Kitinä

Niin siinä äsken kävi kehä kolmosta ajellessa. Mieleen juolahti poikavuodet ja ne unohdetut ystävyssuhteet. Kolme jantteria tulee heti mieleen, Manski, Kurtsi ja Sämpy. Näin jälkikäteen harmittaa ettei ole tullut oltua aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa, vaan ystävyys on vain jäänyt. Manskin ja Kurtsin olen jälkikäteen nähnyt ohimennen, mutta silloin itsellä on ollut niin iso liekki päällä, ettei ole osannut tarttua tilaisuuteen. Tymä minä! Mutsi on yhyttänyt Sämpyn moneen otteeseen ja jututellut poikaa, siis miestä. Paskan rastit että minä olisin laittanut tikkua ristiin ottaakseni yhteyttä jantteriin.

En ala erikseen selittelemään miksi, vaikka selitykset kyllä tulee kuin apteekin hyllyltä.

Nyt ehkä puuttuu rohkeus kaivaa kaverit esiin. Selkeesti pahempaa kuin esitellä itsensä jollekin uudelle hotille nartulle. Mitä noille ikääntyneille karbaaseille voi enää tässä vaiheessa sanoa? ”Mulla on ollut sua ikävä” ja suudella poskelle??

Oletteko kaivanneet nuoruusvuosien ystäviä? Oletteko kohdanneet? Miten? Miten menI?

Oonks mä liian nuori vastaamaan?

Mulla on yks lapsuuden parhaista kavereista ajautunut jotenkin etäiseksi. Me ollaan fb-kavereita ja jotenkin kommentoidaan välillä toistemme tekemisiä, mutta ei oikeen osata nähdä. Joskus vielä ilmoiteltiin, kun oltiin samalla paikkakunnalla, mutta ei enää.

Mä tiedän, että jos kutsuisin itseni kylään, niin olisin tervetullut. Ystävä tuli myös häihini, joten oletan, että haluaa säilyttää jonkinlaisen yhteyden. Mikä sitten kitkaa?

Aina edelliskerroilla kun ollaan nähty, niin on ollut jotenkin ulkopuolinen olo. Sitä yhteyttä ja sisaruuden tunnetta, joka oli kakarana, ei ollut. Tuntui aika helvetin pahalta, en jotenkin osannut yhtään varautua sellaiseen. Jälkeenpäin ajateltuna tietysti luonnollista, mutta en oikein silti siedä sitä. Säilytän mielummin sen, mitä oli, edes muistona.

Oikeasti se, mitä pitäisi tehdä, olisi tietysti rakentaa yhteys uudelleen. Vaatisi aikaa ja viitseliäisyyttä, mutta uskon, että pysyisin siihen. Taidan olla vaan liian laiska. Pelkään myös hieman torjutuksi tulemista. Oikeastaan aika paljon. Vähän sellainen tunne, kun olisi ex-puoliso yrittämässä osallistua toisen "uuteen" elämään.

exsu kirjoitti:sisaruuden tunnetta, joka oli kakarana

Juuri näin ja paljon enemmän näin kuin esimerkiksi omaan siskoon. Silti siskoon on ollut luontevaa pitää yhteyttä. Toki on hänkin ollut osallinen yhteydenpidossa. Mutta kyllä se yhteys noihin janttereihin silloin oli paljon voimakkaampi side, kuin yhteys vanhempaan siskoon.

exsu kirjoitti:Vähän sellainen tunne, kun olisi ex-puoliso yrittämässä osallistua toisen "uuteen" elämään.

Ei kuitenkaan näin, nimittäin ex-vaimon kanssa kanssakäyminen on elpynyt hyvällä tasolle. Sitova tekijä on tietenkin tytär, mutta noin muutenkin hänen kanssaan on helppo toimia ja kommunikoida. Jaettiin kuitenkin pitkä pätkä yhdessä ja silläkin on joku arvo.

Joten miksi sen saman arvon asettaminen on niin tuskaisen työn takana kun yrittää yhyttää vanhoja kavereita?

Kartza löysi akan ja on niin tossunalla ettei saa tavata vanhoja kavereita.

Hanskille avioero oli kova paikka, löysi viinan ja katosi.

Nuuska pisti baarin pystyyn, joskus poikkean tuopillisella turisemassa.

Eipä nyt oikein ole semmoista kaveria jota kovasti kaipailisin. Tietty jokunen yläastekaveri olis kiva välistä nähdä, mutta ne ketkä ovat kyydistä tippuneet ovat ihan luonnollisen poistumisen kautta listoilta hävinneet. Eli ei vaan ole enää tarpeeksi yhteistä.

For töh record, niin mulla on kyllä noita kavereita kohtuullisen paljon, oon aina ollut aika laumahenkinen tjmsp. Suurin syy varmaan johtuu siitä että olen suurimman osan elämästäni pelannut fudisjengissä ja sitä kautta kavereita on riittänyt. Tätä nykyä niitä kyllä tulee ihan muitakin reittejä, viime vuosina lähinnä internestkin kautta.

Dumiz kirjoitti:For töh record, niin mulla on kyllä noita kavereita kohtuullisen paljon, oon aina ollut aika laumahenkinen tjmsp. Suurin syy varmaan johtuu siitä että olen suurimman osan elämästäni pelannut fudisjengissä ja sitä kautta kavereita on riittänyt. Tätä nykyä niitä kyllä tulee ihan muitakin reittejä, viime vuosina lähinnä internestkin kautta.

Yhtään vähättelemättä, niin nämä samat pelivuosien jantterit ovat edelleen kuvioissa mukana. Niihin tulee pidettyä yhteyttä vaikka semirampa olenkin. Uusien koitoksien toivossa. Poikien, miesten ja ukkojen peliporukat on luonteva tapa pitää yhteyttä juuri siihen porukkaan missä ollaan tavattu. Sosiaalinen mediakin yhyttää meidät suurinpiirtein väkisin yhteen.

exsu kirjoitti:Pelkään myös hieman torjutuksi tulemista. Oikeastaan aika paljon.

Ehkä se on kuitenkin tämä. Vaikka olenkin varma itsestäni muiden silmissä, niin juuri näiden kavereiden suhteen en ole varma hyväksyisivätkö he minut nyt sellaisena kuin olen ja miltä minusta he vaikuttavat nyt. Se yhteenkuuluvaisuuden tunne silloin oli niin vahva. Minun ennakonodotuksista kai nyt on kyse.

Siis mun vanhat kaverithan(fudisfrendit joihin oon vielä yhteydessä) kyl tietää että oon muuttunut aika lailla. Käyn metallikeikoilla, nään internet-ihmisiä vähän väliä ja sitten spämmään facebookin täyteen kaikkee skeidaa... vikasta saa kuulla vähän väliä, kun ne apinat päivittävät max. kerran viikossa jonkun kalavaleen sinne.

Mä olen aika varma, että ne kaverit ajattelevat suunnilleen samansisältöisiä ajatuksia. Jonkun vaan pitäis viitsiä/uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Yhteystietojen löytäminen ei liene kovin vaikeaa

AngryBird kirjoitti:ei liene kovin vaikeaa

Katos! Vapaaehtoinen välittäjä! Soita sä Kurtsille, mä yhytän loput ja tehdään treffit. Sulla Naisena riittää supliikkia

Mä haluaisin luokkakokouksen peruskoululuokkani kanssa. Meillä oli vaan niin huono yhteishenki, ettei tullut sovittua mitään tapaamista. Toisaalta, miksi mä haluaisin tavata niitä paskiaisia jotka teki mun koulusta helvettiä. Aikuisena varmaan unohtaa tuollaiset pikkuiset nenän vartta pitkin katsomiset, huutelut, naureskelut ja hakkaamiset, mutta mä en unohda. Todennäköisesti siis haluaisin tavata ihmiset vain saadakseni tuntea olevani jotenkin parempi kuin ne.

Mä olen lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirissäni hylkiö, koska en ole tehnyt sitä perinteistä eli hankkinut puolikasta paritaloa, paskaa parisuhdetta ja läjää lapsia. Sinänsä ihan sama, kertoo mielestäni niistä "ystävistä" ihan tarpeeksi, mutta olishan se ihan kiva joskus muistella nuoruusiän toilailuja niiden vuotuisten FB-synttärionnittelujen lisäksi.

Vesper kirjoitti:Mä olen lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirissäni hylkiö, koska en ole tehnyt sitä perinteistä eli hankkinut puolikasta paritaloa, paskaa parisuhdetta ja läjää lapsia. Sinänsä ihan sama, kertoo mielestäni niistä "ystävistä" ihan tarpeeksi, mutta olishan se ihan kiva joskus muistella nuoruusiän toilailuja niiden vuotuisten FB-synttärionnittelujen lisäksi.

Tässä suhteessa menisi ehkä enemmänkin juuri sinne selittelyjen puolelle. No vittu niin se elämä heittelee. Tietää vakaasti löytäneensä sen oikean ja alkaa pysyvästi hengmaamaan sen kanssa, tosin siinä meni aikaa ennenkuin kakara saatiin, mutta sekin aika ennen tulevaa teinixiä vietettiin tiiviisti yhdessä. Silloin tosin noi jantterin mahtui vielä kuvioon. Kuviot muuttui lukion jälkeen kun oli pakko "aikuistua", get a haircut, get a real job, get a real education. Kukin lähti tahoilleen eikä numeroita juuri vaihdettu.

No mutta noi puolikkaat paritalot ja läjät lapsia kuuluu ehkä siihen toiseen vaiheeseen useilla. Ennen kuin naulataan ensimmäinen lauta lattiaan. Siitä vaiheesta mulla on suhteita jotka on vielä voimassa.

CeDell Davis kirjoitti:

AngryBird kirjoitti:ei liene kovin vaikeaa

Katos! Vapaaehtoinen välittäjä! Soita sä Kurtsille, mä yhytän loput ja tehdään treffit. Sulla Naisena riittää supliikkia

En laittaisi kovin isoa panosta sille, että se olisi kauheen onnellinen muinaisen ex-tyttöystävän yhteydenotosta

AngryBird kirjoitti:

CeDell Davis kirjoitti:

AngryBird kirjoitti:ei liene kovin vaikeaa

Katos! Vapaaehtoinen välittäjä! Soita sä Kurtsille, mä yhytän loput ja tehdään treffit. Sulla Naisena riittää supliikkia

En laittaisi kovin isoa panosta sille, että se olisi kauheen onnellinen muinaisen ex-tyttöystävän yhteydenotosta

No mut olishan se mukavaa yhyttää kaikki? Muistatko Manskin?

Muistan. Luullakseni

Kurtsi on Outokummulla duunissa nykyään, jos muistan oikein. Asuu kai Torniossa

Meillä oli aikanaan luokkakokous, joka oli vallan hienoa - paitsi että osa luokkakavereista olivat kutsuneet omat kaverinsa mukaan...eihän se nyt ole luokkakokouksen tarkoitus, kun mennään yhdessä syömään?

Mut joo, ovathan nuo lähestulkoon jokainen fb-kaverina. Ja törmätään kaupoilla välillä kun Espoossa taas asun. Mutta siinä kai se.

^ *Like*

Pari lapsuudenkaveria olis, mutta liikaa vettä on Tammerkoskessa virrannut niistä ajoista. Ei mulla olis enää mitään yhteisiä puheenaiheita niiden kanssa. Muutettiin liian usein, kun olin skidi. Ei ehtinyt juurtumaan minnekään.

Olen kyllä hieman kateellinen ihmisille, joilla on kaverisiteet säilyneet. Itse luovuin viimeisistäkin yrityksistä huomattuani, että minä olin ainoa joka näki vaivaa yhteydenpidossa.

Tavallaan olen jo hyväksynyt tämän erakoitumiseni. Jossain välissä se vitutti raskaastikin.

Niihin hyviin tyyppeihin on yhteydet edelleen yllä, muihin ei, miksi olisikaan.

Mä pidän yhteyttä neljään lapsuuden ystävääni. Lähinnä koska tuollaista yhteyttä en koskaan kuvittele löytäväni enää näin vanhana, saati en usko hyväksyväni niin erilaisia ihmisiä enää uusina tuttavuuksina. Hienous piilee siinä, että tämä ryhmä pystyy hyväksymään toisensa vaikka kaikki ovat niin poikkeavia ajatusmaailmoiltaan ja elämiltään. Pidän tätä siunauksena, itse asiassa.

Yhteyttä pidetään miten milloinkin, joskus voi mennä vuosi parikin, mutta kun yhteen löyttäydytään niin kaikki on kuin ennenkin, yhteys on olemassa, samanlaisena. Jatkuu siitä mihin jäätiin, parhaimpia hetkiä nämä tapaamiset.

K on pienistä pienin natsi tyttönen, joka uskoo vahvasti juutalaisten maailman valloitukseen ja on kävelevä lääkekaappi. T on maailmaa halaava Janis Joplin hippi, rauhaa ja rakkautta kaikille, jointti huulessa. H on jokaisella osa-alueella menestynyt super liitäjä joka rakastaa näpytellä mobiiliaan non stop ja kertoa shampanja tarinoita ja D on aina vihainen gootti, jonka mielestä kaikki nyt vaan kertakaikkiaan on paskaa. Ja sitten olen minä.

Harmonia on käsin kosketeltava, ja näistä en luovu, en edes kirveellä.

Kasvoin lapissa aika samojen tyyppien kanssa, hetkeksi meni yhteydet poikki kun muutin PK-seudulle. Mutta ei kauaa mennyt kun ne tärkeimmät tyypit alkoi valua kans tännepääin, ja samantien oli taas vaki-jengi koolla.

Edelleen olen eniten tekemisissä noiden kys. tyyppien kanssa, mutta on sitten stadin suunnaltakin saanut oikeita ystäviä, joita ikävoi heti kun ei toviin näe.

Suurin osoitus syvästä yhteydestä ja ystävyydestä on se tunne, kun ei ole nähty vuosiin pahimillaan, ja sitten tapaamiseen matkalla kun on stressannut että onko mitään puhumista tai muuta. Sitten kaikki jatkuukin siitä mihin ne viimeksi jäi, eikä tunne mitään erilleen kasvamisen fiiliksiä. Jännenpää on, että ihmiset joita näkee saattaa etääntyä, ilman oikeastaan mitään syytä.

Tulipahan mieleen että tuossa juuri n. viikko sitten teini-iän paras kaveri jota en ole tavannut 10 vuoteen, koska muutti Englantiin, tuli Omenaan meitä tapaamaan. Ja parkuhan multa siinä pääs.
Samat jutut ja nauru raikas kuin ei oltais "erottukaan" koskaan.

(miten mä en tätä muistanu ku liittyy suht oleellisesti ketjuun )

Yhtä ystävääni kaipaan välillä vedet silmissä. Kun menee hyvin, haluaisin jakaa sen hetken hänen kanssaan. Kun menee huonosti, tiedän, että hän olisi tukena. Ainoa kuitenkin, missä voin olla häneen yhteydessä, on öiset unet. Jokainen uni on lopussa samanlainen: joku oli vain huijannut minua, kun kertoi hänen kuolleen

Kakaran kummitäti on minulle tuki, turva, huvittaja ja vakaa olkapää. Ja tämä toimii toisinkin päin. Pari vuotta sitten, kun elämäni alkoi mennä alamäkeä, keskustelin hänen kanssaan asioista, koska en pystynyt enää pitämään niitä sisälläni. Koskaan hän ei arvostellut tai moittinut. Nyt tänä keväänä hän sanoi tuntevansa samoin, kun minä tunsin tuolloin pari vuotta sitten. Sanoi myös, ettei tajunnut sitä silloin, mutta nyt palaset loksahtavat paikalleen. Tuona hetkenä tajusin, mitä tuo henkilö minulle oikeastaan merkitsee ja sitä osaan nyt vaalia paremmin kuin aiemmin . Yritän myös parhaani, jotta olisin hänelle hyvä ystävä myöhemminkin tulevaisuudessa.

Mun ainoa hyvä ystävä yläasteajoilta meni vuosi sitten naimisiin. Olen hänen puolestaan kyllä onnellinen, mutta samalla suren, koska mies on aivan eri maailmasta kuin minä. Ystäväni ja minä olimme muutenkin varsin erilaisia (ekan oikeasti samanhenkisen ihmisen tapasin 25-vuotiaana, joten sitä edeltävältä ajalta ei ole juuri kavereita jäänyt). Kun hänen miehensä on vielä paljon kauempana minusta kuin hän, on odotettavissa että pian meillä ei ole enää riittävästi yhteistä jotta suhdetta olisi mielekästä jatkaa. Oikeastaan muutosta on jo nyt tapahtunut sen verran, että yhdessäolo tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin mukavalta ajanvietteeltä.

En aluksi tajunnut, mikä siinä niin surettaa, mutta onhan ainoan lapsuudenajan ystävyyssuhteen jääminen menneisyyteen lopulta aika iso asia. Tämän jälkeen elämässäni ei ole enää ketään, joka tietäisi mitä ajattelin yläasteella, mitkä elämäni suuret käänteet olivat ja miten niihin suhtauduin, eikä ketään, joka olisi jakanut elämää kanssani silloin. Kun ystävyys oli vielä voimissaan, tuntui kuin ne nuoruusajatkin olisivat vielä melkein nurkan takana, koska käsityksemme ja muistomme niistä olivat eläviä - muuttuivat siis meidän mukanamme. Nyt ne sementoituvat niille sijoilleen, siis eräässä mielessä kuolevat ja jäävät lopullisesti menneisyyteen.

Eräässä mielessä tämä tapahtuma siis merkitsee nuoruuteni loppua (joka siis monessa muussa mielessä on loppunut jo aiemmin). No; ehkäpä sitä sitten vähän vanhempana jaksaa taas pitää yhteyttä lisääntyneestä erilaisuudesta huolimatta. Tai jospa itsestänikin tulee jossain vaiheessa enemmän hänen kaltaisensa. Väkisin en kuitenkaan halua yrittää, vaikka suhde tärkeältä tuntuukin. Exsun tavoin haluan säilyttää sen hienon jutun, mikä oli, edes muistona.