Kitinä

urpiainen kirjoitti:Minusta ei tule iloisesti myöntää olevansa huono ihminen, vaan tuntea jatkuvaa, hartiat kumaraan painavaa, itseruoskivaa ahdistusta siitä, että vaikka haluaisi olla hyvä ihminen, niin liha on heikko ja jatkuvasti lankeaa eettisessä kilvoittelussa.

Onneksi mä olen vapaa tälläisistä luokitteluista. Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta mitenkään elämänlaatua parantavilta.

Minua on lakannut kokonaan kiinnostamasta pitääkö joku minua hyvänä ihmisenä. Ei tule vähäisimmissäkään määrää maailmantuskaa jos joku pitää huonona. Mukaan lukien minä itse!

Mitkä on oddsit, että kyseessä ei ole mamut?

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016101 ... 9_uu.shtml

Veikkaan 90% todennäköisyydellä tuontitavaraa. Oli miten oli, hyvä ettei Ylleä ei vituta yhtään, eikös se ole mukavaa.

Edit: kas, mitenkäs näin kävikään että ennustus meni oikein.

http://www.satakunnankansa.fi/satakunta ... pidatetty/

Vagabondo kirjoitti:Onneksi mä olen vapaa tälläisistä luokitteluista. Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta mitenkään elämänlaatua parantavilta.

So Hard kirjoitti:Minua on lakannut kokonaan kiinnostamasta pitääkö joku minua hyvänä ihmisenä. Ei tule vähäisimmissäkään määrää maailmantuskaa jos joku pitää huonona. Mukaan lukien minä itse!

Kyllä se oma arvio on minustakin se eniten merkitsevä. Mutta kyllä mä pahasti pelkään, että vapautumalla tästä dikotomiasta, ja vielä tuolla perusteella, Vagis, ja SH samassa joukossa, valitsee samalla väistämättä puolensa toisessa aihepiirin klassisessa dikotomiassa: ollako kärsivä Sokrates vai onnellinen sika!

urpiainen kirjoitti:

Vagabondo kirjoitti:Onneksi mä olen vapaa tälläisistä luokitteluista. Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta mitenkään elämänlaatua parantavilta.

So Hard kirjoitti:Minua on lakannut kokonaan kiinnostamasta pitääkö joku minua hyvänä ihmisenä. Ei tule vähäisimmissäkään määrää maailmantuskaa jos joku pitää huonona. Mukaan lukien minä itse!

Kyllä se oma arvio on minustakin se eniten merkitsevä. Mutta kyllä mä pahasti pelkään, että vapautumalla tästä dikotomiasta, ja vielä tuolla perusteella, Vagis, ja SH samassa joukossa, valitsee samalla väistämättä puolensa toisessa aihepiirin klassisessa dikotomiassa: ollako kärsivä Sokrates vai onnellinen sika!

Valinta ei ole ollenkaan vaikea noista vaihtoehdoista.

urpiainen kirjoitti:Kyllä se oma arvio on minustakin se eniten merkitsevä. Mutta kyllä mä pahasti pelkään, että vapautumalla tästä dikotomiasta, ja vielä tuolla perusteella, Vagis, ja SH samassa joukossa, valitsee samalla väistämättä puolensa toisessa aihepiirin klassisessa dikotomiassa: ollako kärsivä Sokrates vai onnellinen sika!

Mä en jaksa ostaa väitettä, että kärsimys tekisi ihmisestä jotenkin paremman. Minusta se lähinnä kertoo siitä, että yksilö ei ole sinut itsensä kanssa ja/tai ei kykene hyväksymään ympäröivän maailman reaaliteetteja. Onnellinen ihminen on siis oikeastaan henkisesti korkeammalla tasolla, koska on selvästi kykenevä elämään omien ihanteidensa mukaisesti, eikä vaadi itseltään enempää kuin on kykenevä toimittamaan.

Morpheus ei tykkää, kun valitsette sinisen pillerin! Tulisi tylsä leffa.

Mutta vakavammin, en minäkään usko kärsimyksen jalostavaan voimaan. Se ei ollut pointtini. Mutta ajattelen kyllä, että se miten elän elämääni, muovaa sitä, kuka ja minkälainen olen - elämä ja sitä kautta identiteettini on ikäänkuin jonkinlainen kokonaistaideteos, josta nyt jotenkin kuitenkin haluaisi tehdä edes suhteellisen hyvän ja kauniin. Toisin sanoen, en jaa ollenkaan SH:n käsitystä siitä, että ei ole mitään väliä, pystynkö itse pitämään itseäni hyvänä ihmisenä. Minulle tämän reflektointi ja puntarointi on kovin tärkeää, ja niin haluan asian laidan olevankin. Viittaamani Millin argumentaatio puhuttelee minua, jopa enemmän kuin tuo laiska uudelleenlämmittely Matrixissa.

Vierastan myös Vagabondon linjausta siitä, että eettisten katsantokantojen valintakriteeri olisi jotenkin kovin suoraviivaisesti se, mitä seurauksia ratkaisuilla on minun välittömään elämänlaatuuni - tai että olisi jotenkin hienoa, että ei vaadi itseltään enempää kuin mikä jotenkin vaivatta onnistuu (tai että ei jatkuvasti arvioi kriittisesti omaksumiaan ihanteita). Minusta tällaiset linjaukset kuulostavat jopa siltä, että ajattelu ei ole edes vielä noussut eettiselle tasolle, vaan pysyy tukevasti siellä onnellisen sian matrixissa.

So Hard kirjoitti:

James Potkukelkka kirjoitti:Oletko sitä mieltä, että mun ihmisarvoni on suurempi kuin luku- ja kirjoitustaidottoman riisinviljeljijän? Mä en ole. Toki, jos pitää päättää kumpi tapetaan, minä vai riisinviljelijä, niin toki riisinviljeljiä.

Arvosi Suomen yhteiskunnalle on suurempi. Siksi on Suomen yhteiskunnan intressissä, että sinä elät ja työskentelet täällä luku- ja kirjoitustaidottoman riisinviljelijän sijaan. On ihan samantekevää, puhutaanko asiasta millä termillä vain, ette kuitenkaan ole edes politiikantekomielessä samanarvoisia kellekään vastuulliselle taholle.

Eiköhän suurin osa daven läheisistäkin valitse daven kinkin ohi. Minä valitsen myös, koska dave on hyvä tyyppi ja nettomaksajakin vielä.

"Kumpi saa kuolla?" kysymystä toistamalla muuten saa kivasti ihmisten arvojärjestyksen selville. Rahamääräisen arvion avulla saadaan sitten yhteinen vertailukelpoinen suhteellinen asteikko.

Näissä keskusteluissa menee usein sekaisin ihmisen arvo ja yhteiskunnat säännöt. Dave on arvokkaampi kuin varaton puliukko, mutta silti esim. Heihin kohdistuvista henkirikoksista saisi saman tuomion. Monet säännöt kohdistuvatkin tekijään, eivätkä kohteesen. Ei arvotonta ihmistä saa tappaa, koska me emme halua yhteisömme jäsenten tappavan ketään. Eikä veroja kiertävää pizzakebabia saa polttopullottaa yhtään enempää kuin veroja maksavaa meksikolaista.

"Huomisessa vangitsemisoikeudenkäynnissä käsiteltävät rikosnimikkeet ovat törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, avunanto niihin ja törkeä lapsen hyväksikäytön yritys. Uhri on alaikäinen suomalainen."

Aah tätä kulttuurin rikkauden havinaa. Hyvät ihmiset voi taas katsoa itseään moraalisen ylemmyyden peilistä, hokea yksittäistapausta ja sanoa että tämän kolmikon ihmisarvo on yhtä suuri kuin Daven. Voi olla, että tuon lapsen lähipiiri ei kuulu enää hyviin ihmisiin. Ovatko he sitten kärsiviä sikoja vai onnettomia sokrateita?

urpiainen kirjoitti:tai että olisi jotenkin hienoa, että ei vaadi itseltään enempää kuin mikä jotenkin vaivatta onnistuu (tai että ei jatkuvasti arvioi kriittisesti omaksumiaan ihanteita).

En mä sanonut vaivatta. Itsensä kehittäminen on hieno asia, mutta meillä kaikilla on rajamme. Saahan sitä omistaa vaikka koko elämänsä hyväntekeväisyyteen, jos se tuntuu elämän tärkeimmältä sisällöltä, mutta turha siinä on itseään ruoskia, kun ei saa kaikkia maailman vääryyksiä korjattua.

Toi sun tarve pyrkiä olla hyvä ihminen tulee aika toistuvasti esille. Ihan hyvä tavoite, jos se tuntuu tärkeältä. Ongelmaksi se muodostuu, jos asettaa tavoitteet epärealistisen korkealle, niin ettei niitä pysty tavoittamaan. Silloin pettymys on ainoa minkä pystyy saavuttamaan. Ei kovin palkitsevaa ja motivoivaa sellainen.

Urheilupsykologiassa puhutaan paljon siitä, että tavoitteet pitäisi sitoa omaan kehittymiseen. Tulostavoitteiden ongelma on, ettei toisiin ihmisiin pysty vaikuttamaan. Sama pätee mielestäni myös elämään. Muut touhutkoon mitä haluavat. Minä pyrin elämään sopusoinnussa itseni kanssa. Se riittää minulle.

^
Jännää, miten jollain tasolla voimme keskustella suht hedelmällisesti, melkein mistä vain, mutta tällä tasolla iskee joku sellainen läpitunkematon vierauden kokemus.

^ Mä luulen, että se tulee siitä, että jollain tasolla sä koet yhteenkuuluvuutta koko ihmiskunnan kanssa ja mä en. Tämä on ilmeisesti vähän sama asia kuin että uskovaisen on vaikea hahmottaa ateismia.

^ ehkä sen voi noinkin käsitteellistää, vaikka vähän new agelta kuulostaakiin. Joka tapauksessa, minun näkökulmastani se olet tietysti sinä, joka vertaudut tässä uskovaiseen järkähtämättömässä kieltäytymisessäsi ottaa kriittistä etäisyyttä omaan oppijärjestelmääsi. Erityisesti tuo jonkinlaisen vulgaarihedonistisen (ja egoistisen) perusdogman toistelu, kun toinen koettaa keskustella näiden dogmien perusteista, tuo mieleen "keskustelut" uskovaisten dogmaatikkojen kanssa.

Uumoilen, että sinun jäsennyksessäsi se olen kuitenkin minä, joka vertautuu uskovaiseen jonkinalaisena epärealistisena haihattelijana.

Edit. Meinasin korjata typon "jonkinalaisena" -> "jonkinlaisena", mutta sitten ajattelin, että alkuperäinen onkin ehkä aika oiva freudilainen, kun puheena kerran on uskovainen, ja annoin olla.

Kyllähän Vagiksen elämänfilosofia vaikuttaa henkilölle itselleen paremmalta vaihtoehdolta kuin jatkuva kilvoittelu kohti päämäärää, jota ei voi saavuttaa. Se ei tietenkään taaskaan vastaa siihen, mitä pitäisi tehdä tai asioiden olla.

Mutta inhorealismia kuitenkin on, että olemme sattuman oikusta saavuttaneet muutamaksi vuosikymmeneksi tietoisuuden mitättömällä kivenmurikalla, eikä sitä lyhyttä aikaa kun täällä vietetään kannattaisi viettää olemalla onneton.

James Potkukelkka kirjoitti:Mutta inhorealismia kuitenkin on, että olemme sattuman oikusta saavuttaneet muutamaksi vuosikymmeneksi tietoisuuden mitättömällä kivenmurikalla, eikä sitä lyhyttä aikaa kun täällä vietetään kannattaisi viettää olemalla onneton.

Punaviini ja parsa paikkaa jalointakin kärsimystä.

So Hard kirjoitti:

James Potkukelkka kirjoitti:Mutta inhorealismia kuitenkin on, että olemme sattuman oikusta saavuttaneet muutamaksi vuosikymmeneksi tietoisuuden mitättömällä kivenmurikalla, eikä sitä lyhyttä aikaa kun täällä vietetään kannattaisi viettää olemalla onneton.

Punaviini ja parsa paikkaa jalointakin kärsimystä.

Unohtamatta hanhenmaksaa

James Potkukelkka kirjoitti:

So Hard kirjoitti:

James Potkukelkka kirjoitti:Mutta inhorealismia kuitenkin on, että olemme sattuman oikusta saavuttaneet muutamaksi vuosikymmeneksi tietoisuuden mitättömällä kivenmurikalla, eikä sitä lyhyttä aikaa kun täällä vietetään kannattaisi viettää olemalla onneton.

Punaviini ja parsa paikkaa jalointakin kärsimystä.

Unohtamatta hanhenmaksaa

Hollandaise kastikkeella.

urpiainen kirjoitti:Joka tapauksessa, minun näkökulmastani se olet tietysti sinä, joka vertaudut tässä uskovaiseen järkähtämättömässä kieltäytymisessäsi ottaa kriittistä etäisyyttä omaan oppijärjestelmääsi. Erityisesti tuo jonkinlaisen vulgaarihedonistisen (ja egoistisen) perusdogman toistelu, kun toinen koettaa keskustella näiden dogmien perusteista, tuo mieleen "keskustelut" uskovaisten dogmaatikkojen kanssa.

Uumoilen, että sinun jäsennyksessäsi se olen kuitenkin minä, joka vertautuu uskovaiseen jonkinalaisena epärealistisena haihattelijana.

Pahoittelen. Mä olen valitettavan huono abstraktin teorian pyörittelyssä. Mun pitää sitoa ajatteluni realistiseen malliin, jotta pystyn hahmottamaan kokonaisuuden. Toisekseen multa puuttuu aika paljon pohjatietoa filosofien puolelta pystyäkseni tasavertaiseen keskusteluun. Ensimmäiselle en oikein voi mitään muuta kuin tehdä parhaani niillä ominaisuuksilla joita minulla on. Toiseen en koe niin paljon mielenkiintoa, että minun kannattaisi käyttää aikaani puutteen korjaamiseen.

Hain oikeastaan ennemmin sitä, että on helpompi hahmottaa jonkun perustavaa laatua olevan vastapuoli kuin sen puuttuminen kokonaan. Muistelisin jossain törmänneeni ajatukseen, että jossain jenkkien bible beltillä ihmisten on helpompi hahmottaa miten suhtautua toisen uskontokunnan edustajaan kuin ateistiin. Suomeen tämä ei ehkä oikein päde, kun ateismi on niin yleistä. Tämä oli kuitenkin ennemmin pointtina kuin uskovaiset epärealistisina haihattelijoina.

James Potkukelkka kirjoitti:Unohtamatta hanhenmaksaa

Mä en voi sietää maksaa. Hanhenmaksa on vähän inhimillisempää, kuin kotoisiin ruokiin käytetty, mutta ei missään nimessä syömisen arvoista. IMO.

Vagabondo kirjoitti:

James Potkukelkka kirjoitti:Unohtamatta hanhenmaksaa

Mä en voi sietää maksaa. Hanhenmaksa on vähän inhimillisempää, kuin kotoisiin ruokiin käytetty, mutta ei missään nimessä syömisen arvoista. IMO.

Hanhenmaksa kuuluukin Urpiaisen ruokavalioon, joka joutuu syömään sitä tukahduttakseen nälkää itkevien lasten itkun korvissaan.

Onko jollain muuten heittää teoriaa miksi ihminen kokee maailmantuskaa? Itse en ole moista koskaan kokenut, ja pidän vastapuolta kaikesta hyvästä tarkoitusperästään huolimatta vähän hölmöinä, sillee hyvällä tavalla hölmöinä.

Kyllähän lajitovereista huolenpitäminen kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Toisilla piiri on sitten laajempi ja toisilla kapeampi.

James Potkukelkka kirjoitti:Kyllähän lajitovereista huolenpitäminen kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Toisilla piiri on sitten laajempi ja toisilla kapeampi.

Millähän ihmisen kehityksen sukuhaaralla tämä oli tosi? Nykypäivänä ei moista huomaa, perhepiirin ulkopuolella.

^Jos näet kadulla, että tuntematon mummo kaatuu ja murtaa lonkkansa ja voivottelee, menet varmaankin auttamaan, vaikka ette olekaan sukua.

Mä määrittelen maailmantuskan niin, että tämä "yliempaattisuus" sumentaa rationaalista ajattelua ja on siksi kaikessa hyvyydessään myös osin haitallista. Esimerkiksi mamukeskustelussa hyysätään ja nähdään mamut rikkautena ja voimavarana (lähes) yksipuolisesti.