, että soutu-huopaus -mentaliteetilla olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään, jatkuvasti hiljaa kituen ja uudelleen pettyen - lopultakin paljon raskaampaa kuin oikea ero - se, että ottaa elämänsä ohjat käsiinsä ja päättää itse pysyä erossa tuntuu huomattavasti paremmalta kuin se, että annat toisen roikottaa. 3) Helli itseäsi - kuuntele musiikkia, osta kiva lehti, vuokraa leffa, osta joku vaate, syö jotain hyvää - ok, eihän nämä tunnu oikeastaan edes hyvältä, koska masentaa niin paljon, mutta joskus joku auttaa hitusen ja ajan kuluessa aina paremmin. 4) Puhu jonkun kanssa - ystävien, saman kokeneiden, tarvittaessa psykologin/psykiatrin. Itse vatkasin asiaa edes takaisin kahden läheisen ystävän kanssa niin, että juttu tuli jo omistakin korvista, mutta se ilmeisesti oli vain pakko tehdä. Kävin lisäksi pari kuukautta viikottain psykologilla, jonka kanssa synkkasi hyvin. Itselläni oli tosin eron yhteydessä muutakin surua - läheinen ihminen kuoli samaan aikaan jne. Itse en lopulta tarvinnut masennuslääkkeitä toipumiseen, mutta jälkikäteen ajatellen - ehkä ne olisivat nopeuttaneet prosessia? 5) Laastarisuhteita voi kokeilla, kunhan on rehellinen toisille, ja kertoo, että on vasta toipumassa. Kyllä jotkut ovat kiinnostuneita toipujastakin, ja ihmiskontaktit tekevät hyvää. Ainakin omalla kohdallani paras lähestymistapa näihin suhteisiin oli ystävyyspohjainen, eli ei fyysistä suhdetta kovinkaan nopeasti. Halaus kuitenkin saattaa joskus helpottaa, seksistä en olisi sen sijaan ollenkaan vakuuttunut.
Toivottavasti näistä neuvoista on jotain, edes vähäsen apua sulle! Tsemppiä, jaksamista! Älä luovuta!