Kitinä

Kiintyvänä ja asioihin addiktoituvana ihmisenä koen luovuttamisen ja unohtamisen tuskaisena, mutta aika naturaalia varmaan? Kuinka nopeasti itse unohdatte/unohditte toimimattomat/onnistumattomat ihastuksenne?

Uusien etsiminen auttaa asiaa kummasti, vaikka haittaahan se kipeempi ihastuminen tovin myös sitäkin touhua...

slam kirjoitti:Kuinka nopeasti itse unohdatte/unohditte toimimattomat/onnistumattomat ihastuksenne?

Voi, minä vatvoin niitä päässäni vaikka kuinka pitkään. Joskus ajattelen ihastuksiani vieläkin.

Menee kauan. Olen rikki pitkään.

Unohdan huonosti, ja ihastun helposti.
Jos toinen on ollut paljon mielessä ja varsinkin siinä tapauksessa, että juttu on ollut toivoton tai onneton, mietin asiaa pitkäänkin.
Aina en edes halua unohtaa.

Luovuttaminen on aina hankalaa. Unohtaminen vielä hankalampaa.
Järki sanoo, mutta valitettavan harvoin tunne uskoo.

Ero ja siihen liittyvä epäselvä tunnemaailma, tavallaan tietyn elämänvaiheen päättyminen, on toki aina vähintäänkin haikeaa. Merkityksellisen tunnesiteen katkeaminen parisuhteen muodossa on ratkaisuna niin lopullinen, että isolta (ja loppujen lopuksi hämmästyttävän rauhoittavalta) ensiaskeleelta tuntuu jo sen käsittämisestä selviytyminen.

Unohtaminen puolestaan on huomattavasti helpompaa, jos eron taustalla on selkeät järkisyyt riippumatta siitä onko itse halunnut eroa tai ei. Jos itse tulisin jätetyksi, voisi unohtaminen olla helpompaa tietäessä, ettei itse keskeyttänyt "jotain joka olisi voinut ollakin jotain pitkällä aikajänteellä arvokasta". Helpompaa se olisi myös sikäli, ettei olisi vaikeaa vetäytyä suhteesta, joka tuntuisi toisesta epämiellyttävältä ja kantamattomalta.

Omalla kohdallani erosta selviytyminen on kulminoitunut asenteeseen sitä kohtaan. Toisinaan vaikeaa, välillä hyvinkin helppoa.

Eka kaivelen hampaankolot (yleensä itsekseni) tyhjiksi ja sit unohdan arjesta sen tapauksen, vaikka tietenkään en täysin kokonaan, muistanhan mä vieläkin yläasteihastukseni, vaikken niitä haikailekaan. Niitten perään haikailin kyllä kaikkein kauiten. Vaikkei ne edes koskaan ite ihastuksestani tienneet.

En mä osaa enää ihastua niin vahvasti ja parisuhteesta eroaminen on musta eri asia.

En minä unohda, enkä edes halua unohtaa ketään ihastuksistani. Raastavan hajoamisen jälkeen käsittelen asiat uudelleen. Toiset henkilöt pystyn sijoittamaan "ei niin kivulias-lokeroon", kun toiset taas onnistuvat aiheuttamaan pitkiä aikoja ylimääräisiä sivuääniä sydämessä.

Jees, paras ratkaisu on pysyä muualla, kiireessä ja asia unohtuu. Ja miettii, että kuinka paljon parempi naisen onkaan ilman minun läheisyysvaikutusta, niin elämä pelastuu. Ja rokki soi. Enköhän minäkin jonkun saa huijattua itselleni, paras antaa turhan voihkeen olla... Itselle näin paras.

Naista tarvinee kahtella, enköhän myäkin jollekin kelpaa... Ei kait ns. kivat pojaat kaikkia edes sytytä, noh, oli syy mikä tahansa, niin speksaaminen on täyttä paskaa.

http://healmybrokenheart.com/

http://depression.about.com/cs/psychoth ... _Heart.htm

http://www.angelbluemist.com/mend.html

www.google.com

Mmmpf. Olen varmaan tämän multiversumin huonoin unohtaja. Jos ei tule jotain oikeasti mielenkiintoisempaa, niin edellinen juttu pyörii mielessä ad infinitum. Vielä kun ruokin edellistä ihastusta ajatuksilla tyyliin "hän olisi ollut kaikilta osin (myös virheiltään) täydellinen, parempaa en tule koskaan löytämään, hän on kaikkea mitä olen aina halunnutkin". Typerää.

Eikä auta kyllä asiaa tämä parantumaton romantikko joka sydämen perimmäisessä nurkassa juustohöylällä itseään pienentäen haikailee jotain kaunista ja pehmeää.

En unohda -enkä haluakaan. Miksi pitäisi? Jossain vaiheessa ne siirtyvät kauniisiin -ei niin kipeihin- muistoihin. Ennemminkin tykkään unohtaa vastoinkäymiset ja vaalia sydämessäni niitä ihania asioita jokaisesta läpikäydystä suhteesta. Mun kohdallani ainakin aika kultaa muistot, ja vaikka en menneisyyteen haluaisi palatakaan, tapahtumat kertovat mun kasvustani siksi ihmiseksi kuin nyt olen.

Kestää liian kauan kauan kauan… Johtuu mm. siitä että ihastun todella harvoin, ja silloin kun näin tapahtuu, olen todella ihastunut. En osaa ihastua vain vähän, portaaton säätö kun puuttuu täysin; asennot ovat niinq on tai off. Onneksi aika tekee aina tehtävänsä.

slam kirjoitti:Kuinka nopeasti itse unohdatte/unohditte toimimattomat/onnistumattomat ihastuksenne?

Joskus teininä on tullut vetisteltyä pitkäänkin, nykyseltään menevät aika nopeasti ohi kun tietää että ohihan se menee.
Sitäpaitsi kun ajattelee taaksepäin niin voi vain kiittää niitä, jotka ovat rukkaset antaneet koska muuten ei olisi siinä missä on nyt.

Mylwin kirjoitti: Sitäpaitsi kun ajattelee taaksepäin niin voi vain kiittää niitä, jotka ovat rukkaset antaneet koska muuten ei olisi siinä missä on nyt.

Sillä on sittenkin tunteet

ninnithequeen kirjoitti:

Mylwin kirjoitti: Sitäpaitsi kun ajattelee taaksepäin niin voi vain kiittää niitä, jotka ovat rukkaset antaneet koska muuten ei olisi siinä missä on nyt.

Sillä on sittenkin tunteet

Örrör. Miulla on varmaan hormoniepätasapainoisuutta. Syytän yhteiskuntaa.

Jaa-a... riippuu aika monestakin asiasta. Onko ollut rakastanut vai ihastunut, miten pitkä juttu oli jne.
Kyllähän se kuitenkin aina oman aikansa ottaa. Ajan kanssa se helpottaa.
Yksi mikä tietysti auttaa on se, että etsii uuden.

slerghma kirjoitti:Mmmpf. Olen varmaan tämän multiversumin huonoin unohtaja.

Asiat ovat pehmentyneet. Tajusin olleeni taas täysi typerys. Unohtamisen jälkeen, olen alkanut taas syvemmin epäilemään kelpaavuuttani immeisenä, ja taas jotenkin vaikea elää ilman valheellisuutta. Sellaiseen kait pitäisi heteron miehen pystymän...