Epäröinti, fatalistinen relativismi

[AarneAnkka]

Haluan kiittää teitä kaikkia hyvistä neuvoistanne ja kommenteistanne. Viestejänne pitää sulatella ja miettiä jonkin aikaa. Vastaaminen niihin kohta kohdalta menisi kuitenkin vähän raskaammanpuoleiseksi, joten kommentoin vain muutamaa asiaa - muista neuvoista olen suoraan, sellaisenaan kiitollinen.

Mida;

Hyvä pointti. Pistää itsetunto kellumaan, eikä sitoa sitä muihin. Tuota täytyy pohtia.

AJ tuskin pahoittaa mieltään. Tai ei ainakaan näytä sitä. Hänhän tuli tähänkin ketjuun vain vattuillakseen koska olen hänen mielestään surkuhupaisa. Noooh, uudella ajattelulla: Mitä väliä mitä AJ ajattelee. *muutama sisäisesti päässä ajateltu ajatus jotka ivaavat AJ:ta mutta jätetään ilmaisematta*

Tosiaan, ihan yleisellä tasolla ei kannata jäädä katkerasti vatvomaan kokemiaan vääryyksiä vaan joko tehdä asialle jotain, tai unohtaa ja jatkaa eteenpäin.

Dumari; Kyllä minä itse asiassa kadulla katselen ihmisiä rennosti, ja tervehdin & kiitän kassan tyttöjä hymyillen. Taitaa olla niin että tämä kurjuus nousee enemmän esille netissä, ja joskus silloin tällöin kun ajaudun keskustelun ulkopuolelle tai olen depiksen kourissa. Olin eilen depiksessä ja heti piti mennä kirjoittamaan tuollainen itseanalyysi. No, ehkä sekin vie asiaa eteenpäin.

[Mylwin]

Vrt. pettänyt aviovaimo puolustaa oikeuttaan petokseen eikä näe teoissaan mitään väärää koska hänellä oli suuria tunteita petoskumppania kohtaan.

Mutta onko aviovaimolla oikeus puolustaa oikeuttaan petokseen, jos se on hänen mielelleen hyväksi?
Entä mies, jos mies saa paremman mielen siitä että saa "vihata" aviovaimoaan niin onko se väärin, vaikka se olisi alunperin väärin perustein?

Niin kun EW:lle monesti jo totesin, totuus ja absoluuttinen tieto ei aina ole paras vaihtoehto, Kingiä mukaillakseni: "Sometimes death is better."
Tuo kun kuulostaa vähän 1500-luvun sielunhoidolta, lyödään ihminen rovioon niin sielu pelastuu.

[Mida]

Mutta onko aviovaimolla oikeus puolustaa oikeuttaan petokseen, jos se on hänen mielelleen hyväksi?
Entä mies, jos mies saa paremman mielen siitä että saa "vihata" aviovaimoaan niin onko se väärin, vaikka se olisi alunperin väärin perustein?

Ensiksikin en ole ihan varma mitä noilla hait, koska aamu-unenpöpperössä vastailen, mutta mennään sen mukaan, mitä olin ymmärtävinäni.

Voihan sitä tietty aina puolustella tekosiaan ties mistä yksipuolisesta näkökulmasta, mutta monasti näissä kipeissä tilanteissa halutaan kokonaan mitätöidä se mahdollisesti kärsivän osapuolen kärsimyksen merkitys.

Ei aina se, että jostain asiasta itse tulee paremmalle mielelle oikeuta ainakaan minun mielestäni aiheuttamaan muille suurta mielipahaa. Vrt. Tapanpa tuon naapurin koiran, kun sen räksytys käy niin helvetisti hermoon. Tulee mulle paljon parempi mieli siitä, poratkoon se pikkutyttö vähän aikaa ja hankkikoon vaikka hamsterin.
(juu, voi olla, että se likka ite on itse myös helvekon vittuuntunut siihen rakkiinsa, mutta mistäs sitä tietää, ellei ota selvää. Ominpäin tuollaisten todennäköisesti muille haitallisten ratkaisujen tekeminen on mielestäni hyvin typerällä tavalla itsekästä.)

Kyllä, teko voi olla perseestä, vaikka joskus sattumalta kaikki seuraukset osoittautuisivatkin hyviksi. Ja vaikka kerran tällainen ihana lopputulos syntyisikin, en todellakaan rohkaisisi alkuperäistä väärintekijää toimimaan samalla tavalla jatkossa.

Ei se omalle itselleenkään ole hyväksi tehdä ratkaisuja vain ja ainoastaan omalta kantiltaan, joskaan ei myöskään omia tarpeitaan jatkuvasti sortaenkaan.

Niin kun EW:lle monesti jo totesin, totuus ja absoluuttinen tieto ei aina ole paras vaihtoehto, Kingiä mukaillakseni: "Sometimes death is better."

Anna esimerkki.

Tuo kun kuulostaa vähän 1500-luvun sielunhoidolta, lyödään ihminen rovioon niin sielu pelastuu.

Ai mikä?

[Mylwin]

Voihan sitä tietty aina puolustella tekosiaan ties mistä yksipuolisesta näkökulmasta, mutta monasti näissä kipeissä tilanteissa halutaan kokonaan mitätöidä se mahdollisesti kärsivän osapuolen kärsimyksen merkitys.

Pointti olikin: Jos joku ratkaisu päätyy siihen lopputulokseen että kummankin osapuolen kärsimät henkiset tai fyysiset vahingot ovat minimissään, onko se ratkaisu väärä jos se ei perustu totuuteen?

Kyllä, teko voi olla perseestä, vaikka joskus sattumalta kaikki seuraukset osoittautuisivatkin hyviksi. Ja vaikka kerran tällainen ihana lopputulos syntyisikin, en todellakaan rohkaisisi alkuperäistä väärintekijää toimimaan samalla tavalla jatkossa.

Entäpä jos joskus sattumalta onkin enemmän sääntö kuin poikkeus? Onko tästä aiheesta tehty tilastollista tutkimusta vai mistä päättelit?
Lopputulos ratkaisee, ei se miten siihen päädyttiin.

Anna esimerkki.

Tuossahan oli jo yksi? Vaimo tekee aviorikoksen .. ->

Ai mikä?

Se, että totuus on aina parempi - oli seuraamus mikä tahansa? Ihmisistä kuitenkin puhutaan, ja totuuden toitottaminen oikeana vaihtoehtona kertoo ainoastaan puhujansa lyhytnäköisyydestä. Ei ole olemassa mitään sellaista sielua, joka siinä pelastuisi kun kuulet 35-vuotiaana että se olikin oma isä, joka liimahuuruissa kuristi sun koiranpennun, sen sijaan että se olisi karannut.
Totuuteen on tietysti hyvä pyrkiä. Joskus se ei ole vain itsensä väärti.

[Mida]

Pointti olikin: Jos joku ratkaisu päätyy siihen lopputulokseen että kummankin osapuolen kärsimät henkiset tai fyysiset vahingot ovat minimissään, onko se ratkaisu väärä jos se ei perustu totuuteen?

Jaa sulla olikin taustalla tällainen saako salailla-ajattelu.

Ensinnä mieleen tulee juurikin taas pettämisasiat ja se, että pettäjä ajattelee kaiken olevan hyvin niin kauan ku kaikki pysyy salassa. Silloin petetylle ei tuu paha mieli ja pettäjä sa tehä mitä lystää.

Käytännössä tämä on taas hyvin vaikea toteuttaa aidosti niin, että kaikki pysyisi hyvänä, koska:
-Petetty usein alkaa epämääräisesti epäillä jonkin olevan pielessä ja kaikki saattaa kuitenkin paljastua.
- Petetty elää illuusiossa jonkun muun, kuin itsensä tahdosta, siis kuvittelee asioiden elämässään olevan mallillaan, reilua?
- Petetylle ei anneta mahdollisuutta päättää itse, haluaako elää pettävän/pettäneen puolison kanssa.
- Pettämällä kääntyy poispäin suhteestaan ja se, mitä et pysty suhteessasi jakamaan, etäännyttää. Jo aiemmin ehkä rakoillut suhde saa lisätilaisuuksia rakoilla lisää, sillä vain harva kykenee aidosti elämään täsmälleen kuten ennenkin.
+ vielä mahdolliset omantunnontuskat pettäjälle siitä, että tekee väärin.

Onko tällöin siis lopputulos hyvä kuitenkaan, vaikka se paha mieli olisikin vältetty? Onko noilla muilla näkökulmilla siis merkitystä?

Entäpä jos joskus sattumalta onkin enemmän sääntö kuin poikkeus? Onko tästä aiheesta tehty tilastollista tutkimusta vai mistä päättelit?
Lopputulos ratkaisee, ei se miten siihen päädyttiin.

Yleensä pahanteolla on myös pahoja seurauksia. Heti tai pidemmän ajan kuluessa. Jos keksit, niin esitä tapaus, jossa pahanteosta huolimatta kaikki mahdolliset lyhyen ja pitkän ajan seuraukset olisivat pelkästään positiivisia.

Ai mikä?

Se, että totuus on aina parempi - oli seuraamus mikä tahansa? Ihmisistä kuitenkin puhutaan, ja totuuden toitottaminen oikeana vaihtoehtona kertoo ainoastaan puhujansa lyhytnäköisyydestä. Ei ole olemassa mitään sellaista sielua, joka siinä pelastuisi kun kuulet 35-vuotiaana että se olikin oma isä, joka liimahuuruissa kuristi sun koiranpennun, sen sijaan että se olisi karannut.
Totuuteen on tietysti hyvä pyrkiä. Joskus se ei ole vain itsensä väärti.

Mutta ketä tuossa tapauksessa lopulta suojellaan? Lasta vai sitä isää? Isää, jottei kokisi lapsen kiukkua, pettymystä ja mahdollista elinikäistä vihaa. Jotta voitaisiin jatkaa elämää onnellisen kivan perheen illuusiossa?

Vähän mua silti kiusaa ajatus siitä, että jollakulla toisella olisi oikeus päättää, mitä toinen saa tietoonsa. Etenkin jos tiedolla olisi sille toiselle elämässään isokin merkitys.

Sen kyllä ymmärrän, että lasta suojellaan asioilta, jotka eri kehitysvaiheessa voisivat aiheuttaa turhaa hämmennystä tahi ikäviä traumoja, mutta jos puhutaan aikuisista, pitää kyllä olla helvekon hyvät perusteet sille, että jollekulle ei kerrota jotakin hänestä itsestään tai ostakin, mikä läheisesi elämäänsä liittyy.

(esim. iso vaara itsemurhaan voi syystä aiheuttaa pohdintaa kertoako jokin asia tai ei.)

Telkkarista joskus kuulin, että jostakusta potilaasta oli tutkittu juttua A ja tutkimusten yhteydessä oli käynyt selväksi myös, että ko. ihminen ei koskaan tulisi saamaan lapsia. Mutta tätä sivulöydöstä ei kerrottu potilaalle koska tarkoituksena oli ollut selvittää vain asiaa A. Ja musta oli aivan käsittämätöntä, että tuosta toisesta isosta asiasta ei kerrottu. Että mieluummin annetaan tuon ihmisen ehkä joskus tuskailla vuosia lapsettomassa liitossa ja selvittää sitten itse viimein erillisillä tutkimuksilla asia sen sijaan, että asia olisi paljastettu jo aiemmin ja tuo tuskallinen luomulapsenyritysaika olisi voitu jättää väliin. vaikka voihan olla, ettei tuo henkilö edes koskaan tulisi tilanteeseen, jossa ryhtyisi lapsentekohommiin, niin olisiko silloinkaan ollut turhaa kertoa hänelle asiasta?


Mutta kerropa vielä, että mikä tässä minunkin aiemmassa kirjoittelussani sai sut puuttumaan tähän totuudenkertomisasiaan. Etenkään, kun mielestäni en kovin vahvasti asian puolesta mielestäni ole paasannut.

[Mida]

Siis vielä yksi juttu, mikä äsköisestä jäi pois:

Kannattaa myös miettiä tuota kertomatta jättämisen suhdetta vastuun kantamiseen omista teoistaan. Milloin onkaan kyse siitä, että halutaan aidosti pelkästään suojella kuulijaa ja milloin oman nahan säästämisestä.

[HellBell]

Pointti olikin: Jos joku ratkaisu päätyy siihen lopputulokseen että kummankin osapuolen kärsimät henkiset tai fyysiset vahingot ovat minimissään, onko se ratkaisu väärä jos se ei perustu totuuteen?
..
Totuuteen on tietysti hyvä pyrkiä. Joskus se ei ole vain itsensä väärti.

En ole lukenut koko ketjua lävitse, tunnustan, mutta huomio kiinnittyi näihin pointteihin. Hemmetinmoinen viisaus niissä.
Absoluuttisen tiedon ja totuuden kumartaminen on aatteen (totuus itsensä väärtinä) palvelemista, ei muuta.

Aarnelle:

sulla vaikuttaisi olevan kaikki hommat hallussa, mutta nyt vain olet miettinyt, että mistä se epäröinti tulee ja että epäröinti on pahasta.
Älä mollaa itseäsi, sä olet se, joka arvottaa ensin itsesi ja josta sitten huokuu muille se, miten sä näet itsesi. Ja vielä joidenkin suhdejuttujen ja ns. suosiolukemien perusteella? Miksi pitäisi saada kaikkien suosio ja olla yleisesti kiva, mikset kääntäisi hommaa niin päin, että vetoat joihinkin juuri omimillasi jutuilla ja esim. erikoisella huumorintajullasi (josta palstallakin on pariin otteeseen viehkeästi sanottu) ja siinäpä sitä kivaa.
Mitä ihmettä sitä haluaa olla jk yleisauervaara kun voi olla spesiaalimpi omana itsenään?
(Muissa aiemmissa kommenteissa taisi jo tullakin kaikki muut jutut.)

[Runkkis]

Ainoa tapa olla pyllistelemättä on lopettaa kumartelu.

Hyvä pointti. Vaan miten tehdä se olematta itsekäs kusipää?

Mitä vikaa siinä on?

[Dumari]

Ainoa tapa olla pyllistelemättä on lopettaa kumartelu.

Hyvä pointti. Vaan miten tehdä se olematta itsekäs kusipää?

Ei tarvitse olla itsekäs kusipää tajutakseen asioiden oikeata laita ja siten käyttäytyä sen mukaisesti. Käytä sitä omaa harkintaasi ja tee omat päätöksesi. Kiihkoton ja rauhallinen suhtautuminen auttaa joka asiassa. Kaikki olemme erilaisia, jokainen meistä saa omassa "pyörimispiirissään" omanlaisen leimansa ja parhaiten siihen pystyy itse vaikuttamaan.

[Vieras]

Onko tällöin siis lopputulos hyvä kuitenkaan, vaikka se paha mieli olisikin vältetty? Onko noilla muilla näkökulmilla siis merkitystä?

Kaikilla näkökulmilla on merkitystä. Se on sellainen sillisalaatti, josta ihminen sitten tekee oman johtopäätöksensä ja päätyy tekemään ratkaisun.

Mutta ketä tuossa tapauksessa lopulta suojellaan? Lasta vai sitä isää? Isää, jottei kokisi lapsen kiukkua, pettymystä ja mahdollista elinikäistä vihaa. Jotta voitaisiin jatkaa elämää onnellisen kivan perheen illuusiossa?

Millä tavalla se on illuusio, jos se perhe on oikeasti onnellinen ja kiva? Noin hypoteettisesti ajatellen tietysti, harva perhe jossa on psykopaatti liimanhaistelijaisä on nyt sitten muutenkaan onnellinen.

Vähän mua silti kiusaa ajatus siitä, että jollakulla toisella olisi oikeus päättää, mitä toinen saa tietoonsa. Etenkin jos tiedolla olisi sille toiselle elämässään isokin merkitys.

Mutta jos se merkitys on ainoastaan mielipahaa aiheuttava? Sitä "kerro kaikki niin tulee parempi mieli" - mantraa on turha ruveta toistelemaan, koska ei sekään pidä paikkaansa aina.
Mie nyt käytin aika kärkeviä esimerkkejä, mutta en mie nyt rupeaisi esimerkiksi ex-tyttöystäville tai muille ystäville rupea kertomaan sellaisia juttuja mitä se ei tiedä, vaikka sillä olisikin "oikeus" tietää se. Ja kuka niitä oikeuksia jakelee? Olkoonkin kyseessä miten vähäpätöinen tai merkityksellinen asia tahansa.

Telkkarista joskus kuulin, että jostakusta potilaasta oli tutkittu juttua A ja tutkimusten yhteydessä oli käynyt selväksi myös, että ko. ihminen ei koskaan tulisi saamaan lapsia. Mutta tätä sivulöydöstä ei kerrottu potilaalle koska tarkoituksena oli ollut selvittää vain asiaa A. Ja musta oli aivan käsittämätöntä, että tuosta toisesta isosta asiasta ei kerrottu. Että mieluummin annetaan tuon ihmisen ehkä joskus tuskailla vuosia lapsettomassa liitossa ja selvittää sitten itse viimein erillisillä tutkimuksilla asia sen sijaan, että asia olisi paljastettu jo aiemmin ja tuo tuskallinen luomulapsenyritysaika olisi voitu jättää väliin. vaikka voihan olla, ettei tuo henkilö edes koskaan tulisi tilanteeseen, jossa ryhtyisi lapsentekohommiin, niin olisiko silloinkaan ollut turhaa kertoa hänelle asiasta?

Tuossa meni vikaan ainoastaan se, että nainen tulisi joka tapauksessa jossain vaiheessa itse selvittämään sen asian. Sama asia jos olet vaikka kuolemassa niin onhan siihenkin kiva varautua.
Entäpä, jos se henkilö suhtautuisi myöhemmin asiasta kuullessaan paremmin, kuin heti paikan päällä? Onko silloinkin parempi kertoa totuus heti, vai odottaa sopivaa ajankohtaa? Totuushan tulisi kuitenkin julki. Ja jos se ei koskaan selviäisi, ei henkilö siitä tietäisikään.

Mutta kerropa vielä, että mikä tässä minunkin aiemmassa kirjoittelussani sai sut puuttumaan tähän totuudenkertomisasiaan. Etenkään, kun mielestäni en kovin vahvasti asian puolesta mielestäni ole paasannut.

Se oli se juttu, minkä alunperin lainasinkin - eli naisen oikeus parantaa omaa omatuntoaan aviorikoksen jälkeen sillä, että oli välittänyt kuitenkin siitä jota oli kuksinut. Totta tai ei, niin jos naiselle tulee siitä parempi mieli niin miksi niin ei saisi ajatella?

[Vieras]

Onko tällöin siis lopputulos hyvä kuitenkaan, vaikka se paha mieli olisikin vältetty? Onko noilla muilla näkökulmilla siis merkitystä?

Kaikilla näkökulmilla on merkitystä. Se on sellainen sillisalaatti, josta ihminen sitten tekee oman johtopäätöksensä ja päätyy tekemään ratkaisun.

Mutta ketä tuossa tapauksessa lopulta suojellaan? Lasta vai sitä isää? Isää, jottei kokisi lapsen kiukkua, pettymystä ja mahdollista elinikäistä vihaa. Jotta voitaisiin jatkaa elämää onnellisen kivan perheen illuusiossa?

Millä tavalla se on illuusio, jos se perhe on oikeasti onnellinen ja kiva? Noin hypoteettisesti ajatellen tietysti, harva perhe jossa on psykopaatti liimanhaistelijaisä on nyt sitten muutenkaan onnellinen.

Vähän mua silti kiusaa ajatus siitä, että jollakulla toisella olisi oikeus päättää, mitä toinen saa tietoonsa. Etenkin jos tiedolla olisi sille toiselle elämässään isokin merkitys.

Mutta jos se merkitys on ainoastaan mielipahaa aiheuttava? Sitä "kerro kaikki niin tulee parempi mieli" - mantraa on turha ruveta toistelemaan, koska ei sekään pidä paikkaansa aina.
Mie nyt käytin aika kärkeviä esimerkkejä, mutta en mie nyt rupeaisi esimerkiksi ex-tyttöystäville tai muille ystäville rupea kertomaan sellaisia juttuja mitä se ei tiedä, vaikka sillä olisikin "oikeus" tietää se. Ja kuka niitä oikeuksia jakelee? Olkoonkin kyseessä miten vähäpätöinen tai merkityksellinen asia tahansa.

Telkkarista joskus kuulin, että jostakusta potilaasta oli tutkittu juttua A ja tutkimusten yhteydessä oli käynyt selväksi myös, että ko. ihminen ei koskaan tulisi saamaan lapsia. Mutta tätä sivulöydöstä ei kerrottu potilaalle koska tarkoituksena oli ollut selvittää vain asiaa A. Ja musta oli aivan käsittämätöntä, että tuosta toisesta isosta asiasta ei kerrottu. Että mieluummin annetaan tuon ihmisen ehkä joskus tuskailla vuosia lapsettomassa liitossa ja selvittää sitten itse viimein erillisillä tutkimuksilla asia sen sijaan, että asia olisi paljastettu jo aiemmin ja tuo tuskallinen luomulapsenyritysaika olisi voitu jättää väliin. vaikka voihan olla, ettei tuo henkilö edes koskaan tulisi tilanteeseen, jossa ryhtyisi lapsentekohommiin, niin olisiko silloinkaan ollut turhaa kertoa hänelle asiasta?

Tuossa meni vikaan ainoastaan se, että nainen tulisi joka tapauksessa jossain vaiheessa itse selvittämään sen asian. Sama asia jos olet vaikka kuolemassa niin onhan siihenkin kiva varautua.
Entäpä, jos se henkilö suhtautuisi myöhemmin asiasta kuullessaan paremmin, kuin heti paikan päällä? Onko silloinkin parempi kertoa totuus heti, vai odottaa sopivaa ajankohtaa? Totuushan tulisi kuitenkin julki. Ja jos se ei koskaan selviäisi, ei henkilö siitä tietäisikään.

Mutta kerropa vielä, että mikä tässä minunkin aiemmassa kirjoittelussani sai sut puuttumaan tähän totuudenkertomisasiaan. Etenkään, kun mielestäni en kovin vahvasti asian puolesta mielestäni ole paasannut.

Se oli se juttu, minkä alunperin lainasinkin - eli naisen oikeus parantaa omaa omatuntoaan aviorikoksen jälkeen sillä, että oli välittänyt kuitenkin siitä jota oli kuksinut. Totta tai ei, niin jos naiselle tulee siitä parempi mieli niin miksi niin ei saisi ajatella?

Kannattaa myös miettiä tuota kertomatta jättämisen suhdetta vastuun kantamiseen omista teoistaan. Milloin onkaan kyse siitä, että halutaan aidosti pelkästään suojella kuulijaa ja milloin oman nahan säästämisestä.

Millä tavalla on väärin säästää omaa nahkaansa jos se samalla suojaa kuulijaa? Vai tulisiko itseään ruoskia ruoskalla 324234 kertaa ja toistaa avemariaa oksennukseen saakka?
Kertomatta jättämistä, itsepetosta, lääkettä kun päätä särkee tai masentaa, pipo päähän kun on kylmä .. niin, ihmisellä on monia eri tapoja saada oloaan paremmaksi ja joskus jopa toisten kustannuksella. Miusta aiheutuneen ja vältetyn kärsimyksen loppusumman erotus on se vedenjakaja, minkä mukaan päätökset tehdään.
Aina ei voi toki valita sitäkään oikein, ja tuloksena on itkua ja hammasten kiristystä. Mutta sentään yritti.

[Mylwin]

Hyvin toimii, daadadaaaaa...

[Vieras]

Ei ole ollut todellakaan aikaa tähän aiheeseen liityviin asioiden pohdiskeluihin koko pitkän elämäni aikana.
Kai sitä on pitänyt sen verran kiirusta koko ajan, että elämän tarkoituksen filosofointia en ole harrastanut muuta kuin kännipäissäni ystävieni kanssa. Normaalissa elämässä ei tarvitse tämmöisiä asioita ajatella, kun kaikki menee niin hyvin muutenkin.

[martza]

Ei ole ollut todellakaan aikaa tähän aiheeseen liityviin asioiden pohdiskeluihin koko pitkän elämäni aikana.
Kai sitä on pitänyt sen verran kiirusta koko ajan, että elämän tarkoituksen filosofointia en ole harrastanut muuta kuin kännipäissäni ystävieni kanssa. Normaalissa elämässä ei tarvitse tämmöisiä asioita ajatella, kun kaikki menee niin hyvin muutenkin.

Mitenkäs tuo teksti meni vieraan piikkiin. Minä se kyllä olin, joka tämän kirjoitin.
Hassua vaikka olin lokkautuneena sisälle niin vieraan piikkin meni.
Elämä on ihmeellistä.

[Mida]

Mutta ketä tuossa tapauksessa lopulta suojellaan? Lasta vai sitä isää? Isää, jottei kokisi lapsen kiukkua, pettymystä ja mahdollista elinikäistä vihaa. Jotta voitaisiin jatkaa elämää onnellisen kivan perheen illuusiossa?

Millä tavalla se on illuusio, jos se perhe on oikeasti onnellinen ja kiva? Noin hypoteettisesti ajatellen tietysti, harva perhe jossa on psykopaatti liimanhaistelijaisä on nyt sitten muutenkaan onnellinen.

Esimerkiksi taas tuo tapaus, jossa vaikkapa mies on pettänyt, eikä petoksesta kerrota vaimolle, vaan jatketaan elämää kuten ennenkin. Ei siis anneta vaimon ihan itse arvioida onko hänen järkevää elää petturin kanssa ja pystyykö hän olemaan riittävän onnellinen jatkaakseen liittoaan. Silloin kutsun sitä illuusioksi, kun jompikumpi ei tiedä toisesta jotain sellaista, joka saattaisi kääntää kaikki asetelmat nurinniskoin vaan luulee elävänsä sen tuntemansa ihmisen kanssa. Oli se salaisuuksellinen elämä kuiteski kivaa ja ihanaa, ni mä en näe sitä reiluna vaihtoehtona.

Vähän mua silti kiusaa ajatus siitä, että jollakulla toisella olisi oikeus päättää, mitä toinen saa tietoonsa. Etenkin jos tiedolla olisi sille toiselle elämässään isokin merkitys.

Mutta jos se merkitys on ainoastaan mielipahaa aiheuttava? Sitä "kerro kaikki niin tulee parempi mieli" - mantraa on turha ruveta toistelemaan, koska ei sekään pidä paikkaansa aina.
Mie nyt käytin aika kärkeviä esimerkkejä, mutta en mie nyt rupeaisi esimerkiksi ex-tyttöystäville tai muille ystäville rupea kertomaan sellaisia juttuja mitä se ei tiedä, vaikka sillä olisikin "oikeus" tietää se. Ja kuka niitä oikeuksia jakelee? Olkoonkin kyseessä miten vähäpätöinen tai merkityksellinen asia tahansa.

Ainahan voi kautta rantain hypoteettisesti onkia selville tyttöystävän näkemystä asiaan. Että leikitään että näillä olis tällanen tilanne. Pitäiskö sun mielestä tyttöystävän saada tietää tää juttu. Sillä mun mielestä viime kädessä parasta olisi, jos salauksen kohde itse saisi tavalla tai toisella ilmaista haluaako itseltään pimitettävän tietynlaista infoa vai ei. Etenkin jos kyseessä on hänen elämässään merkitykselliset asiat. Jos tuo ei haluaisi tietää vaikkapa tulleensa petetyksi tilanteessa, jossa kumppanin välittäminen häntä itseään kohtaan ei olisi muuttunut millään tavalla, niin silloin on lupakin pitää mahdollinen petos salassa, joskaan en näkisi tuota oikeutuksena lähteä petoksen teille. Jos taas toinen sanoisi, että haluaisi aina tietää, niin sen jälkeen ei oikein enää voi puhua toisen suojelusta salaamalla.

että ko. ihminen ei koskaan tulisi saamaan lapsia. Mutta tätä sivulöydöstä ei kerrottu potilaalle koska tarkoituksena oli ollut selvittää vain asiaa A.

Tuossa meni vikaan ainoastaan se, että nainen tulisi joka tapauksessa jossain vaiheessa itse selvittämään sen asian. Sama asia jos olet vaikka kuolemassa niin onhan siihenkin kiva varautua.
Entäpä, jos se henkilö suhtautuisi myöhemmin asiasta kuullessaan paremmin, kuin heti paikan päällä? Onko silloinkin parempi kertoa totuus heti, vai odottaa sopivaa ajankohtaa? Totuushan tulisi kuitenkin julki. Ja jos se ei koskaan selviäisi, ei henkilö siitä tietäisikään.

Minusta tuossa tilanteessa olisi pitänyt kertoa asia, mutta se ei olisi ollut välttämätöntä, mikäli olisi selvinnyt, että potilas (en muuten mitenkään ilmaissut, että kyseessä olisi nainen) ei aikoisi koskaan hankkia lapsia. Ja jos hän ei koskaan aikoisi hankkia lapsia, tuskin lapsettomuus edes olisi hänelle shokki vaan ennemminkin helpotus.
Mielestäni kuitenkin on paljon rankempaa käydä läpi lapsettomuusepäilyjen ja epäonnistumisien pitkä, kuukausien, vuosien epätoivo ja siihen vielä päälle suru lapsettomuuden toteamisesta kuin vain surra se lapsettomuus ilman kuluttavia yrityskuukausia. Siksikin mieluummin heti se tieto kuin vasta joskus.

Ja tietysti asioille on aikansa ja paikkansa. En ole ollenkaan sitä mieltä, että tieto pitäisi toiselle paukauttaa heti kun sen on kuullut. Tottakai vaikeissa jutuissa on syytä etsiä mahdollisimman kivuton hetki, jos se vain on mahdollista (tosin aina ei ole mahdollista vaikkapa tällaisesta tuntemattomasta persoonasta tietää milloin se paras hetki olisi) ja myös miettiä tarkkaan asian esitystapa.

Mutta kerropa vielä, että mikä tässä minunkin aiemmassa kirjoittelussani sai sut puuttumaan tähän totuudenkertomisasiaan.

Se oli se juttu, minkä alunperin lainasinkin - eli naisen oikeus parantaa omaa omatuntoaan aviorikoksen jälkeen sillä, että oli välittänyt kuitenkin siitä jota oli kuksinut. Totta tai ei, niin jos naiselle tulee siitä parempi mieli niin miksi niin ei saisi ajatella?

En pysty kieltämään ketään ajattelemasta niin. Silti minusta on tavallaan itsepetosta oikeuttaa täysin tuo pettäminen tuolla lailla, vaikka sillä itsepetoksella tulisikin parempi mieli itselle. Samalla siinä ihminen pakoilee vastuutaan siitä mielipahasta, jonka on pettämällä aiheuttanut petetylle ja siksikään tuollainen ajattelu ei minusta ole hyvästä. Ikäänkuin mitätöidään sen petetyn kokemusten merkitys kokonaisuudelle. Plus vielä jos tilanteeseen liittyy lapsia, niin on vieläkin itsekkäämpää mitätöidä myös vastuunsa lasten kärsimyksistä, koska itsellä oli tunteita tuota petoskaveria kohtaan.
Jos on valmis tekemään rumasti, pitäisi olla valmis myös kantamaan seuraukset ja kärsimään omatunnon kolkuttelusta.
Etenkin kun pettämisen sijaan olisi ollut tarjolla mahdollisuus toimia fiksusti alusta asti ajatellen sekä itsensä, että läheistensä hyvinvointia.

Kannattaa myös miettiä tuota kertomatta jättämisen suhdetta vastuun kantamiseen omista teoistaan. Milloin onkaan kyse siitä, että halutaan aidosti pelkästään suojella kuulijaa ja milloin oman nahan säästämisestä.

Millä tavalla on väärin säästää omaa nahkaansa jos se samalla suojaa kuulijaa? Vai tulisiko itseään ruoskia ruoskalla 324234 kertaa ja toistaa avemariaa oksennukseen saakka?

Pointti onkin siinä, tekeeko salauksen ensisijaisesti säästääkseen nahkaansa ja itseään vai onko kyse aidosti enemmän siitä, että kohteelle olisi hyväksi säästyä tiedolta.
Kuten sanoin, mielestäni pitäisi pystyä kantamaan vastuu teoistaan. Mutta tosiaan jos tilanne on niin, että jo ennalta tietää ettei toinen haluaisi tällaisista pahoista teoista kuullakaan vaan mieluummin elää illuusiossa, niin mikäs siinä. Silloin on kohteenkin lupa suojella häntä.

Kertomatta jättämistä, itsepetosta, lääkettä kun päätä särkee tai masentaa, pipo päähän kun on kylmä .. niin, ihmisellä on monia eri tapoja saada oloaan paremmaksi ja joskus jopa toisten kustannuksella. Miusta aiheutuneen ja vältetyn kärsimyksen loppusumman erotus on se vedenjakaja, minkä mukaan päätökset tehdään.
Aina ei voi toki valita sitäkään oikein, ja tuloksena on itkua ja hammasten kiristystä. Mutta sentään yritti.

Eikä aina kannata tuijottaa siihen kärsimykseenkään. Pettämisestään kertominen voi saada aikaan tuskallisen avioeron tien, mutta jos tutkaillaan asiaa muutaman vuoden päästä, kun molemmat ovat menneiden kanssa sinut ja uusissa uskollisissa suhteissa ja ehkäpä paljon onnellisempia kuin ensimmäisessä, niin olisiko silloinkin pitänyt vain yrittää vältellä sitä kipua? Ja tosiaan, kannattaa ottaa selvää tavalla tai toisella siitä, mikä sen salailun kohteen kanta on vastaavanlaisissa tilanteissa. Ei tarvi ihan yksin miettiä mikä sille olis parasta.

[Ann]

Vaan miten tehdä se olematta itsekäs kusipää?

Kyllä tässä maailmassa joskus täytyy olla hieman kusipääkin. Jos ei muuten, niin ihan vain vaikka siksi, että osaa sitten joskus ottaa itsekkäiltä kusipäiltä paremmin iskuja vastaan.

[Vieras]

Ei.
(Mitäs kysyit? )

Kyllä, sinä olet yksi niistä "oon parempi kuin te muut" -nirppanokista joka minun tekisi mieli vetää kuralammikkoon, liata ja loata oikein kunnolla. (viitaten aiempaan kirjoitukseeni)

Kun minun tekee mieli tehdä näin, voinko olla rehellisesti sinut tämän tunteen kanssa ja suoraan ilmaista sen Parempi_Johannalle, vai pitäisikö minun hävetä, olla hiljaa ja niellä kiukkuni ja turhautuneisuuteni? Sitä tuo yllä hyvin demonstroitu Bättre_Johannan käyttäytyminen minussa joka tapauksessa aiheuttaa.

Siis mitä ihmettä! AJ:n teksti oli väärinkäsitys!! Miksi sä tosta poltit hihasi?? Rauhoitu, vedä henkeä ja tiedä, ettei kaikki ole sua vastaan.

[AarneAnkka]

Miksi sä tosta poltit hihasi??

Historiallisen painolastin takia.

Bygones.

[Mylwin]

Rauhoitu, vedä henkeä ja tiedä, ettei kaikki ole sua vastaan.

Hei, Aarne on miun demojengin jäsen. Sille ei vittuile kukaan. Tai ammun pyssyllä.