Tarvitsetko jonkun?

[So Hard]

Parantumaton romantikko vs nariseva kyynikko 6 - 0.

[annepa]

Onko tässä keskustelussa tarvitseminen ja haluaminen eri asia?

Minä en tarvi ketään, olen ollut ennenkin yksin ja onnellinen. Minä kuitenkin haluan hattaraa. Sellaista urpsun selittämää saarislaista hattaraa. Esimerkiksi siksi, että se ihastumisen ja rakastumisen tunne on ihana. En minä viinaakaan tarvi, mutta hiprakka on hauska, joten haluan viinaa välillä.

[urpiainen]

^ Noista siveltimen vedoista ei puutu kuin "ei ole kriteerini täyttävää vielä vastaan kävellyt. En ole katkera, viihdyn sinkkuna. Niisk.".

Sä ymmärrät nyt väärin. Hahmottelemani hattararomantiikka perustuu nimenomaan koko kriteeristöajattelun kieltämiselle. Kyseessä ei ole suunnitelmallinen kumppanin rekrytointi vaan yllättävä ja ennakoimaton hurmaantuminen.

Deittipalstalle kirjautuminen ja siellä pommittaminen ei nyt oikein vastaa käsitystäni yllättävästä, ennakoimattomasta hurmaantumisesta.

Jos deittailet niin kai sillä joku tarkoitus on, ja todennäköisin lienee se, että tarvitsee jonkun. Voihan siihen profiiliin tai ilmoon toki laittaa myös että en ole epätoivoinen!!1 Väittäisin kuitenkin että keskimäärin deittaileva ihminen on tarvitsevampi kuin sellainen joka ei deittaile.

Se, että tarvitsee jonkun ei toki tarkoita sitä että tarvitsee kenet tahansa, kunhan on joku. Minusta ei ole mitenkään paha asia myöntää tarvitsevansa toista ihmistä, vaikka mullakin taitaa Perden tapaan joku musta aukko olla täyttynyt ton lapsen myötä. Ehkä se olikin vaan se kuuluisa biologinen kello joka oli normaalia kyönimpi.

Perustan perden kanssa kyynikkoklubin. (Mutta kepulaiseksi en kyllä ala.)

Joo, en mä tässä oikein eri mieltä ole (paitsi Peran kanssa samaan klubiin en kyllä lähde!). Ehkä menee metaforat sekaisin: minä luulin, että emme varsinaisesti puhu nettideittailusta tai siellä pommittamisesta, vaan siitä asenteesta, jonka katsoit olevan sellainen, mitä myös nettideittailijat koettavat korostaa, sopiipa se nettideittailuun hyvin tai ei. Mutta kyllä mä tiedostan tämän periaatteelisen ongelman tässä ajamassani asenteessa. Jotenkin haen lähestymiskulmaa, jossa ei etsitä kriteeristön kanssa kriteereihin sopivaa, mutta koetetaan kuitenkin luoda mahdollisuuksia kiinnostaville kohtaamisille. Nettideittailussa (ehkä, en ole koskaan kokeillut) nämä alkavat mennä jo aika sekaisin.

[Ylermi Ylihankala]

Mitä eroa muuten tarvitsemisella ja haluamisella on? Onko tarvitseminen vallitseva ja haluaminen jotenkin hetkellistä? Onko tarvitseminen ehdotonta, ilman ei pärjää tyylisesti? Vai voiko tarvita niin, että ilman saantia tilanne on silti ok?

[annepa]

Mitä eroa muuten tarvitsemisella ja haluamisella on? Onko tarvitseminen vallitseva ja haluaminen jotenkin hetkellistä? Onko tarvitseminen ehdotonta, ilman ei pärjää tyylisesti? Vai voiko tarvita niin, että ilman saantia tilanne on silti ok?

Ehkä annepa hieman sortui semantiikan puolelle tuossa kommentissaan aiemmin. Ilmeisesti hän tarkoitti, että hänen kirjoissaan haluaminen on hieman lievempi (ja vähemmän tarrautuvampi) ilmiö kuin tarve.

Joo-o, tosi hienovaraisesti "sorruttu", kun kommentin eka lause on "Onko tässä keskustelussa tarvitseminen ja haluaminen eri asia?". Tottakai kyse on semantiikasta (joka siis on merkitysoppi eli tutkii sanojen merkitystä), DAAA!

Minulle tarvitseminen ja haluaminen on eri asioita ja mainitsemani viinavertaus on mielestäni hyvä esimerkki. Koska en ole alkoholisti, en tarvitse sitä viinaa. On sellaisiakin, jotka "tarvitsee" toisen ihmisen ja jos he ovat yksin, he ovat onnettomia juuri siksi että ovat yksin. Jos he saavat valita, he ovat mieluummin onnettomia parisuhteessa kuin onnettomia tai onnellisia yksin.

[So Hard]

Kysymyksen voisi asettaa selkeämminkin, kuten osaatko olla onnellinen itseksi tai oletko läheisriippuvainen. Totta kai hyvä kumppani nostaa elämänlaatua, mutta en kyllä näe kumppanittomia kausiani mitenkään erityisesti elämänlaatua vailla olleina. Sana tarvita on kyllä siinä huono, että se viittaa enemmän riippuvuus- tai huolenpitosuhteisiin kuin kumppanuuteen.

[Ylermi Ylihankala]

Sana tarvita on kyllä siinä huono, että se viittaa enemmän riippuvuus- tai huolenpitosuhteisiin kuin kumppanuuteen.

Tarvitseminen voi kai olla pakonomaista tai sitten haluamisenomaista taikka jotain välimaastoa. Mutta kyllähän kysymyksenasettelu on vähän kömpelö.

[annepa]

^^Näin.

Minä, kuten aikaisemmin jo kerroin, olen ollut onnellinen yksin ennenkin ja tiedän, että olen onnellinen jatkossakin. Tällä hetkellä vain olo on hiukan... turta. En kuitenkaan usko, että se johtuu yksinolemisesta, vaan siitä että muutoksia tuli niin lyhyessä ajassa niin paljon.

[Georgina]

Mä parisuhteessa ollessani kuvittelen että en välttämättä tarvitse, vaan viihtyisin ihan hyvin yksinkin. Mutta sitten kun olen sinkkuna niin juoksen hulluna treffeillä ja deittailen tyyppejä ja tuntuu etten osaa yksin nukkuakaan. Mutta silloin tarvin nimenomaan vain jonkun, se että sen sinkkustatuksen viitsii muuttaa vaatiikin sitten jonkun speciaalin. kai. hitostako minä tiiän, oon eläissäni ollu 2 kertaa suhteessa ja kerran aikuisiällä sinkku. Mutta sen tiedän että haluan vahvasti säilyttää autonomian ja parisuhteen tehtävä on vain täydentää mun elämää!

[MrM]

Naiset on hulluja. Ei noista ota selvää pirukaan.

[Gat]

Mua ärsyttää (kadehdittaa) kun näen, miten naakatkin täällä lentää pareittain ja sitten istuvat kylki kylkeen ja joskus sukivatkin toisiaan.

[prosessi]

Tavallaan kai on aika perusteltua sanoa, että ihmisillä noin niinku keskimäärin (ei kaikilla, ei yhtä voimakkaana, saa kovin erilaisia muotoja eri yksilöillä) on jonkinlainen lajityypillinen perustarve parisuhteen muodostamiseen: toimiva parisuhde lisää suhteilijoiden onnellisuutta yksinäisyyteen verrattuna. Tästä huolimatta, olisi jotenkin ikävä ajatella, että kumppani käyttäisi puolisoaan ensisijaisesti tai vain välineenä joidenkin tarpeidensa tyydyttämiseen (ainakaan, kuten Kitinänsä hyvin lukeneet tietävät, antiikin kreikkalaiset eivät tätä olisi kovin arvostettavana rakkauden muotona pitäneet). Toki useimmille käy erittäin hyvin toimiminen myös erinäisten tarpeiden tyydyttämisen välineenä, mutta itse suhteen kai useimmat soisivat perustuvan jollekin lyyrisemmälle. Useimmat kai haluaisivat ajatella, että aikuinen ihminen olisi saavuttanut sellaisen autonomian tason, jossa pystyy itse huolehtimaan tarpeistaan tarvitsematta vakituista avustajaa. Tällöin parisuhteen voisi ajatella perustuvan saarislaisesti juuri siihen, että kohtaa niin huumaavan henkilön, että haluaa elämnsä juuri hänen kanssaan jakaa - eikä vain kenen tahansa kanssa, joka pystyy tietyt itsekkäät tarpeet tyydyttämään. Mutta mähän olenkin parantumaton romantikko, siis deittiklisee.

Minulle on aina ollut hyvin tärkeää sellainen autonomisuus, joka mahdollistaa isommatkin elämänmuutokset tarvittaessa, ilman että noiden muutosten toteuttamiseen tarvitaan muiden apua. Tässä viimeisimmän vuoden kuluessa olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan, ettei tuo tavoitteena olekaan niin ihailtava kuin aiemmin olen ajatellut. Ainakin omalla kohdallani luulen, että perussyynä tuolle tavoitteelle onkin ollut kyvyttömyyteni luottaa muihin ihmisiin, jolloin rohkeampaa onkin yllättäen uskaltaa heittäytyä tarvitsevaksi. Jouduin työstämään tämän asian tosissaan läpi viime keväänä, kun mies alkoi puhua neljännen lapsen hankkimisesta. Olihan aivan ilmeistä, että neljäs lapsi pakottaisi minut oikeasti tarvitsemaan miestäni vähintään viiden seuraavan vuoden ajan, koska se tarkoittaisi liikaa pieniä lapsia yhden aikuisen huollettaviksi. Toki minut on jo aiemmin sidottu tehokkaasti tähän parisuhteeseen mm. yhteisen yrityksen ja asuntolainan avulla, mutta raha ei kuitenkaan ole yhtä tehokas sidontakeino kuin oikea tarvitseminen. Päätin uskaltaa, vaikka se sitten tarkoittaakin, ettei mitään takaporttia enää ole olemassakaan, mutta toisaalta luotan myös mieheeni sen verran nykyisen viiden vuoden kokemuksen ansiosta, etten usko tarvitsevani mitään takaportteja lähivuosien aikana. Ehkä se usko sitten tekee minustakin kuitenkin romantikon? Neljä lasta on nyt kuitenkin tapahtunut tosiasia ja todellakin tarvitsen miestäni sanan perimmäisessä merkityksessä.

[urpiainen]

Tavallaan kai on aika perusteltua sanoa, että ihmisillä noin niinku keskimäärin (ei kaikilla, ei yhtä voimakkaana, saa kovin erilaisia muotoja eri yksilöillä) on jonkinlainen lajityypillinen perustarve parisuhteen muodostamiseen: toimiva parisuhde lisää suhteilijoiden onnellisuutta yksinäisyyteen verrattuna. Tästä huolimatta, olisi jotenkin ikävä ajatella, että kumppani käyttäisi puolisoaan ensisijaisesti tai vain välineenä joidenkin tarpeidensa tyydyttämiseen (ainakaan, kuten Kitinänsä hyvin lukeneet tietävät, antiikin kreikkalaiset eivät tätä olisi kovin arvostettavana rakkauden muotona pitäneet). Toki useimmille käy erittäin hyvin toimiminen myös erinäisten tarpeiden tyydyttämisen välineenä, mutta itse suhteen kai useimmat soisivat perustuvan jollekin lyyrisemmälle. Useimmat kai haluaisivat ajatella, että aikuinen ihminen olisi saavuttanut sellaisen autonomian tason, jossa pystyy itse huolehtimaan tarpeistaan tarvitsematta vakituista avustajaa. Tällöin parisuhteen voisi ajatella perustuvan saarislaisesti juuri siihen, että kohtaa niin huumaavan henkilön, että haluaa elämnsä juuri hänen kanssaan jakaa - eikä vain kenen tahansa kanssa, joka pystyy tietyt itsekkäät tarpeet tyydyttämään. Mutta mähän olenkin parantumaton romantikko, siis deittiklisee.

Minulle on aina ollut hyvin tärkeää sellainen autonomisuus, joka mahdollistaa isommatkin elämänmuutokset tarvittaessa, ilman että noiden muutosten toteuttamiseen tarvitaan muiden apua. Tässä viimeisimmän vuoden kuluessa olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan, ettei tuo tavoitteena olekaan niin ihailtava kuin aiemmin olen ajatellut. Ainakin omalla kohdallani luulen, että perussyynä tuolle tavoitteelle onkin ollut kyvyttömyyteni luottaa muihin ihmisiin, jolloin rohkeampaa onkin yllättäen uskaltaa heittäytyä tarvitsevaksi. Jouduin työstämään tämän asian tosissaan läpi viime keväänä, kun mies alkoi puhua neljännen lapsen hankkimisesta. Olihan aivan ilmeistä, että neljäs lapsi pakottaisi minut oikeasti tarvitsemaan miestäni vähintään viiden seuraavan vuoden ajan, koska se tarkoittaisi liikaa pieniä lapsia yhden aikuisen huollettaviksi. Toki minut on jo aiemmin sidottu tehokkaasti tähän parisuhteeseen mm. yhteisen yrityksen ja asuntolainan avulla, mutta raha ei kuitenkaan ole yhtä tehokas sidontakeino kuin oikea tarvitseminen. Päätin uskaltaa, vaikka se sitten tarkoittaakin, ettei mitään takaporttia enää ole olemassakaan, mutta toisaalta luotan myös mieheeni sen verran nykyisen viiden vuoden kokemuksen ansiosta, etten usko tarvitsevani mitään takaportteja lähivuosien aikana. Ehkä se usko sitten tekee minustakin kuitenkin romantikon? Neljä lasta on nyt kuitenkin tapahtunut tosiasia ja todellakin tarvitsen miestäni sanan perimmäisessä merkityksessä.

Oikeansävyinen parisuhde on vaikeasti analysoitava, saati sitten toteutettava ja elettävä, asia. Oma ajatteluni tässä on hieman kaksijakoista (joku ilkeämielinen voisi sanoa kehittymätöntä tai peräti ristiriitaista). Toisaalta, yllä kuvatun mukaisesti, ajattelen kyllä kovasti, että parisuhteen ei ehkä ideaalitilanteessa ja hattarakuvitelmissa soisi perustuvan sille, että tarvitaan/etsitään rekrytointihengessä sopivinta henkilöä tiettyyn tehtävään. Tämä kun saattaisi johtaa siihen tuttuun ja vähän surulliseen ilmiöön, että parisuhteessa olijan tulee aina vähän pitää silmät ja optiot auki: aina voi tulla vastaan henkilö, joka sopii hommaan nykyistä kumppania paremmin. Siksi painotan tätä autonomisuutta: jos ei tarvitse tai etsi ketään tiettyyn, ennaltamäärättyyn roolin, on ikään kuin avoin rakentamaan ainutkertaisen, juuri niille kahdelle (tai Hämiksellä n:lle) henkilölle sopivan suhteen jos kohtaa sellaisen henkilön, jonka kanssa tahto tähän herää.

Mutta tämä toisesta henkilöstä riippumattoman autonomian ihailuni loppuu toisaalta sitten tähän: en ihannoi sellaista autonomiaa, jossa parisuhde on vain yksi harrastus lisää autonomisen henkilön aktiviteettirepertuaarissa. Kyllä minä ajattelen, hattararomantikko ja deittiklisee kun olen, että solmittu parisuhde saattaa osallistensa olemisen ikään kuin uuteen moodiin: valtaosa maailmasta kohdataan meinä, ei vain kahtena erillisenä yksilönä. Tähän liittyy tämä puhumani valinta ja halu heittäytyä suhteeseen, laskea olemisensa parisuhteen varaan. Ajatuksena kai on, että vaikka ei tarvitse, valitsee ja uskaltaa kuitenkin asettaa olemisensa riippuvaiseksi toisesta. Tässä mielessä olen samaa mieltä, että tuo sinun kuvaamasi heittäytyminen todella tarvitsevaksi on sitä yltiöromanttisuutta, jota minäkin haen. Mutta avainasiana tässä on siis se, että on ikään kuin ensin saavuttanut autonomian, josa ei tarvitse toista - mutta silti valitsee heittäytyä tarvitsevaksi.

Jos ryhtyisin tässä oikein yltiöromanttiseksi, mitä sentään en ehkä kehtaa tehdä, niin saattaisin mussuttaa, että heittäytymiskuvauksesi hattarahömppäromanttisuutta kuitenkin vähän nakertaa se, että korostat heittäytymisesi rationaalisia perusteita. Yltiöromantikko ajattelisi, että romanttinen heittäytyminen on aina jonkinlainen kierkegaardilainen hyppy, joka tapahtuu uskon ja valinnan varassa ilman rationaalisia perusteita. Ja tätähän parisuhde tai vaikka avioliitto nykyisin on: tilastollisesti on selvää, että pieleenhän se menee - mutta valitsen sen silti.

(Huh, onneksi tää ystävänpäivä on vaan kerran vuodessa, tää romanttisuus on raskasta!)

[urpiainen]

Tämän ketjun tulkintaa taitaisi helpottaa "vastariippuvuuden" sisältöön tutustuminen.

Ai näin:

[So Hard]

Urppis on niin liekeissä että selvästi jo lomamoodissa.

[prosessi]

Toisaalta, yllä kuvatun mukaisesti, ajattelen kyllä kovasti, että parisuhteen ei ehkä ideaalitilanteessa ja hattarakuvitelmissa soisi perustuvan sille, että tarvitaan/etsitään rekrytointihengessä sopivinta henkilöä tiettyyn tehtävään. Tämä kun saattaisi johtaa siihen tuttuun ja vähän surulliseen ilmiöön, että parisuhteessa olijan tulee aina vähän pitää silmät ja optiot auki: aina voi tulla vastaan henkilö, joka sopii hommaan nykyistä kumppania paremmin. Siksi painotan tätä autonomisuutta: jos ei tarvitse tai etsi ketään tiettyyn, ennaltamäärättyyn roolin, on ikään kuin avoin rakentamaan ainutkertaisen, juuri niille kahdelle (tai Hämiksellä n:lle) henkilölle sopivan suhteen jos kohtaa sellaisen henkilön, jonka kanssa tahto tähän herää.

Tästä olen täysin samaa mieltä, ja koska itselläni on deittisivustohistoriaa, olen näin jälkeenpäin omia ilmoituksiani miettiessäni tajunnut, että tuo on ollut ihan alitajuisestikin oma lähtökohtani myös deitti-ilmoituksissa. Sen sijaan, että olisin kertonut mitä haluan, olenkin kertonut (kohtuullisen inhorealistisesti) mitä annettavaa itselläni on ja antanut vastapuolelle mahdollisuuden oikeasti miettiä, voisiko hän kuvitella elävänsä suhteessa kaltaiseni ihmisen kanssa. Ja ehkä juuri siksi vastauksia on tullut melko vähän, mutta tulleet vastaukset ovat lähes kaikki olleet hyvinkin vakavasti otettavia. Mieheni kohdalla tietenkin kyseessä olikin hänen ilmoituksensa, mutta siinä oli ihan sama lähtökohta, kuvaus ilman ensimmäistäkään vaatimusta vastapuolelle. Ehkä siksi tämä parisuhde onkin niin helppo, kummallakaan ei ole odotuksia, joten suunnilleen joka päivä saa yllättyä positiivisesti vielä näinkin pitkän ajan jälkeen.

Itse asiassa sama lähestymistapaongelma pätee lapsiinkin. Mitä enemmän odotuksia on asetettuna vanhemmuudelle, sitä varmemmin pettyy tavalla tai toisella. Omat lapsenikin ovat kaikki keskenään niin erilaisia, että jos minulla olisi ollut joku täsmällinen mielikuva siitä, minkälaista vanhemmuuden kuuluu olla, olisin ollut hukassa ainakin parin lapseni kanssa.

Mutta tämä toisesta henkilöstä riippumattoman autonomian ihailuni loppuu toisaalta sitten tähän: en ihannoi sellaista autonomiaa, jossa parisuhde on vain yksi harrastus lisää autonomisen henkilön aktiviteettirepertuaarissa. Kyllä minä ajattelen, hattararomantikko ja deittiklisee kun olen, että solmittu parisuhde saattaa osallistensa olemisen ikään kuin uuteen moodiin: valtaosa maailmasta kohdataan meinä, ei vain kahtena erillisenä yksilönä. Tähän liittyy tämä puhumani valinta ja halu heittäytyä suhteeseen, laskea olemisensa parisuhteen varaan. Ajatuksena kai on, että vaikka ei tarvitse, valitsee ja uskaltaa kuitenkin asettaa olemisensa riippuvaiseksi toisesta. Tässä mielessä olen samaa mieltä, että tuo sinun kuvaamasi heittäytyminen todella tarvitsevaksi on sitä yltiöromanttisuutta, jota minäkin haen. Mutta avainasiana tässä on siis se, että on ikään kuin ensin saavuttanut autonomian, josa ei tarvitse toista - mutta silti valitsee heittäytyä tarvitsevaksi.

Sinänsä joo, mutta esim. oma autonomisuuteni on ollut niin pysyvä olotila jo lapsesta asti, edes silloin en psykologisella tasolla turvannut käytännössä ollenkaan vanhempiini, että se itsessään vaikeuttaa sitä heittäytymistä. Luulen, että aika monella kovin autonomisella yksilöllä se autonomisuus itsessään jopa estää parisuhteiden aloittamisen, eli todella varovainen saa olla jos ei halua rakentaa ympärilleen autonomisuuden muuria.

Jos ryhtyisin tässä oikein yltiöromanttiseksi, mitä sentään en ehkä kehtaa tehdä, niin saattaisin mussuttaa, että heittäytymiskuvauksesi hattarahömppäromanttisuutta kuitenkin vähän nakertaa se, että korostat heittäytymisesi rationaalisia perusteita. Yltiöromantikko ajattelisi, että romanttinen heittäytyminen on aina jonkinlainen kierkegaardilainen hyppy, joka tapahtuu uskon ja valinnan varassa ilman rationaalisia perusteita. Ja tätähän parisuhde tai vaikka avioliitto nykyisin on: tilastollisesti on selvää, että pieleenhän se menee - mutta valitsen sen silti.

Kieltämättä kaksi aiempaa eroa vähän syö pohjaa romanttisuudelta ja laittaa miettimään omaa toimintaansa kriittisesti. Mutta vaikka kuinka pyrkisi rationaalisuuteen, käytännössä lopputulos kuitenkin on uskon ja valinnan varassa tehty, koska ihmissuhteiden kohdalla objektiivinen rationaalisuus taitaa olla aika mahdotonta, kun oikealla hetkellä saatu suukkokin voi muuttaa asioita kummasti...

[Niba]

En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää..
En ota ensimmäistä askelta ja jos joku lähestyy niin olen kuin en olisikaan..
Usein väärä tulkinta eli mitään ei ollutkaan tapahtumassa,
vaikka joskus tuntuu ihan muulta, mutta peittelen tunteen unten maille..

[urpiainen]

Mikäs Prosessiin on mennyt? Mä koen, pitkästä aikaa, olevani aika täsmälleen samalla aaltopituudella. Romanttisesta haihattelustani huolimatta jopa tästä:

Kieltämättä kaksi aiempaa eroa vähän syö pohjaa romanttisuudelta ja laittaa miettimään omaa toimintaansa kriittisesti.

Joo, vaikka rakkaus on sokea ja hölmö, ei kai rakastuneen kuitenkaan tarvitse. Ainakaan kovin.

Ja kaiken hattaran keskellä, jottei totuus unohtuisi:
http://www.hs.fi/matka/Pit%C3%A4isik%C3 ... 2367098645

[Vesper]

Itsehän vasta hetki sitten menetin deittinettineitsyyteni, ja kirjoittelin deitti-ilmoituksen. Nyt kolmen kuukauden jälkeen voi sanoa, että ihan silkkaa rahanhukkaa, käteen jäi lähinnä ärsytys. Tarjolla oli pelkkää kuraa, tai ehkä sitten odotukseni olivat epärealistiset. Täytyy ehkä muuttaa Sri Lankaan.

[elco]

^ Menee taas perttikategoriaan.

Tässä vajaa puoli vuotta sinkkuna olleena olen kyllä vahvasti eri mieltä. Nettideittailu Suomessa toimii kuin junan vessa: kontaktia tulee reippaasti ja oma lähestymistapani on avoimuus ja luottamus niin kuin tosielämässäkin: ei sanaakaan paskapuhetta. Jollen olisi niin kranttu niin en näe mitään syytä miksei sieltä lohkeaisi enemmän, mutta kun nyt olen niin 90% tapauksista homma on jäänyt 1. treffeille kun en ole jaksanut panostaa jatkoon. Koen sokkotreffit minimaaliseksi investoinniksi ja menen ennemmin nopeasti kaffille/drinksuille kuin jään jahkaamaan. Fail fast, kuten agilessa tavataan sanoa. Treffeissä ei menetä mitään: uusia ihmisiä on mukava tavata ja vaikkei toimikaan - kuten yleensä ei - niin ei siinä mitään häviäkään, kun deittiasteelle karsiutuu yleensä vallan fiksua porukkaa.

Norjassa homma onkin merkittävästi vaikeampaa. Skenessä pyörii kaikenmaailman nigerialaishuijareita (feikkiprofiileja on paljon) ja kielirajoite hiekottaa homman kontrolloimatonta raketoimista. Suomessa voi luottaa siihen, että naiset tekevät aloitteet, mutta täällä pitää ottaa aloite omiin käsiin ja kun sen aloitteen tekee niin vastausprossa on kyllä aika hyvä (~50%). Lisäksi varsinaisilla treffeillä on aivan saatanan paljon vaikeampaa, kun pitäisi olla jotenkin manner-eurooppalaisempi ja sanoa kohteliaisuuksia ja muuta puulsittiä. Ja vittu kuunnellakin. Kaksi viikkoa takana ja olisi jo ollut paikka jos vaan olisi jaksanut laukoa, mutta minkäs teet kun ei vaan jaksa. Enemmän töitä täällä joutuu kyllä tekemään treffien/pilden/taukkailun eteen, ihan perseestä.

[Bluntly]

Naiset tekevät aloitteita alfoille ehkä, mutta deltat saavat olla aivan rauhassa poislukien google-translator viestit.

[Dynamo]

tai ehkä sitten odotukseni olivat epärealistiset.

En tiedä mitä odotit/hait, mutta noita liikuu paljon nettideittipalstoilla, ainakin naisten joukossa. Miesten profiileista ei mulla ole kokemusta, saati heidän deittailusta. Taitaa liittyä noin 35+ ikään, jolloin suuri osa vapaana oleviosta on jolain tavalla "kuraa".
Tuo kirjoittamani ei koske välttämättä Vesperiä. kirjoitan 'välttämättä', koska en riittävästä tunne häntä diagnoosia tehdäkseni

[So Hard]

En ole koskaan käyttänyt maksullista deittipalvelua, mutta minulla on kyllä ollut ihan mukavia kokemuksia deittisaittien kanssa. Valhetella ei ole tarvinut ja vastauksiakin on pukannut - sitten kun karsii lukutaidottomat ja kuvia panttaavat pois, ei mene merkittävää työmäärää alkukarsintaan.

[Vesper]

kontaktia tulee reippaasti.

Olen aina luullut, että tilanne olisi juuri päinvastoin: miehiä ei kontaktoida, naiset hukkuu yhteydenottoihin. Ehkä olen vaan epähaluttavaa materiaalia.

Edit: en nyt pääse enää profiiliini käsiksi, kun poistin sen kokonaan, mutta en kyllä kauheasti valehtele jos sanon, että kolmessa kuukaudessa tuli n. kymmenen yhteydenottoa. En laske yhteydenotoksi virtuaaliflirttiä tai suosikkiprofiiliksi lisäämistä, ainoastaan selkeät viestit. Profiilissani en juuri esittänyt vaatimuksia vastapuolelle, vaan yritin enemmän kertoa mielestäni rehellisesti itsestäni. Kuvia oli useita.

[exsu]

Mulla on ollut muutama tuollainen ilmoitus joskus. Ei varmaan kertaakaan yli viikkoa aktiivisena, koska ne kontaktit on todella pelottavia ja ahdistavia. Voi olla tosin, että itsellä on ollut ilmoituskin aina sellaisessa kohtaa, kun ei oikeasti olisi ollut valmis tapaamaan ketään tai antamaan mitään itsestään.