Ihmeellistä itkua vailla pohjatietoa ja suhteellisuuden tajua. Suomessa ei urheilua, saati huippu-urheilua, juurikaan tueta verovaroin, joten se ei ryöstä keskituloisen perheellisen pennosia, ellei satu olemaan koukussa Veikkauksen peleihin, jonka veikkausvoittovaroista on urheilu ja liikuntakasvatuksen osuudeksi määrätty laissa 25%. Vertailun vuoksi sanottakoon, että kulttuurille menee 50% veikkauksen varoista. Rahoitukseen osallistuminen on jokatapauksessa vapaaehtoista.
Varsinainen huippu-urheilun osuus vuonna 2002 oli 9,2M€, josta 2/3 kiertää Olympiakomitean ja lajiliittojen kautta. Vuonna 2012 Olympiakomitea näytti jakaneen urheilija-apurahaa, joka on ainoa jotenkin tuloksi miellettävä tuki, yhteensä 1,55 miljoonaa euroa 15 000 ja 7 500 euron suuruisina verottomina stipendeinä, joilla ei todellakaan vietetä mitään luksuselämää, vaan rahat hukkuu kilpailutoiminnan rahoittamiseen.
Käytännössä nykyinen rahoitus on riittämätön, koska urheilija saavuttaa sen liian myöhään, eli siinä vaiheessa kun sponsori ja palkintorahoja alkaa olemaan käsien ulottuvilla. Nykyisellä järjestelmällä Suomessa menetetään paljon lahjakkuuksia, koska siinä vaiheessa kun lähdetään pyrkimään huipulle on rahoituksen järjestäminen hyvin hankalaa. Harjoitteluun ja kilpailemiseen pitää kuitenkin panostaa jo täysipäiväisesti ja kulut on käytännössä samat kuin huipulla ollessa. Yleensä tämä tarkoittaa, että urheilijan vanhemmilla pitää olla maksukykyä ja halua.
Niin ja vertailulukuna vaikkapa kehitysapuun uppoava reilu miljardi, joka oikeasti kerätään veroilla.
Tässä aiheeseen liittyvää tutkimus pohjoismaiden osalta.
Yet ah! why should they know their fate? Since sorrow never comes too late, And happiness too swiftly flies. Thought would destroy their paradise.
No more; where ignorance is bliss, 'Tis folly to be wise.
