Yksinäisyydestä.
Niin, siitä(kin) kai oli kyse, kun tänään (kai se tänään oli?) murulle selvitin sitä, kuinka ihmisten perusolettamus ja käsitys minusta itsestäni on se, että olen sosiaalinen tapaus, jolla on paljon kavereita. Tai niin minä muista ihmisistä oletan... Ja sitten tuli tarve alkaa selittelemään, että eihän se oikeasti näin ole. Että kyllähän minä toimeen tulen monenkin kanssa, tuttuja toki löytyy ja sellaisia, jotka kadulla vastaan tullessa vetävät hihasta, kun en itse tunnista... (ok, kävelen yleensä muka sokeana, enkä oikeasti ketään tuttuja huomaa ja tästä on huomauteltu...).
Silti on sellainen olo, että sitä kuitenkin on ihan pirun yksin. On toki olemassa niitä oikeasti läheisiä ja rakkaita ihmisiä, mutta silti. Reilu vuosi sitten vielä tämän yksinäisyyden kanssa eläminen tuntui ahdistavalta, pelottavaltakin. Oli sellainen olo, että tunsi itsensä jotenkin petetyksi ja hylätyksi. Mitä, minunko pitäisi olla ja sietää toisinaan vain ja ainoastaan itseäni?!!
Eikö kukaan todellakaan tule pelastamaan minua itseltäni... Ei meinaan oo helppoa. Vaatii jonkinmoista kasvamista ja prosessointia. Yksinäisyyden vallatessa mielen, tulee se älytön ikävä ja kaipuu. Tekis mieli itkeä. Eikä lopulta edes tiedä mitä tai ketä kaipaa. Sitten kuittaa mielessään oman käytöksensä typeräksi itsesääliksi ja yrittää hieman ryhdistäytyä... Eikä se itse ryhdistäytyminenkään ole mikään ratkaisu mihinkään. Tärkeintä kuitenkin olisi oppia olemaan. Ehkä olen oppinutkin. Vaikka vielä(kin) joskus epäilen.
) muualta.