Kitinä

Oon kirjoittanut ja muotoillut useita avautumisia, mutta jätänpä henkilökohtaisuudet väliin. sen kuitenkin sanon, että vähiten ymmärrän sitä porukkaa, jotka hylkää parisuhteen loppuessa suhteen aikana tehdyn yhteisen jälkikasvun sille toiselle vanhemmalle, ja tapaavat muksujaan joku hyvin vähän tai eivät lainkaan. Ja jos tapaavat, niin mahdollisimman kaukana tavallisesta arjesta, jossain hiton hoplopissa tai huvipuistossa.

Kuten tiedämme en ole täysin vapaaehtoisesti lapseton vaan alun alkaen tahattomasti sellainen. Nykyään haluan ehdottomasti pysyä lapsettomana ilman mitään haikeutta perhe-elämää kohtaan. Jos lapsi(a) olisi siunaantunut silloin kun piti, niin eläisin aivan toisenlaista elämää, vaikea edes kuvitella millaista. Elämä on nyt mennyt näin, ja näin se haluan ehdottomasti elääkin. Mielipiteet lapsista ja lasten vanhemmista on aika tavalla samaa kastia Bluntlyn ja Elcon kanssa, mikä on ilmeisesti naiselle sopimatonta. Viis siitä. Läheisimmät kaksi lasta on ihania, mutta niin paljon kuin nautinkin kummallisena tätinä olosta, omia en halua. No, okei tykkään mä leikkiä melkein kaikkien lasten kanssa.

Minun lastenhankinnastani ei ole juuri kukaan koskaan ollut kiinnostunut tai ainakaan kysellyt mitään, enkä ole kohdannut Hämiksen mainitsemaa vihaa tai vähättelyä. Että ei sitten kuitenkaan ollut annettavaa tähän keskusteluun. Mutta mistä löytää lapsettomia kavereita? Tai sellaisia joiden perhe-elämä jää sinne kotiin ja kaverien kanssa ollaan kaverien kanssa?

Riemumieli kirjoitti:

Bluntly kirjoitti:Kakarat on ihan kivoja kunhan ovat yli 330 metrin päässä meikäläisestä, teipattuna seinään tai kattilassa.

Näitä kommentteja ei aina jaksa. Kuulostavat psykopaatin tekeleiltä. Jos kuka tahansa kertoo mistä tahansa kansanryhmästä tämän olevan parasta kattilassa, niin mitä siitä voi sanoa. EPIC FAIL.

Jonathan Swift?

exPertti kirjoitti: En minäkään tuputa. Itseasiassa IRL puhun melko varovaisesti ja harkiten siitä ilosta minkä lapset tuovat elämääni. Ja useimmiten tapaan puhua lapsista ihmisten kanssa joilla on itselläkin jotakin sanottavaa asiaan.

Minusta tuputtaminen ja puhuminen ovat kaksi eri asiaa. Tuputtaminen on käsittääkseni sitä, mistä tämä ketju lähti liikkeelle. Hämis vielä lisäsi tuputtamiseen tuo suuttumus-osan. Puhuminen taas... no, ihmiset tuppaa puhumaan niistä asioista mitkä niillä kiinnostaa ja mitä niiden elämässä tapahtuu. Ei kait siinä mitään ongelmaa ole.

exPertti kirjoitti:

Kottarainen kirjoitti:Pertsan kanssa (taas!!1) samaa mieltä, minäkin soisin ystävilleni sen saman onnen jonka Jeesus on minulle tuonut. Se onni on ainutlaatuista, en mistään muusta asiasta olisi _itse_ voinut kokea vastaavaa. En kuitenkaan tuputa uskoa kenellekään joka ei sellaista halua, omasta kokemuksestani saanen silti kertoa joskus jos siltä tuntuu?

Jos joku ei jaksa kuunnella uskonjuttujani ikinä, niin ei ole mun tyyppinen ihminen. Mun ateistinen ystäväni kuuntelee näitä varmaan vastapainoksi sille kun minä kuuntelen hänen tiedejuttujaan Ei sillä että mulla olisi mitään tiedettä vastaan, mutta pakko myöntää että hän puhuu niistä Paljon.

En minäkään tuputa. Itseasiassa IRL puhun melko varovaisesti ja harkiten siitä ilosta minkä Jeesus on tuonut elämääni. Ja useimmiten tapaan puhua uskosta ihmisten kanssa joilla on itselläkin jotakin sanottavaa asiaan. Kuten esim. tuoreilla uskovaisilla.

Tuo viimeinenkin on minusta olennaista, että jos eivät ystävänä uskonasiat kiinnosta sen vertaa ettei edes kohteliaisuudesta kiinnostu niistä niin mikäs ystävä se sitten on?

It all makes sense now.

Mä en yleensäkään jaksa sellaisia "yhden asian ihmisiä" ts. kun keksivät jonkun uuden jutun ja innostuvat siitä, niin siitä sitten jauhetaan pari vuotta (tai enemmänkin). Eikö saatana päähän mahdu muuta kuin yksi asia kerrallaan? Onneksi suurin osa kavereistani EI ole tuollaisia.

So Hard kirjoitti:Kaikki onnellisuustutkimukset kertovat, että pariskunnat ovat onnellisimmillaan ennen lapsia. "Seuraava onnen hetki koittaa lasten muuttaessa kotoa pois."

Minä epäilen, että noissa tutkimuksissa menee väkisinkin korrelaatio ja kausaliteetti sekaisin, koska kahta noin erilaisen ison elämänvalinnan tehnyttä ryhmää on käytännössä mahdotonta vertailla sulkien pois kaikki juuri tuohon valintaan vaikuttaneet tekijät. Minusta ainakin omia tuttuja ryhminä vertaillessa silmiinpistävää on, että lapsettomuuteen päätyneet henkilöt ovat alunperinkin eläneet aktiivisempaa ja mielenkiintoisempaa elämää kuin perhe-elämän valinneet ennen perheytymistä, jolloin tietenkin herää epäilys, että he kykenevät paremmin tekemään elämästään mielekästä kuin ne, jotka toivovat lasten tuovan elämäänsä sisältöä. Niinpä omaan lähipiiriini kuuluukin lähinnä lapsettomia, vain muutama poikkeustapaus lukuunottamatta, koska he yksinkertaisesti ovat mielenkiintoisempia ystävinä. Lisäksi jos vertaan omia tuttujani lapsuudenperheeni perhetuttaviin, minusta vaikuttaa siltä, että vanhempieni sukupolvesta suurempi osa mielenkiintoisista ihmisistä hankki lapsia kuin nykyään, eli jotain näyttäisi muuttuneen (niiden mielenkiintoisten perheiden lapset eivät pääosin myöskään ole hankkineet omia lapsia, vaikka ovatkin jo järjestään nelikymppisiä).

On kohtuu turhaa yrittää määritellä mielenkiintoista ihmistä. Siis se on jopa tyhmää. Yhtä tyhmää on mainostaa, että oma kaveripiiri on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ylipäätään prossun tapa jatkuvasti kehuskella ja tuoda esiin omaa erinomaisuuttaan on noloa ja rasittavaa.

Ylermi Ylihankala kirjoitti:Ylipäätään prossun tapa jatkuvasti kehuskella ja tuoda esiin omaa erinomaisuuttaan on noloa ja rasittavaa.

Oon viime aikoina huomannut olevani samaa mieltä, erityisesti tuolla lapseni on nero-osastolla.

prosessi kirjoitti:

So Hard kirjoitti:Kaikki onnellisuustutkimukset kertovat, että pariskunnat ovat onnellisimmillaan ennen lapsia. "Seuraava onnen hetki koittaa lasten muuttaessa kotoa pois."

Minä epäilen, että noissa tutkimuksissa menee väkisinkin korrelaatio ja kausaliteetti sekaisin, koska kahta noin erilaisen ison elämänvalinnan tehnyttä ryhmää on käytännössä mahdotonta vertailla sulkien pois kaikki juuri tuohon valintaan vaikuttaneet tekijät.

Kaikkea ei tietty voi selittää, mutta kyllä muuttujia eliminoimalla pääsee pitkälle. Tässä kohtuullisen tuoreessa tutkimuksessa ei rikkaissa maissa löydy eroja vanhempien ja ei-vanhempien välillä sen jälkeen kun taustamuuttujat on vakioitu:
http://www.princeton.edu/main/news/arch ... topstories

Tuossa tutkimuksessa perheelliset siis olivat huomattavasti onnellisempia, mutta perheelliset olivat myös enemmän naimisessa, rikkaampia, jne. Lapset korreloi vahvasti onnellisuutta lisäävien juttujen kanssa.

Ylermi Ylihankala kirjoitti:On kohtuu turhaa yrittää määritellä mielenkiintoista ihmistä. Siis se on jopa tyhmää. Yhtä tyhmää on mainostaa, että oma kaveripiiri on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ylipäätään prossun tapa jatkuvasti kehuskella ja tuoda esiin omaa erinomaisuuttaan on noloa ja rasittavaa.

Täsmennetään nyt sitten vielä, kun kerran perheenäiti onnistuu kehuskelemaan arvioimalla oman viiteryhmänsä vähemmän mielenkiintoiseksi kuin lapsettomat. Eli minun käsitykseni mukaan ihmisen tekee mielenkiintoiseksi monipuolisuus ajanvietteissä ja keskustelunaiheissa, riippumatta siitä minkälaisista asioista tuo monipuolisuus koostuu. Lisäksi en toki mainostanut, että oma kaveripiirini olisi täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, vaan että siinä on selkeä rajaus, jonka syitä olen yrittänyt selvittää, ja päätynyt siihen, että lapsettomuus itsessään on selittävä tekijä. Ei minulla paljoa ystäviä ole, ennemminkin vähän, nykyiseen elämäntilanteeseeni ei edes mahtuisi kovin paljoa ystäviä.

sivustahuutaja kirjoitti:Lapset korreloi vahvasti onnellisuutta lisäävien juttujen kanssa.

Tähän uskon kyllä. Sitä en kyllä sitten tiedä, miksi tulokset eri tutkimuksissa ovat kuin yö ja päivä, ellei sitten ongelma ole tämä: http://www.nature.com/news/scientific-m ... rs-1.14700

Eikä mielenkiintoisuus tietenkään automaattisesti tee ihmistä myös onnelliseksi, mutta koska onnellisuustutkimukset tyypillisesti ovat kyselytutkimuksia, saattaa se vaikuttaa siihen, miten ihmiset vastaavat kyselyyn. Suurelta osin vastauksiin saattaa myös vaikuttaa se, miten onnelliseksi ihminen kokee ympäristönsä, jos hän sen mukaan sitten yrittää pisteyttää oman onnellisuutensa.

prosessi kirjoitti: Eikä mielenkiintoisuus tietenkään automaattisesti tee ihmistä myös onnelliseksi, mutta koska onnellisuustutkimukset tyypillisesti ovat kyselytutkimuksia, saattaa se vaikuttaa siihen, miten ihmiset vastaavat kyselyyn. Suurelta osin vastauksiin saattaa myös vaikuttaa se, miten onnelliseksi ihminen kokee ympäristönsä, jos hän sen mukaan sitten yrittää pisteyttää oman onnellisuutensa.

Eipä onnellisuudelle taida olla mitään aivokäyristä tai veriarvoista mitattavaa määritelmää, joten kysely taitaa tässä tapauksessa olla paras keino. Jonkun rahallisen arvon nimetyille lapsiyksilöille voisi tiettyä laskea sen perusteella, paljonko vanhemmat maksavat lapseen kohdistuvien riskien poistosta. Toisaalta, lapsia voi hankkia lisää, joten tuon summan pitäisi olla alempi kuin lapsista yleisesti saadun hyödyn.

prosessi kirjoitti:Tähän uskon kyllä. Sitä en kyllä sitten tiedä, miksi tulokset eri tutkimuksissa ovat kuin yö ja päivä, ellei sitten ongelma ole tämä: http://www.nature.com/news/scientific-m ... rs-1.14700

Nää onnellisuusjutut nyt vaan on hankalia mitata. Tossa linkkaamassanikin tutkimuksessa lapset vähensivät onnellisuutta niissä maissa, joissa ympäristön paine ajaa lasten hankintaan. On tavallaan ihan loogista, että rikkaissa maissa suhteellisen rationaalisesti tehdyt päätökset tuottavat suhteellisen saman lopputuloksen lapsettomien ja lapsellisten välillä. Sehän olisi melkoinen paradoksi, jos lasten hankinta tai hankkimatta jättäminen vapaassa valintatilanteessa heikentäisi onnellisuutta.

Hankalinta näissä tuntuu olevan löytää ne muuttujat, joiden perusteella onnellisuus rakentuu. Jos noita muuttujia ei osata tunnistaa, niin on hankala arvioida mikä osa onnellisuudesta johtuu lapsista ja mikä muusta.

Ylermi Ylihankala kirjoitti:Ylipäätään prossun tapa jatkuvasti kehuskella ja tuoda esiin omaa erinomaisuuttaan on noloa ja rasittavaa.

Kun kerron asioita elämästäni, kerron niitä koska pidän niitä mielenkiintoisina, en siksi että ne jotenkin liittyisivät minuun tai johonkin erinomaisuuteen, jollaista en koe edustavani. Olen edelleen pahoillani jos luon sellaisen mielikuvan, mutta koska en itse näe itseäni sillä tavalla, on minun myös vaikea korjata vääränlaista ilmaisutapaani.

Vesper kirjoitti:Oon viime aikoina huomannut olevani samaa mieltä, erityisesti tuolla lapseni on nero-osastolla.

Tästä olen hieman yllättynyt, ottaen huomioon, että ainoa lapsen tekemisiin liittyvä viestini yli vuoteen on ollut tuo yksi, jossa kerroin minkälaisia kysymyksiä vanhin lapseni esittää. Edellisessä viestissä vuosien 2012-2013 vuodenvaihteesta puolestaan mm. raportoin siitä, että kyseinen lapsi oli onnistunut vakuuttamaan terveydenhuoltohenkilökunnan siitä, että hän tarvitsi toimintaterapiaa. Syksyllä sitten saa nähdä mihin kaikkiin tukiopetuksiin hän itsensä järjestää. Eli aika hämmentävät perusteet sinulla luokitella hänet neroksi, kun kysymysten sisältö kuitenkin lähinnä pohjautuu siihen, että kaikki vastaajat ovat aina suhtautuneet niihin vakavasti ja vastanneet sen mukaisesti, jolloin yleissivistys väkisinkin kasvaa, oli lapsi sitten millainen hyvänsä.