Kitinä

Tauti on jossain latenttivaiheessa kun ei ainakaan pahentunut ole mihinkään suuntaan.

Sen sijaan välillä tää yksinäisyydentunne on turhan voimakas. Olen sen tyyppinen ihminen joka tykkää innostua asioista, heittäytyä. Kotijoukoille on oikeastaan turha intoilla yhtään mistään. Katse on aina sama: "oookei, ihan kiva. Älä kuitenkaan kerro lisää. Mitä muuten on päivälliseksi?"

Olisi joskus kiva tavata ihminen tai ihmisiä, joka pitäisi samoista asioista. Elokuvista, SNL:n eri tuotantokausien eroista, rockin historiasta, sarjakuvista, huumeista, politiikasta, ensi viikolla vaikka erityyppisten fuusioreaktoreiden tulevaisuudennäkymistä.

Olen yrittänyt. Ehkä mun persoonani on jotenkin "väärä" tai en osaa näitä sosiaalisten pelien sääntöjä. Vihaan small-talkia, se on täydellistä ajanhukkaa. Minun maailmassani on vitusti merkityksellisiä asioita joista haluaisin vaihtaa ajatuksia. Säästä on turha jauhaa, se on mikä se on. Vai onko verbaalisessakin kanssakäymisessä jokin esileikki-/kosiskeluvaihe, joka on pakko jaksaa käydä läpi ennen kuin pääsee asiaan? Ei toimi mulle, semminkin kun aikaa ei ole rajattomasti käytettäväksi.

Ehkä "normaalit ihmiset" kokevat tämän häiritseväksi.

^Aikuisiällä on vaikea saada uusia ystäviä. Mulla onneksi on säilynyt läheiset välit kolmeen lukio/peruskoulukaveriin. Meillä WA-rinki laulaa jatkuvasti. Ainoa ongelma, että vaimo on mustasukkainen

Yhden kanssa ollaan istuttu viereisissä pulpeteissa jo ala-asteelta, toisen kanssa yläasteelta ja kolmannen kanssa lukiosta.

^ Kadehdin hieman. Lapsuus meni "army brattina" eli muutettiin koko ajan, ei oikein ehtinyt juurtua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että yhteydenpito tuppasi jäämään useimmiten minulle, ei anna ylpeys myöten soitella kenenkään perään vaikka muuten tekisi mieli. Sukellusharrastuksen ennenaikainen lopetus tyhjensi kalenterin täysin ja prätkän pakkomyynti vei loputkin.

No, jääpä enemmän aikaa ajatella