Riemumieli kirjoitti:Onko mammoissa ketään, joka olisi perehtynyt mammoja laajasti kuohuttavaan d-vitamiinikeskusluun? Kolmosta vai kakkosta, paljon vai vähän yms. Koskee tietty myös aikuisia, ovatko suositukset vääriä, pitäisikö deetä kiskoa kuin viimeistä päivää ainakin se 250 mikrogrammaa?
Jos olen oikein ymmärtänyt niin 7.5 mikrogramman suositus perustuu joskus 40-luvulla tehtyyn kyselytutkimukseen.
Itse vetelen tällä hetkellä semmoista 75 mikrogramman annoksia ja omassa olossa on tapahtunut muutoksia parempaan suuntaan siitä mitä tilanne oli aloittaessa. Auringon vähetessä tulen nostamaan annoksen ainakin kaksinkertaiseksi, riippuen minkälaista dataa veri antaa.
Tässä ketjussa paljon linkkejä aihetta koskettaviin artikkeleihin.
Poika sanoi "äiti". Ihan selvästi ja tarkasti "äiti". Toki tättätättätää lomassa, mutta kun olin tiskejä laittamassa, kuului pinnasängystä kirkkaasti taas pelkästään ÄITI (joo, ei se viel tajua)
Kävin tänään ekassa neuvolassa, joten ehkä sen voi sitten sanoa jo ääneen.. Musta tulee äiti! Hämmentävää ja kummallista, ja niin hienoa.
Kysyivät jo nyt, missä haluaisin synnyttää ja tuleeko mies mukaan ja niin edelleen. Tuntuu ihan omituiselta, kun vieläkin vasta sulattelen tietoa vauvasta.. (Että antaako ne mulle semmosen tänne kotiin? )
Olo on onneksi mitä parhain. Ainakin toistaiseksi. Mitä nyt vähän väsyttää, mutta se kai kuuluu asiaan.
Kylmä kahvi kaunistaa, mutta tee se vasta ihmeitä tekee.
Mut nythän se sitten myrkyn lykkäs..mulle tulee ensi yöksi VAUVA kylään. On kyllä aika kiltti tapaus, mutta hermostuttaa silti vähän. Nojaa, vauvoja siellä, vauvoja täällä. Murphyn laki.
Kylmä kahvi kaunistaa, mutta tee se vasta ihmeitä tekee.
Täällä yhä odotetaan että toi tajuais tulla ulos. Heräsin aamuviideltä supistuksiin. Alkoivat pian tulla 5 minuutin välein. Kun tuntuivat jatkuvan lähdimme vähän ennen kahdeksaa synnärille. Käyrälle ja tukimuksiin. Kaikki oli vielä kovin ylhäällä, joten kotiin.
Supistukset jatkuivat 5 minuutin välein.
Kahdelta ne oli niin hiton kipeät että lähdettiin takas laitokselle. Käyrät, tutkimukset ja kehoitukseksi tuli kävellä pari tuntia. Köpöttelin sitten miehen kanssa ympäri sairaala-aluetta. Taas käyrille. Supistuksia näkyy runsaasti, suurinta osaa en tunne. Pari helvetin kipeetä, joista toinen ei tunnu loppuvan koskaan. Tutkimuksiin, jossa todetaan että pää on tullu alaspäin, mutta kohdun suu ei oo auennut oikeestaan ollenkaan aamusta (välissä siis 7 tuntia) tai tullut alas.
Taas kotiin, mutta tällä kertaa mulle annettiin supistukset lopettava/ehkäsevä/jotain ruiske, että saan nukuttua. Ei kuulemma estä synnytyksen alkamista jos on alkaakseen, mutta lopettaa nuo supistukset etten oo ihan loppu sitten kun synnytys tosiaan alkaa. Sen kaveriksi tuli sitten särkylääke. Uskomaton tunne vähän aikaa niitten ottamisen jälkeen: mihinkään ei satu.
Heh, tuli mieleen tuosta "äiti"-sanasta. Muutamia kuukausia sitten laitettiin vihkikuvat seinälle, ja tytsä tietysti halusi useasti niitä miehen kanssa katsomaan. Mies aina totesi, että siinä on äiti. Pari kuukautta menikin niin, että aina tytsän lukiessa lehteä ja nähdessään rillit ja blondit kiharat, tuli sormen osoitus ja "äitiiäitiiäitii"-huuto. On tehnyt myös kaupassa saman.
On oppinut myös semmosen, että aamuisin tietää äidin käyvän hitaalla. Huutelee muutaman kerran äiti, äiti. Jos ei reaktiota niin alkaa "äiti, kakka, kakka". Tietää, jotta äitee tulee nopeasti paikalle.
UK oli kyllä kiltti kun kävi kaupassa mun puolesta, mutta ko ei se tuonut tuttelia vaan porkkanavelliä - jota poika ei voi sietää. Ihana taistelu koko aamun jauheesta tehdyn äidinmaidon ja sen perkeleen porkkanavellin kanssa...kauppaan mars.
Täällä on tosi hauskaa kun lapsen kanssa pystyy jo oikeasti keskustelemaan.
Lapsi: - Mihin sä meet? Minä: -Vessan. - Miksi? -No kun on pissahätä. - Niinkö? - Juu. - Oletko nyt aivan varma? - Juu kyllä olen.
Och så vidare och så vidare.
Kyselykausi on myös aika jännä. En tiä kumpi täs enemmän oppii. =D
(joo, ei se viel tajua)
)
