Kitinä

Nyt kun Gat toistuvasti ystävällisenä ihmisenä muistuttaa, että tarvitsee vaimon. Ja samaan aikaan olemme saanet havaita kuinka yhteisön toinen äärilaita ilmeisesti on liimautumassa jonkun miellyttävän ihmisen kylkeen, niin herää kysymys, että tarvitsetko sinä jonkun, jonka kylkeen liimautua?

Määrittele tarvitse. Viihdyn paremmin hyvässä parisuhteessa kuin yksin mutta paremmin yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Mä tarvitsen mun perheen.

Perheen kokoonpano jääköön kertomatta, mutta tarvitsen.

So Hard kirjoitti:Määrittele tarvitse.

En. Sen suhteen sana on vapaa. Mikä kunkin tarve on, niin antaa kuulua.

Vapaan sanan merkeissä; omalla kohdalla uskallan sanoa, että en tarvitse ketään. Hyvin nuorena opin toimimaan yksin, kun jäätiin yksinhuoltajaperheeseen kahdestaan ja se aikuinen meistä kävi kolmivuorotöissä. Piti osata huolehtia itsestään. Eli perustarpeet on lähestulkoon olleet hanskassa noin kolmetoistavuotiaasta asti (tämä siksi, että Gatilla nuo käsittääkseni on hakusessa).

Sitä en osaa sanoa miten se on heijastunut parisuhteisiin. Tunnustan, että olen käynyt henkilökohtaisessa terapiassa ja parisuhdeterapiassa. Tulos on ollut, että päälle lyödään leima, että ei vikaa. Silti parisuhteet ovat epäonnistuneet. Ja olen terapiassa selkeästi ilmaissut mitä haluan ja tarvitsen. Looginen lopputulema on, että luulen tarvitsevani jotain, jonkun, mutta paras tulos tulee, kun jatkan samaa kaavaa kuin junnuna.

En tiedä, pitäisi kokeilla.

En, tarvitsen riittävän sopivan.

Ylermi Ylihankala kirjoitti:En, tarvitsen riittävän sopivan.

"En, tarvitsen" hetkittäin kumoaa toisensa, jos lähdetään kysymyksenasettelusta. "Riittävän sopiva" on kyllä hyvä jatkokysymys.

En tiedä tarvinko, mutta on kaikki hitosti helpompaa tiimissä kuin yksin.

Mä aina kuvittelen viihtyväni hyvin yksin, mutta mun sinkkuajat on olleet aina verraten kovin lyhyitä, joten epäilen etten oo ihan rehellinen itselleni tämän kanssa. Sellaista perheenkaipuuta tunnistan, sekä lapsuudenperheen (sellaista jota ei itsellä ihan koskaan ollut, siipeilen muiden alkukodeissa) että oman perheen. Tyhjässä kodissa oon ihan orpo, mutta jo koirat riittää viemään homman mukavuustasolle.

Ystävien olemassa olo on kovin tärkeää, mutta mä en oo sitä tyyppiä joka soittelee kolmen tunnin puheluita ihan vaan jutellakseen tai muutenkaan pitää yhteyttä kovin tiiviisti. Mulle sopii parhaiten sellaiset ystävyyssuhteet, joissa voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin, oli aikaa välillä sitten vuorokausi tai vuosi edellisestä tapaamisesta.

Jos ei viereen, niin ainakin ympärille. Ihminen on laumaeläin, ja ihan yssikseen tulee orvon pirun olo.

Riemumieli kirjoitti:Jos ei viereen...

...niin, naaman päälle.

En tarvitse, mutta en pistä hanttiinkaan sopivan kohdalle sattuessa.

Mä tarvitsen Daven takaisin!

urpiainen kirjoitti:Mä tarvitsen Daven takaisin!

Daven henki ja terveys eivät kestä tarpeitasi.

... täällä mitään ketjuja kannata avata. Shrink on huorattu ja nyt suhteilut. Aasi, potki mut pihalle, kiitos.

Nyt se romahti.

Vesper kirjoitti:En tarvitse, mutta en pistä hanttiinkaan sopivan kohdalle sattuessa.

Tarvitsen, mutta pistän hanttiin sopivan kohdalle sattuessa.

Hyvä näin.

En tarvitse, mutta sellaisen sopivan kanssa elämä on kuitenkin vielä valoisampaa.

En nyt viihdy mitenkään, , olen ihmissuhdeoppprtunisti, koska sopiva ei ole kohdalla enkä jaksa etsikään niin olleen sitten itsensä kanssa, tämä liitto toivottavasti repeile merkittävästi..
Jos vastapuoli ole ymmärtänyt keskeyttää kahden viestin tms. jälkeen on pakko kässäri tehdä..

Kottarainen kirjoitti:Deittiklisee.

Joo, onhan se, mutta kyllä siinä siltikin tavoitellaan jotain kovin tunnistettavaa. Tuskin se muuten niin yleinen klisee olisikaan.

Osapäiväsartrelaisella eksistentialismikaudellaan iloisella 80-luvulla Esa Saarisella oli tapana julkaista esseekokoelmia, joissa aika moni esseistä käsitteli Esan ja Kuningattaren suhdetta. Muistelisin hänen teroittaneen, että heidän rakkaussuhteensa idea Esan kannalta on juuri siinä, että hän ei tarvitse Kuningatartaan yhtään mihinkään, mutta silti hän valitsee olla Kuningattarensa ja vain tämän kanssa ja jakaa elämänsä hänen kanssaan. Ajatuksena kai oli, että jos Esan suhde perustuisi hänen tarpeeseensa, ei suhde olisi yhtä epäitsekäs tai ainakaan samassa mielessä kahden vapaan aikuisen tasavertainen liitto. Minusta hän on tässä kyllä jonkin ihan oleellisen jäljillä hahmotellessaan deittikliseen perusteita: tarpeeseen perustuvat läheissuhteet kuulostavat jotenkin lapsen ja huoltajan suhteelta tai jonkinlaiselta omaishoitosuhteelta. Hienoja ja arvokkaita nekin, mutta vähän erilaisia.

Joten ehkä deittiklisee on oikeassa. Tavallaan kai on aika perusteltua sanoa, että ihmisillä noin niinku keskimäärin (ei kaikilla, ei yhtä voimakkaana, saa kovin erilaisia muotoja eri yksilöillä) on jonkinlainen lajityypillinen perustarve parisuhteen muodostamiseen: toimiva parisuhde lisää suhteilijoiden onnellisuutta yksinäisyyteen verrattuna. Tästä huolimatta, olisi jotenkin ikävä ajatella, että kumppani käyttäisi puolisoaan ensisijaisesti tai vain välineenä joidenkin tarpeidensa tyydyttämiseen (ainakaan, kuten Kitinänsä hyvin lukeneet tietävät, antiikin kreikkalaiset eivät tätä olisi kovin arvostettavana rakkauden muotona pitäneet). Toki useimmille käy erittäin hyvin toimiminen myös erinäisten tarpeiden tyydyttämisen välineenä, mutta itse suhteen kai useimmat soisivat perustuvan jollekin lyyrisemmälle. Useimmat kai haluaisivat ajatella, että aikuinen ihminen olisi saavuttanut sellaisen autonomian tason, jossa pystyy itse huolehtimaan tarpeistaan tarvitsematta vakituista avustajaa. Tällöin parisuhteen voisi ajatella perustuvan saarislaisesti juuri siihen, että kohtaa niin huumaavan henkilön, että haluaa elämnsä juuri hänen kanssaan jakaa - eikä vain kenen tahansa kanssa, joka pystyy tietyt itsekkäät tarpeet tyydyttämään. Mutta mähän olenkin parantumaton romantikko, siis deittiklisee.

Suurin osa ihmisistä tarvitsee läheisyyttä. Seksiä saa ostamalla tai teknojyskeen keskeltä, mutta läheisyyteen tarvitaan mielestäni riittävän sopiva kumppani. Jo pelkästään tämän vuoksi koen tarvitsevani riittävän sopivan kumppanin. Tarvetta "johonkin" ei mielestäni pidä tässä yhteydessä tulkita jotenkin ehdottomana, vähempiarvoiset muut tarpeet tai halut syrjäyttävänä hyökyaaltona, vaan lajityypillisenä inhimillisenä piirteenämme.

urpiainen kirjoitti:joissa aika moni esseistä käsitteli Esan ja Kuningattaren suhdetta.

Vaikka silloin kovin nuori olinkin, muistan edelleen elävästi, kun Esa valtakunnan virallisena mediafilosofina ollessaan muisti jokaisessa esiintymisessään mainita fantastisen Pipsan.

exPertti kirjoitti:^ Noista siveltimen vedoista ei puutu kuin "ei ole kriteerini täyttävää vielä vastaan kävellyt. En ole katkera, viihdyn sinkkuna. Niisk.".

Sä ymmärrät nyt väärin. Hahmottelemani hattararomantiikka perustuu nimenomaan koko kriteeristöajattelun kieltämiselle. Kyseessä ei ole suunnitelmallinen kumppanin rekrytointi vaan yllättävä ja ennakoimaton hurmaantuminen.

urpiainen kirjoitti: Useimmat kai haluaisivat ajatella, että aikuinen ihminen olisi saavuttanut sellaisen autonomian tason, jossa pystyy itse huolehtimaan tarpeistaan tarvitsematta vakituista avustajaa. Tällöin parisuhteen voisi ajatella perustuvan saarislaisesti juuri siihen, että kohtaa niin huumaavan henkilön, että haluaa elämnsä juuri hänen kanssaan jakaa - eikä vain kenen tahansa kanssa, joka pystyy tietyt itsekkäät tarpeet tyydyttämään. Mutta mähän olenkin parantumaton romantikko, siis deittiklisee.