Jotenkin tässä on matkan varrella päässyt unohtumaan sellainen elämän perusasia, että Herra Alanko on uransa varrella tehnyt loistavaa musiikkia. Tällä hetkellä soi soolodebyytti, mutta päivän aikana ovat olleet kuuntelussa myös Hassisen Koneen kaikki kolme levyä (Tällä tiellä ) sekä Siekkareiden L'amourha.
aimohaiku kirjoitti:
Jotenkin tässä on matkan varrella päässyt unohtumaan sellainen elämän perusasia, että Herra Alanko on uransa varrella tehnyt loistavaa musiikkia.
Eikä ole. Kyllä Ismo on ollut aina ihan kotimaan ykköskastia. Tervetuloa takaisin ruotuun!
Tää levy on kyllä melkoista virtuoositeettia. Gene Hoglan on ehkes maailman paras metallirumpali, Steve DiGiorgio vetää nauhattomalla bassolla omia polkujaan ja Andy LaRoquella on yksi historian tunnistettavimmista soolosoundeista. Schuldiner oli kyllä melkoinen säveltäjämies. Riffit seuraavat toistaan piittaamatta tempo/sävellajivaihteluista ja silti homma vaan toimii.
Normaalisti musiikkimakusi eroaa omastani aivan ketukseen mutta allekirjoitan kirjoittamasi tälläkertaa täysin.
Death on yksi mestareista, taitaa kohdallani ainoastaan Bathory painaa ohitse.
1108 kirjoitti:(Ja tämä on universumin paras biisi)
Tuo kyllä saa adrenaliinin virtaamaan. Kovia rumpukolistelijoita Chuck kyllä osasi aina löytää, tuolla jampalla on persoonallisen rosoinen mutta silti tarkka saundi.
Tän Anselmon ekan lätyn voisi kuitenkin jopa laittomasti pyydystääkin jostakin. Tässähän alkoi olla jo ihan yritystä. Kannessa on jo selkeesti kans käytetty huippugraafikkoa:
[youtube]http://youtube.com/watch?v=Q4eh1VWbZB0[/youtube]
Anselmoisen äänikin muuttui pikkasen matkan varrella. Mää kyllä diggailin Cowboys-levystä, jossa oli sekä alkuaikojen kiljuntaa että matalempaa korinaa.
[youtube]http://youtube.com/watch?v=Km8xIs24UeY&feature=related[/youtube]
Kun pääsen autoon, niin Metallica: Reload, joka on ainakin minun mielestäni mainettaan huomattavasti parempi levy samoin kuin alkuperäinen Load-pläjäyskin.
Tätä ei ole kyllä tullut liian monesti kuunneltua. Omistan levystä vain tuon dvd-version, jota ei pal cd-soittimilla pyöritellä. Mutta täsä ekassa biisissä kyllä mukavasti noi sekvensserisäksätykset pulputtaa takakaiuttimissa. Uusimman levyn dvd-versiossa rummut kiertelee pään ympäri ja välillä laulu kuuluu takaraivon takaa ja välillä edestä. Se taas ei oikein toimi. Tai pitäis sitten totutella enempi.
Oman kirjanpitoni mukaan ostin tuon levyn kesäkuussa 2005, mutta "löysin" sen oikeastaan vasta tänä kesänä, kun aiemmin diggailin PT:ltä oikeastaan vaan In Absentiaa ja Stupid Dreamia. Nyttemmin muutkin Porcupine-albumit ovat auenneet ihan eri tavalla, ja erityismaininnan ansaitsee Deadwing. Ensi kuuntelulla levy oli muistaakseni melko pitkästyttävä, mutta nykyään löydän siltä jopa lempi-PT-biisejäni. Eikä Adrian Belewin vierailukaan ole mikään ihan paska juttu. :)
Nyt soi Voyage 34:n liveversio, tämä on ihan huikea. Tulee vähän mieleen Alan Parsons Projectin Mammagamma-biisi!
"Elämä on kuin pornoelokuva - silloin tällöin panemista ja niissä väleissä ihan täyttä paskaa."
^ Itsekin ostin Deadwingin vuosi sitten ja nyt taisin vasta ekaa kertaa kuunnella ajatuksella läpi. Ja mun mielestä vaikutti heti eka kuuntelemalla parhaimmalta kuulemaltani PT-albumikokonaisuudelta (no, en ole kuullut kuin nää kolme viimeisintä). Täytyy ostaa vaan stereoversio ja opetella se enste, noi kanavahärdellit häiritsee sitä levyyn tutustumista jostain syystä. Edit: no löytyyhän tuolta levyltä näemmä stereoversiokin, on sitä tymä.
Belewin tunnisti tyylistä kyllä het, uusimmallakinhan oli Crimsonin jäsenistä itse suurherra Fripp ja Rushin Lifeson vierailemassa. Lifesonin soolo passasi oikein hyvin Anesthesizeen.
) sekä Siekkareiden L'amourha.
