Ketjureaktio
)
Re: Ketjureaktio
Upon The Mathematics Of The Breath And The Way
I was going to begin this with a little rundown on the female but since the smoke on the local battlefront has cleared a bit I will relent, but there are 50,000 men in this nation who must sleep on their bellies for fear of loosing their parts to women with wild- glazed eyes and knives. Brothers and sisters, I am 52 and there is a trail of females behind me, enough for 5 men's lives. Some of the ladies have claimed that I have betrayed them for drink; well, I'd like to see any man stick his pecker into a fifth of whiskey. Of course, you can get your tongue in there but the bottle doesn't respond. Well, haha among the trumpets, let's get back to the word.
The word. I'm on the way to the track, opening day at Hollywood Park, but I'll tell you about the word. To get the word down proper, that takes courage, seeing the form, living the life, and getting it into the line. Hemingway takes his critical blows now from people who can't write. There are hundreds of thousands of people who think they can write. They are the critics, the belly-achers and the mockers. To point to a good writer and call him a hunk of shit helps satisfy their loss as creators, and the better a man gets the more he is envied and., in turn, hated. You ought to hear them razz and demean Pincay and Shoemaker, two of the greatest jocks ever to steer a horse. There's a little man outside our local tracks who sells newspapers and he says, "Get your paper, get your info on Shoemaker the Faker." Here he is calling a man who has ridden more winners than any other jock alive (and he's still riding and riding well) and here's this newspaper guy selling papers for a dime and calling the Shoe a fraud. The Shoe is a millionaire, not that that's important, but he did get it with his talent and he could buy this guy's newspapers, all of them, rest of this guy's life and into a half dozen eternities. Hemingway too, gets the sneers from the newspaper boys and girls of writing. They didn't like his exit. I thought his exit was quite fine. He created his own mercy killing. And he created some writing. Some of it depended too much on style but it was a style he broke through with; a style that ruined thousands of writers who attempted to use any portion of it. Once a style is evolved it is thought of as a simple thing, but style not only evolves through a method, it evolves through feeling, it is like laying a brush to canvas in a certain way and if you're not living along the path of power and flow, style vanishes. Hemingway's style did tend to vanish toward the end, progressively, but that's because he let down his guard and let people do things to him. But he gave us more than plenty. There is a minor poet I know who came over the other night. He is a learned man, and clever, he lets the ladies support him so you know he's good at something. He is a very powerful figure of a man growing soft around the edges, looks quite literary and carries these black notebooks around with him and he reads to you from them. This boy told me the other night, "Bukowski, I can write like you but you can't write like me." I didn't answer him because he needs his self-glory, but really, he only thinks he can write like me. Genius could be the ability to say a profound thing in a simple way, or even to say a simple thing in a simpler way. Oh, by the way, if you want to get one angle on a minor writer, it is one who throws a party or gets one thrown for him when his book comes out.
Hemingway studied the bullfights for form and meaning and courage and failure and the way. I go to boxing matches and attend horse races for the same reason. There is a feeling at the wrists and the shoulders and the temples. There is a manner of watching and recording that grows into the line and the form and the act and the fact and the flower, and the dog walking and the dirty panties under the bed, and the sound of the typewriter as you're sitting there, that's the big sound, the biggest sound in the world, when you're getting it down in your way, the right way, and no beautiful woman counts before it and nothing that you could paint or sculpt counts before it; it is the final art, this writing down of the word, and the reason for valor is all there, it is the finest gamble ever arranged and not many win.
Somebody asked me, "Bukowski, if you taught a course in writing what would you ask them to do?" I answered, "I'd send them all to the racetrack and force them to bet $5 on each race." This ass thought I was joking. The human race is very good at treachery and cheating and modifying a position. What people who want to be writers need is to be put in an area that they cannot manuever out of by weak and dirty play. This is why groups of people at parties are so disgusting: all their envy and smallness and trickery surfaces. If you want to find out who your friends are you can do two things: invite them to a party or go to jail. You will soon find that you don't have any friends.
If you think I am wandering here, hold your tits or your balls or hold somebody else's. Everything fits here.
And since I must presume (I haven't seen any of it) that I am being honored and criticized in this issue I should say something about the little magazines, although I might have said some of it elsewhere? - at least over a row of beer bottles. Little magazines are useless perpetuaters of useless talent. Back in the 20's and 30's there was not an abundance of littles. A little magazine was an event, not a calamity. One could trace the names from the littles and up through literary history; I mean, they began there and they went up, they became. They became books, novels, things. Now most little magazine people begin little and remain little. There are always exceptions. For instance, I remember first reading Truman Capote in a little named Decade, and I thought here is a man with some briskness, style and fairly original energy. But basically, like it or not, the large slick magazines print a much higher level of work than the littles - and most especially in prose. Every jackass in America pumps out countless and ineffectual poems. And a large number of them are published in the littles. Tra la la, another edition. Give us a grant, see what we are doing! I receive countless little magazines through the mail, unsolicited, un-asked for. I flip through them. Arid vast nothingness. I think that the miracle of our times is that so many people can write down so many words that mean absolutely nothing. Try it sometime. It's almost impossible to write down words that mean absolutely nothing, but they can do it, and they do it continually and relentlessly. I put out 3 issues of a little, Laugh Literary and Man the Humping Guns. The material received was so totally inept that the other editor and myself were forced to write most of the poems. He'd write the first half of one poem, then I'd finish it. Then I'd go the first half of another and he'd finish it. Then we'd sit around and get to the names: "Let's see, whatta we gonna call this cocksucker?"
And with the discovery of the mimeo machine everybody became an editor, all with great flair, very little expense and no results at all. Ole was an early exception and I might grant you one or two other exceptions if you corner me with the facts. As per the better printed (non-mimeo) mags one must grant The Wormwood Review (one-half hundred issues now) as the outstanding work of our time in that area. Quietly and without weeping or ranting or bitching or quitting or pausing, or without writing braggodoccio letters (as most do) about being arrested for driving drunk on a bicycle in Pacific Palisades or corn-holing one of the National Endowment for the Arts editors in a Portland hotel room, Malone has simply gone on and on and compiled an exact and lively talent, issue after issue after issue. Malone lets his issues speak for themselves and remains invisible. You won't find him beating on your door one night with a huge jug of cheap port wine saying, "Hey, I'm Marvin Malone, I printed your poem Catshit in a Bird's Nest in my last issue. I think I'm gonna kick me some ass. Ya got anything for me to fuck around here?"
A vast grinding lonely hearts club of no-talents, that's what the littles have evolved to, with the editors a worse breed than the writers. If you are a writer seriously interested in creating an art instead of a foolishness, then there are, at any moment, a few littles to submit to, where the editing is professional instead of personal. I haven't read the mag that this piece is submitted to but I would suggest, along with Wormwood, as decent arenas: The New York Quarterly, Event, Second Aeon, Joe Dimaggio, Second Coming, The Little Magazine and Hearse.
"You're supposed to be a writer," she says, "if you put all the energy into writing that you put into the racetrack you'd be great." I think of something Wallace Stevens once said, "Success as the result of industry is a peasant's ideal." Or if he didn't say that he said something close to that. The writing arrives when it wants to. There is nothing you can do about it. You can't squeeze more writing out of the living than is there. Any attempt to do so creates a panic in the soul, diffuses and jars the line. There are stories that Hemingway would get up early in the morning and have all his work done at noon, but though I never met him personally I feel as if Hemingway were an alcoholic who wanted to get his work out of the way so he could get drunk.
What I have seen evolve in the littles with most new and fresh talent is an interesting first splash. I think, ah, here's finally one. Maybe we have something now. But the same mechanism begins over and over again. The fresh new talent, having splashed, begins to appear everywhere. He sleeps and bathes with the god damned typewriter and it's running all the time. His name is in every mimeo from Maine to Mexico and the work grows weaker and weaker and weaker and continues to appear. Somebody gets a book out for him (or her) and then they are reading at your local university. They read the 6 or 7 good early poems and all the bad ones. Then you have another little magazine "name". But what has happened is that instead of trying to create the poem they try for as many little mag appearances in as many little magazines as possible. It becomes a contest of publication rather than creation. This diffusion of talent usually occurs among writers in their twenties who don't have enough experience, who don't have enough meat to pick off the bone. You can't write without living and writing all the time is not living. Nor does drinking create a writer or brawling create a writer, and although I've done plenty of both, it's merely a fallacy and a sick romanticism to assume that these actions will make a better writer of one. Of course, there are times when you have to fight and times when you have to drink, but these times are really anti-creative and there's nothing you can do about them.
Writing, finally, even becomes work especially if you are trying to pay the rent and child support with it. But it is the finest work and the only work, and it's a work that boosts your ability to live and your ability to live pays you back with your ability to create. One feeds the other, it is all very magic. I quit a very dull job at the age of 50 (twas said I had security for life, ah!) and I sat down in front of the typewriter. There's no better way. There are moments of total flaming hell when you feel as if you're going mad; there are moments, days, weeks of no word, no sound, as if it had all vanished. Then it arrives and you sit smoking, pounding, pounding, it roars and roars. You can get up at noon, you can work until 3 a.m. Some people will bother you. They will not understand what you are trying to do. They will knock on your door and sit in a chair and eat up your hours while giving you nothing. When too many nothing people arrive and keep arriving you must be cruel to them for they are being cruel to you. You must run their asses out on the street. There are some people who pay their way, they bring their own energy and their own light but most of the others are useless both to you and to themselves. It is not being humane to tolerate the dead, it only increases their deadness and they always leave plenty of it with you after they are gone. And then, of course, there are the ladies. The ladies would rather go to bed with a poet than anything, even a German police dog, though I knew one lady who took very much delight in claiming she had fucked one President Kennedy. I had no way of knowing. So, if you're a good poet, I'd suggest that you learn to be a good lover too, this is a creative act in itself, being a good lover, so learn how. Learn how to do it very well because if you're a good poet you're going to get many opportunities, and though it's not like being a rock star, it will come along, so don't waste it like rock stars waste it by going at it rote and half-assed. Let the ladies know that you are really there. Then, of course, they will keep buying your books.
And let this be enough advice for a little while. Oh yes, I won $180 opening day, dropped $80 yesterday, so today is the day that counts. It's ten minutes to eleven. First post 2 p.m. I must start lining up my horse genes. There was a guy out there yesterday with a heart machine attached to himself and he was sitting in a wheelchair. He was making bets. Put him in a rest home and he'll be dead overnight. Saw another guy out there, blind. He must have had a better day than I did yesterday. I've got to phone Quagliano and tell him I've finished this article. Now there's a very strange son of a bitch. I don't know how he makes it and he won't tell me. I see him at the boxing matches sitting there with a beer and looking very relaxed. I wonder what he's got going? He's got me worried...
Small Press Review - May, 1973
I was going to begin this with a little rundown on the female but since the smoke on the local battlefront has cleared a bit I will relent, but there are 50,000 men in this nation who must sleep on their bellies for fear of loosing their parts to women with wild- glazed eyes and knives. Brothers and sisters, I am 52 and there is a trail of females behind me, enough for 5 men's lives. Some of the ladies have claimed that I have betrayed them for drink; well, I'd like to see any man stick his pecker into a fifth of whiskey. Of course, you can get your tongue in there but the bottle doesn't respond. Well, haha among the trumpets, let's get back to the word.
The word. I'm on the way to the track, opening day at Hollywood Park, but I'll tell you about the word. To get the word down proper, that takes courage, seeing the form, living the life, and getting it into the line. Hemingway takes his critical blows now from people who can't write. There are hundreds of thousands of people who think they can write. They are the critics, the belly-achers and the mockers. To point to a good writer and call him a hunk of shit helps satisfy their loss as creators, and the better a man gets the more he is envied and., in turn, hated. You ought to hear them razz and demean Pincay and Shoemaker, two of the greatest jocks ever to steer a horse. There's a little man outside our local tracks who sells newspapers and he says, "Get your paper, get your info on Shoemaker the Faker." Here he is calling a man who has ridden more winners than any other jock alive (and he's still riding and riding well) and here's this newspaper guy selling papers for a dime and calling the Shoe a fraud. The Shoe is a millionaire, not that that's important, but he did get it with his talent and he could buy this guy's newspapers, all of them, rest of this guy's life and into a half dozen eternities. Hemingway too, gets the sneers from the newspaper boys and girls of writing. They didn't like his exit. I thought his exit was quite fine. He created his own mercy killing. And he created some writing. Some of it depended too much on style but it was a style he broke through with; a style that ruined thousands of writers who attempted to use any portion of it. Once a style is evolved it is thought of as a simple thing, but style not only evolves through a method, it evolves through feeling, it is like laying a brush to canvas in a certain way and if you're not living along the path of power and flow, style vanishes. Hemingway's style did tend to vanish toward the end, progressively, but that's because he let down his guard and let people do things to him. But he gave us more than plenty. There is a minor poet I know who came over the other night. He is a learned man, and clever, he lets the ladies support him so you know he's good at something. He is a very powerful figure of a man growing soft around the edges, looks quite literary and carries these black notebooks around with him and he reads to you from them. This boy told me the other night, "Bukowski, I can write like you but you can't write like me." I didn't answer him because he needs his self-glory, but really, he only thinks he can write like me. Genius could be the ability to say a profound thing in a simple way, or even to say a simple thing in a simpler way. Oh, by the way, if you want to get one angle on a minor writer, it is one who throws a party or gets one thrown for him when his book comes out.
Hemingway studied the bullfights for form and meaning and courage and failure and the way. I go to boxing matches and attend horse races for the same reason. There is a feeling at the wrists and the shoulders and the temples. There is a manner of watching and recording that grows into the line and the form and the act and the fact and the flower, and the dog walking and the dirty panties under the bed, and the sound of the typewriter as you're sitting there, that's the big sound, the biggest sound in the world, when you're getting it down in your way, the right way, and no beautiful woman counts before it and nothing that you could paint or sculpt counts before it; it is the final art, this writing down of the word, and the reason for valor is all there, it is the finest gamble ever arranged and not many win.
Somebody asked me, "Bukowski, if you taught a course in writing what would you ask them to do?" I answered, "I'd send them all to the racetrack and force them to bet $5 on each race." This ass thought I was joking. The human race is very good at treachery and cheating and modifying a position. What people who want to be writers need is to be put in an area that they cannot manuever out of by weak and dirty play. This is why groups of people at parties are so disgusting: all their envy and smallness and trickery surfaces. If you want to find out who your friends are you can do two things: invite them to a party or go to jail. You will soon find that you don't have any friends.
If you think I am wandering here, hold your tits or your balls or hold somebody else's. Everything fits here.
And since I must presume (I haven't seen any of it) that I am being honored and criticized in this issue I should say something about the little magazines, although I might have said some of it elsewhere? - at least over a row of beer bottles. Little magazines are useless perpetuaters of useless talent. Back in the 20's and 30's there was not an abundance of littles. A little magazine was an event, not a calamity. One could trace the names from the littles and up through literary history; I mean, they began there and they went up, they became. They became books, novels, things. Now most little magazine people begin little and remain little. There are always exceptions. For instance, I remember first reading Truman Capote in a little named Decade, and I thought here is a man with some briskness, style and fairly original energy. But basically, like it or not, the large slick magazines print a much higher level of work than the littles - and most especially in prose. Every jackass in America pumps out countless and ineffectual poems. And a large number of them are published in the littles. Tra la la, another edition. Give us a grant, see what we are doing! I receive countless little magazines through the mail, unsolicited, un-asked for. I flip through them. Arid vast nothingness. I think that the miracle of our times is that so many people can write down so many words that mean absolutely nothing. Try it sometime. It's almost impossible to write down words that mean absolutely nothing, but they can do it, and they do it continually and relentlessly. I put out 3 issues of a little, Laugh Literary and Man the Humping Guns. The material received was so totally inept that the other editor and myself were forced to write most of the poems. He'd write the first half of one poem, then I'd finish it. Then I'd go the first half of another and he'd finish it. Then we'd sit around and get to the names: "Let's see, whatta we gonna call this cocksucker?"
And with the discovery of the mimeo machine everybody became an editor, all with great flair, very little expense and no results at all. Ole was an early exception and I might grant you one or two other exceptions if you corner me with the facts. As per the better printed (non-mimeo) mags one must grant The Wormwood Review (one-half hundred issues now) as the outstanding work of our time in that area. Quietly and without weeping or ranting or bitching or quitting or pausing, or without writing braggodoccio letters (as most do) about being arrested for driving drunk on a bicycle in Pacific Palisades or corn-holing one of the National Endowment for the Arts editors in a Portland hotel room, Malone has simply gone on and on and compiled an exact and lively talent, issue after issue after issue. Malone lets his issues speak for themselves and remains invisible. You won't find him beating on your door one night with a huge jug of cheap port wine saying, "Hey, I'm Marvin Malone, I printed your poem Catshit in a Bird's Nest in my last issue. I think I'm gonna kick me some ass. Ya got anything for me to fuck around here?"
A vast grinding lonely hearts club of no-talents, that's what the littles have evolved to, with the editors a worse breed than the writers. If you are a writer seriously interested in creating an art instead of a foolishness, then there are, at any moment, a few littles to submit to, where the editing is professional instead of personal. I haven't read the mag that this piece is submitted to but I would suggest, along with Wormwood, as decent arenas: The New York Quarterly, Event, Second Aeon, Joe Dimaggio, Second Coming, The Little Magazine and Hearse.
"You're supposed to be a writer," she says, "if you put all the energy into writing that you put into the racetrack you'd be great." I think of something Wallace Stevens once said, "Success as the result of industry is a peasant's ideal." Or if he didn't say that he said something close to that. The writing arrives when it wants to. There is nothing you can do about it. You can't squeeze more writing out of the living than is there. Any attempt to do so creates a panic in the soul, diffuses and jars the line. There are stories that Hemingway would get up early in the morning and have all his work done at noon, but though I never met him personally I feel as if Hemingway were an alcoholic who wanted to get his work out of the way so he could get drunk.
What I have seen evolve in the littles with most new and fresh talent is an interesting first splash. I think, ah, here's finally one. Maybe we have something now. But the same mechanism begins over and over again. The fresh new talent, having splashed, begins to appear everywhere. He sleeps and bathes with the god damned typewriter and it's running all the time. His name is in every mimeo from Maine to Mexico and the work grows weaker and weaker and weaker and continues to appear. Somebody gets a book out for him (or her) and then they are reading at your local university. They read the 6 or 7 good early poems and all the bad ones. Then you have another little magazine "name". But what has happened is that instead of trying to create the poem they try for as many little mag appearances in as many little magazines as possible. It becomes a contest of publication rather than creation. This diffusion of talent usually occurs among writers in their twenties who don't have enough experience, who don't have enough meat to pick off the bone. You can't write without living and writing all the time is not living. Nor does drinking create a writer or brawling create a writer, and although I've done plenty of both, it's merely a fallacy and a sick romanticism to assume that these actions will make a better writer of one. Of course, there are times when you have to fight and times when you have to drink, but these times are really anti-creative and there's nothing you can do about them.
Writing, finally, even becomes work especially if you are trying to pay the rent and child support with it. But it is the finest work and the only work, and it's a work that boosts your ability to live and your ability to live pays you back with your ability to create. One feeds the other, it is all very magic. I quit a very dull job at the age of 50 (twas said I had security for life, ah!) and I sat down in front of the typewriter. There's no better way. There are moments of total flaming hell when you feel as if you're going mad; there are moments, days, weeks of no word, no sound, as if it had all vanished. Then it arrives and you sit smoking, pounding, pounding, it roars and roars. You can get up at noon, you can work until 3 a.m. Some people will bother you. They will not understand what you are trying to do. They will knock on your door and sit in a chair and eat up your hours while giving you nothing. When too many nothing people arrive and keep arriving you must be cruel to them for they are being cruel to you. You must run their asses out on the street. There are some people who pay their way, they bring their own energy and their own light but most of the others are useless both to you and to themselves. It is not being humane to tolerate the dead, it only increases their deadness and they always leave plenty of it with you after they are gone. And then, of course, there are the ladies. The ladies would rather go to bed with a poet than anything, even a German police dog, though I knew one lady who took very much delight in claiming she had fucked one President Kennedy. I had no way of knowing. So, if you're a good poet, I'd suggest that you learn to be a good lover too, this is a creative act in itself, being a good lover, so learn how. Learn how to do it very well because if you're a good poet you're going to get many opportunities, and though it's not like being a rock star, it will come along, so don't waste it like rock stars waste it by going at it rote and half-assed. Let the ladies know that you are really there. Then, of course, they will keep buying your books.
And let this be enough advice for a little while. Oh yes, I won $180 opening day, dropped $80 yesterday, so today is the day that counts. It's ten minutes to eleven. First post 2 p.m. I must start lining up my horse genes. There was a guy out there yesterday with a heart machine attached to himself and he was sitting in a wheelchair. He was making bets. Put him in a rest home and he'll be dead overnight. Saw another guy out there, blind. He must have had a better day than I did yesterday. I've got to phone Quagliano and tell him I've finished this article. Now there's a very strange son of a bitch. I don't know how he makes it and he won't tell me. I see him at the boxing matches sitting there with a beer and looking very relaxed. I wonder what he's got going? He's got me worried...
Small Press Review - May, 1973
Tuhmasta päästä nauttii koko ruumis.
-
Tix
Re: Ketjureaktio
Lähteet
Astola, Tiina. Arvopaperimarkkinoiden oikeussäännöt. Helsinki 1990.
Aurejärvi, Erkki. Velvoiteoikeuden oppikirja. 1988.
Bernitz, Ulf. Standardavtalsrätt. 5 painos. Tukholma 1991.
Halila, Heikki & Hemmo, Mika. Sopimustyypit. Helsinki 1996.
Hallituksen esitys 8/1977 Eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 157/1988 Eduskunnalle arvopaperimarkkinalaiksi sekä siihen liittyväksi lainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 360/1992 Eduskunnalle laiksi kuluttajansuojalain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 209/1997 Eduskunnalle laiksi arvopaperimarkkinalain muuttamisesta sekä muuksi arvopaperikaupan selvitystoimintaa koskevaksi lainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 56/1998 Eduskunnalle laeiksi sijoituspalveluyrityksistä annetun lain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta.
Hallituksen esitys 96/1998 Eduskunnalle henkilötietolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 103/1998 Eduskunnalle Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 254/1998 Eduskunnalle rikoslain täydentämiseksi arvopaperimarkkinarikoksia koskevilla säännöksillä.
Hallituksen esitys 58/2000 Eduskunnalle laiksi kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välityksestä.
Hallituksen esitys 79/2000 Eduskunnalle laeiksi kuluttajansuojalain ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 2 §:n muuttamisesta.
Hed, Irja. Fondkomissionärers skyldigheter, särskilt avseende lojalitetsplikten mot huvudmannen. Tukholma 1993.
Hellner, Jan. Speciell avtalsrätt II. Kontraktsrätt. 1. Häftet. Särskilda avtal. 2. painos. Tukholma 1993.
Hemmo, Mika. Sopimusoikeus I. Helsinki 1997.
Hemmo, Mika. Sopimusoikeus II. Helsinki 1997.
Hemmo, Mika. Vahingonkorvauksen määräytymisestä sopimussuhteissa. Helsinki 1994.
Hyvärinen, Antti. Kuluttajakeskeisiä näkökohtia verkkokaupan nettisopimuksista. Artikkeli, Defensor legis 1998, s. 235 - 275.
Kivivuori, Antti & af Schulten, C. G. & Sevón. Leif & Tala, Jyrki. Kuluttajansuoja. Helsinki 1978.
Kotitalouksien osakesäästäminen kasvaa hitaasti mutta vakaasti. Artikkeli Helsingin Sanomien talousliitteessä 31.12.1999.
Laine, Juha. Verkkokaupan sopimuksista. Teoksessa Laine, Juha (toim.): Verkkokauppaoikeus. Helsinki 2001.
Löfmarck, Madeleine. Insiderbrott och svindleri. Tukholma 1988.
Mickwitz, Eric. Lojaliteettivaatimus kuluttajasuhteissa. Seminaarialustus kokoomateoksessa Lojaliteettiperiaate (toim. Ari Saarnilehto), sivut. 17 - 24. Turku 1994.
Nurmi, Risto. Elektroninen sopimus. Helsinki 1997.
Online-läpimurto vuoteen 2002 mennessä. Artikkeli portaalissa www.investori.com/artikkelit.
Pitkänen, Juhani. Arvopaperinvälittäjän velvollisuudet suhteessa sijoittajaan. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tutkielma vuodelta 2000.
Rahoitustarkastuksen määräys nro 201.13 asiakasvaroista.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.2 arvopaperien markkinoinnissa noudatettavasta menettelystä.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.7 sijoituspalvelun tarjoamisessa noudatettavista menettelytavoista.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.12 arvopaperitoimintojen erottamisesta.
Routamo, Eero & Ståhlberg, Pauli. Suomen vahingonkorvausoikeus. Helsinki 1995.
Rudanko, Matti. Arvopaperimarkkinat ja siviilioikeus. Helsinki 1998.
Sillanpää, Matti. Arvopaperimarkkinoiden pelisäännöistä. Artikkeli, Lakimies 1995, sivut 215 - 220.
Sipilä, Jukka. Arvopaperimarkkinoiden sisäpiirisäännökset, niiden noudattamisen valvonta ja väärinkäytösten seuraamukset. Turku 1990.
Statens offentliga utredningar 1989:72. Värdepappersmarknaden i framtiden. Betänkande av värdepappersmarknadskommittén. Tukholma 1989.
Statens offentliga utredningar 1984:85. Betänkande av kommissionlagskommiten. Handelsagentur och komission. Tukholma 1984.
Taxell, Lars Erik. Avtal och rättsskydd. Turku 1972.
Taxell, Lars Erik. Om lojalitet i avtalsförhållanden. Artikkeli, Defensor legis, 1997, sivut 148 - 155.
Telaranta, K. A. Sopimusoikeus. Vammala 1990.
Tiili, Virpi. Harhaanjohtava mainonta. Vammala 1979.
Wilhelmsson, Thomas. Suomen kuluttajansuojajärjestelmä. Helsinki 1991.
Wilhelmsson, Thomas. Vakiosopimus. Helsinki 1995.
Ämmälä, Tuula. Sopimuksen pätemättömyyden korjaantumisesta. Helsinki 1993.
Astola, Tiina. Arvopaperimarkkinoiden oikeussäännöt. Helsinki 1990.
Aurejärvi, Erkki. Velvoiteoikeuden oppikirja. 1988.
Bernitz, Ulf. Standardavtalsrätt. 5 painos. Tukholma 1991.
Halila, Heikki & Hemmo, Mika. Sopimustyypit. Helsinki 1996.
Hallituksen esitys 8/1977 Eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 157/1988 Eduskunnalle arvopaperimarkkinalaiksi sekä siihen liittyväksi lainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 360/1992 Eduskunnalle laiksi kuluttajansuojalain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 209/1997 Eduskunnalle laiksi arvopaperimarkkinalain muuttamisesta sekä muuksi arvopaperikaupan selvitystoimintaa koskevaksi lainsäädännöksi.
Hallituksen esitys 56/1998 Eduskunnalle laeiksi sijoituspalveluyrityksistä annetun lain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta.
Hallituksen esitys 96/1998 Eduskunnalle henkilötietolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 103/1998 Eduskunnalle Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.
Hallituksen esitys 254/1998 Eduskunnalle rikoslain täydentämiseksi arvopaperimarkkinarikoksia koskevilla säännöksillä.
Hallituksen esitys 58/2000 Eduskunnalle laiksi kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välityksestä.
Hallituksen esitys 79/2000 Eduskunnalle laeiksi kuluttajansuojalain ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 2 §:n muuttamisesta.
Hed, Irja. Fondkomissionärers skyldigheter, särskilt avseende lojalitetsplikten mot huvudmannen. Tukholma 1993.
Hellner, Jan. Speciell avtalsrätt II. Kontraktsrätt. 1. Häftet. Särskilda avtal. 2. painos. Tukholma 1993.
Hemmo, Mika. Sopimusoikeus I. Helsinki 1997.
Hemmo, Mika. Sopimusoikeus II. Helsinki 1997.
Hemmo, Mika. Vahingonkorvauksen määräytymisestä sopimussuhteissa. Helsinki 1994.
Hyvärinen, Antti. Kuluttajakeskeisiä näkökohtia verkkokaupan nettisopimuksista. Artikkeli, Defensor legis 1998, s. 235 - 275.
Kivivuori, Antti & af Schulten, C. G. & Sevón. Leif & Tala, Jyrki. Kuluttajansuoja. Helsinki 1978.
Kotitalouksien osakesäästäminen kasvaa hitaasti mutta vakaasti. Artikkeli Helsingin Sanomien talousliitteessä 31.12.1999.
Laine, Juha. Verkkokaupan sopimuksista. Teoksessa Laine, Juha (toim.): Verkkokauppaoikeus. Helsinki 2001.
Löfmarck, Madeleine. Insiderbrott och svindleri. Tukholma 1988.
Mickwitz, Eric. Lojaliteettivaatimus kuluttajasuhteissa. Seminaarialustus kokoomateoksessa Lojaliteettiperiaate (toim. Ari Saarnilehto), sivut. 17 - 24. Turku 1994.
Nurmi, Risto. Elektroninen sopimus. Helsinki 1997.
Online-läpimurto vuoteen 2002 mennessä. Artikkeli portaalissa www.investori.com/artikkelit.
Pitkänen, Juhani. Arvopaperinvälittäjän velvollisuudet suhteessa sijoittajaan. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tutkielma vuodelta 2000.
Rahoitustarkastuksen määräys nro 201.13 asiakasvaroista.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.2 arvopaperien markkinoinnissa noudatettavasta menettelystä.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.7 sijoituspalvelun tarjoamisessa noudatettavista menettelytavoista.
Rahoitustarkastuksen ohje nro 201.12 arvopaperitoimintojen erottamisesta.
Routamo, Eero & Ståhlberg, Pauli. Suomen vahingonkorvausoikeus. Helsinki 1995.
Rudanko, Matti. Arvopaperimarkkinat ja siviilioikeus. Helsinki 1998.
Sillanpää, Matti. Arvopaperimarkkinoiden pelisäännöistä. Artikkeli, Lakimies 1995, sivut 215 - 220.
Sipilä, Jukka. Arvopaperimarkkinoiden sisäpiirisäännökset, niiden noudattamisen valvonta ja väärinkäytösten seuraamukset. Turku 1990.
Statens offentliga utredningar 1989:72. Värdepappersmarknaden i framtiden. Betänkande av värdepappersmarknadskommittén. Tukholma 1989.
Statens offentliga utredningar 1984:85. Betänkande av kommissionlagskommiten. Handelsagentur och komission. Tukholma 1984.
Taxell, Lars Erik. Avtal och rättsskydd. Turku 1972.
Taxell, Lars Erik. Om lojalitet i avtalsförhållanden. Artikkeli, Defensor legis, 1997, sivut 148 - 155.
Telaranta, K. A. Sopimusoikeus. Vammala 1990.
Tiili, Virpi. Harhaanjohtava mainonta. Vammala 1979.
Wilhelmsson, Thomas. Suomen kuluttajansuojajärjestelmä. Helsinki 1991.
Wilhelmsson, Thomas. Vakiosopimus. Helsinki 1995.
Ämmälä, Tuula. Sopimuksen pätemättömyyden korjaantumisesta. Helsinki 1993.
-
Tix
Re: Ketjureaktio
Ninni -> 
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Ninni ->
Re: Ketjureaktio
HISTORIAA JA SIELUTIEDETTÄ APUKOULULAISILLE OSA 4/235
Napoleon Bonaparten, edesmenneen Ranskan vallanhimoisen keisarin henkilökuvasta on kirjoitettu ja kiistelty paljon. Historialliset kuvaukset tuskin voivat antaa kovin tarkkaa kuvaa hänen luonteenpiirteistään. Yhdestä asiasta ollaan silti hämmästyttävän yksimielisiä: perimätiedon mukaan kenenkään ei koskaan ole nähty haukottelevan hänen seurassaan.
Tuskinpa läpeensä pitkästyttävä ihminen tultuaan voisikaan ryhtyä valmistautumaan uusiin häihin valtiopoliittisin perustein tultuaan juuri varmaksi siitä, että hänen vaimonsa Josephine oli syypää heidän lapsettomuuteensa. Napoleon nimittäin valitsi seuraavaksi morsiamekseen Itävallan arkkiherttuattaren ,ja liitosta siinnyt valtaistuimen perijä oli jo syntyessään Rooman kuningas.
Seuraava tarina kuitenkin kertoo toista Napoleonin ei-pitkäveteidyydestä. On sanottu, että kuoleman jälkeen ihmisen luonteenpiirteet voimistuvat, ja milloin jokin mentaalinen seikka ihmisen mielessä on kokonaisvaltaisesti tätä hallinnut, tulee tämä ominaisuus erittäinkin voimakkaasti esille kuolemanjälkeisessä elämänasteessa.
Päätelkää itse, oliko Napoleon sittenkin vain itsekeskeinen tylsimys, jonka ulosanti oli yhtä mielenkiintoista kuin jonkin mitäänsanomattoman kukan.
Napoleon asetteli satoja vuosia kuolleena olleen vartalonsa toisen, myöskin satoja vuosia kuollutta lihaa muinoin yleväksi kehutun sielunsa ympärillä kantaneen historiallisen henkilön eli Immanuel kantin viereen puiston penkille. Penkin takana aukesi puisto, jonka puiden oksissa tavallisten kuolleiden hennot luut tanssivat saksanpolkkaa. Oltiin kuolleiden valtakunnassa, Haadeksessa tai jossain, sillä osastolla johon kerättiin pitkäveteiset ”sielut” ja johon Sinulla, hyvä lukija, ei ole mitään asiaa, vielä.
”Monet luulevat että minä kuolin mahakasvaimeen, mutta se on väärä luulo”, Napoleon aloitti.
”Olin huumausaineen, arsenikin orja.”
Immanuel Kant, joka maallisen vaelluksen aikakautenaan heilui kuin heiluri ilmiömaailman eli fenomenaalisen maailman ja olioiden noumenaalisen maailman – josta emme voi mitään tietää – välissä, vastasi kuivasti kuin laivakeksi: ”Minä en tiennytkään että arsenikki on huumetta, luulin että se on myrkkyä.”
”Mutta on se!” Napoleon huudahti kuin lapsi joka löytää taskustaan yllättäen tikkarin. ”Kun ei vielä tunnettu huumausaineita, niin arsenikista sai päihtymystilan.”
Napoleon huomasi, tosin väärin, että Kant alkoi kiinnostua. Hän siirsi jalkaa toiselle polvelle ja jatkoi: ”Minusta tuli riippuvainen, ja lopulta otin kuolettavan annoksen tuota ainetta, jota noihin aikoihin käytettiin myös mm. kasvoja valkaisevissa puutereissa ja syfiliksen eli kupan hoidossa.”
Kant aikoi sanoa jotain, a posteriori, mutta Napoleon keskeytti.
”Vaan eihän minulla kuppaa ollut, hirmuinen narsismi vain, eräänlainen sukupuolitautihan sekin tietysti on.”
Tällöin Kant oli Napoleonin sisäänpäin suuntautuneen katseen katveessa vaivihkaa väistynyt pois, toisaalle, sillä Napoleonilla oli tylsimmän mahdollisen (valtio)miehen maine.
Tämän maineen tiesi myös Iivana Julma, joka puistokäytävällä juuri maantiekiitäjän lailla kävellessään huomasi Napoleonin ja alkoi kiirehtiä askeliaan teeskennellen olevansa ajatuksissaan ja siten ei-huomaavansa Napoleonia. Turhaan! Kerubin lailla Napoleon singahti Julman tykö.
”Yksi aikani luomuksista oli huonekalujen tyyli, empire, joka alkujaan oli ankaraa ja pidättyvää, mutta muuttui myöhemmin hovityyliksi”, Bonaparte huusi ennen kuin Iivana kunnolla ehti tajuta Napoleonin läsnäolon ihollaan.
Silloin erittäin nopeajalkaisena kävelyaddiktina tunnettu Iivana Julma, joka elinaikanaan mm. avasi Arkangelin sataman ja aloitti kaupankäynnin englantilaisen kanssa, kiihdytti askeliaan entisestään, mutta Napoleon pysyi mukana kuin sääski.
”…silloin sanoin heille: ”Sotilaat, olette aliravittuja, mutta minä vien teidät maailman hedelmällisille vainioille. Niiltä saatte kunniaa ja sotasaalista. Onko teillä rohkeutta seurata minua?” Napoleon paasasi roikkuen Julman lahkeessa pitkin pölyistä promenadia. Eikä tässä kaikki: samalla hän kaivoi toisella kädellä taskustaan jäljennöksen kuuluisasta Bouchot’n maalauksesta joka esitti Viidensadan neuvoston istunnon jälkeisiä tapahtumia. ”Kato! Tuossa minä olen krenatöörien keskellä!” Napoleon kirkui, vaikka Julma näkyi enää pisteenä taivaanrannassa.
Napoleonilla oli tapana nauttia aamiaisensa muinoin kuolleiden suomalaisten poliitikoiden seurassa. Joka aamu tuosta pöydästä kantautui vaimeana tasainen ja asiallisesti resonoiva puhe, jota kahvilusikoiden virallisen hillitty kilinä säesti. Mistä siellä puheltiin? Vallankumouksesta, saattaa nokkela lukija jo arvata, mistäpä muustakaan! Ja niinhän se olikin.
Olisiko niin, että suurimmat ihmiskuntaa kuohuttavat teot kehkeytyvät tietynlaisten, uskollisesti samoja ratoja vuodesta toiseen kolkuttavien ajatusten hiljaisilla poluilla, joille kukaan totunnaiseen ajatteluun taipuvainen ns. keskitason ihminen ei astuisi?
Ihmisen aineellisessa ja henkisessä tuotantoprosessissa luomat objektit sekä maailma vaikuttavat ihmiseen ja muuttavat häntä. Tähän itseluomisen prosessiin kuuluvat sekä tarpeidentyydytykseen sopivan maailman luominen että tämän maailman uudelleenmuovaava vaikutus häneen itseensä.
Tämän lähes truistiselta vaikuttavan oivalluksen perusteella Napoleon todennäköisesti oli juuttunut tähän itsetuhoiseen mentaaliseen spiraaliin, jossa mielen intentionaalisuus kulminoitui vain yhteen asiaan: narsistisen omakuvan uudelleen rekonstruoimiseen vallan ja omahyväisen toiston avulla.
Kari Miettunen
Napoleon Bonaparten, edesmenneen Ranskan vallanhimoisen keisarin henkilökuvasta on kirjoitettu ja kiistelty paljon. Historialliset kuvaukset tuskin voivat antaa kovin tarkkaa kuvaa hänen luonteenpiirteistään. Yhdestä asiasta ollaan silti hämmästyttävän yksimielisiä: perimätiedon mukaan kenenkään ei koskaan ole nähty haukottelevan hänen seurassaan.
Tuskinpa läpeensä pitkästyttävä ihminen tultuaan voisikaan ryhtyä valmistautumaan uusiin häihin valtiopoliittisin perustein tultuaan juuri varmaksi siitä, että hänen vaimonsa Josephine oli syypää heidän lapsettomuuteensa. Napoleon nimittäin valitsi seuraavaksi morsiamekseen Itävallan arkkiherttuattaren ,ja liitosta siinnyt valtaistuimen perijä oli jo syntyessään Rooman kuningas.
Seuraava tarina kuitenkin kertoo toista Napoleonin ei-pitkäveteidyydestä. On sanottu, että kuoleman jälkeen ihmisen luonteenpiirteet voimistuvat, ja milloin jokin mentaalinen seikka ihmisen mielessä on kokonaisvaltaisesti tätä hallinnut, tulee tämä ominaisuus erittäinkin voimakkaasti esille kuolemanjälkeisessä elämänasteessa.
Päätelkää itse, oliko Napoleon sittenkin vain itsekeskeinen tylsimys, jonka ulosanti oli yhtä mielenkiintoista kuin jonkin mitäänsanomattoman kukan.
Napoleon asetteli satoja vuosia kuolleena olleen vartalonsa toisen, myöskin satoja vuosia kuollutta lihaa muinoin yleväksi kehutun sielunsa ympärillä kantaneen historiallisen henkilön eli Immanuel kantin viereen puiston penkille. Penkin takana aukesi puisto, jonka puiden oksissa tavallisten kuolleiden hennot luut tanssivat saksanpolkkaa. Oltiin kuolleiden valtakunnassa, Haadeksessa tai jossain, sillä osastolla johon kerättiin pitkäveteiset ”sielut” ja johon Sinulla, hyvä lukija, ei ole mitään asiaa, vielä.
”Monet luulevat että minä kuolin mahakasvaimeen, mutta se on väärä luulo”, Napoleon aloitti.
”Olin huumausaineen, arsenikin orja.”
Immanuel Kant, joka maallisen vaelluksen aikakautenaan heilui kuin heiluri ilmiömaailman eli fenomenaalisen maailman ja olioiden noumenaalisen maailman – josta emme voi mitään tietää – välissä, vastasi kuivasti kuin laivakeksi: ”Minä en tiennytkään että arsenikki on huumetta, luulin että se on myrkkyä.”
”Mutta on se!” Napoleon huudahti kuin lapsi joka löytää taskustaan yllättäen tikkarin. ”Kun ei vielä tunnettu huumausaineita, niin arsenikista sai päihtymystilan.”
Napoleon huomasi, tosin väärin, että Kant alkoi kiinnostua. Hän siirsi jalkaa toiselle polvelle ja jatkoi: ”Minusta tuli riippuvainen, ja lopulta otin kuolettavan annoksen tuota ainetta, jota noihin aikoihin käytettiin myös mm. kasvoja valkaisevissa puutereissa ja syfiliksen eli kupan hoidossa.”
Kant aikoi sanoa jotain, a posteriori, mutta Napoleon keskeytti.
”Vaan eihän minulla kuppaa ollut, hirmuinen narsismi vain, eräänlainen sukupuolitautihan sekin tietysti on.”
Tällöin Kant oli Napoleonin sisäänpäin suuntautuneen katseen katveessa vaivihkaa väistynyt pois, toisaalle, sillä Napoleonilla oli tylsimmän mahdollisen (valtio)miehen maine.
Tämän maineen tiesi myös Iivana Julma, joka puistokäytävällä juuri maantiekiitäjän lailla kävellessään huomasi Napoleonin ja alkoi kiirehtiä askeliaan teeskennellen olevansa ajatuksissaan ja siten ei-huomaavansa Napoleonia. Turhaan! Kerubin lailla Napoleon singahti Julman tykö.
”Yksi aikani luomuksista oli huonekalujen tyyli, empire, joka alkujaan oli ankaraa ja pidättyvää, mutta muuttui myöhemmin hovityyliksi”, Bonaparte huusi ennen kuin Iivana kunnolla ehti tajuta Napoleonin läsnäolon ihollaan.
Silloin erittäin nopeajalkaisena kävelyaddiktina tunnettu Iivana Julma, joka elinaikanaan mm. avasi Arkangelin sataman ja aloitti kaupankäynnin englantilaisen kanssa, kiihdytti askeliaan entisestään, mutta Napoleon pysyi mukana kuin sääski.
”…silloin sanoin heille: ”Sotilaat, olette aliravittuja, mutta minä vien teidät maailman hedelmällisille vainioille. Niiltä saatte kunniaa ja sotasaalista. Onko teillä rohkeutta seurata minua?” Napoleon paasasi roikkuen Julman lahkeessa pitkin pölyistä promenadia. Eikä tässä kaikki: samalla hän kaivoi toisella kädellä taskustaan jäljennöksen kuuluisasta Bouchot’n maalauksesta joka esitti Viidensadan neuvoston istunnon jälkeisiä tapahtumia. ”Kato! Tuossa minä olen krenatöörien keskellä!” Napoleon kirkui, vaikka Julma näkyi enää pisteenä taivaanrannassa.
Napoleonilla oli tapana nauttia aamiaisensa muinoin kuolleiden suomalaisten poliitikoiden seurassa. Joka aamu tuosta pöydästä kantautui vaimeana tasainen ja asiallisesti resonoiva puhe, jota kahvilusikoiden virallisen hillitty kilinä säesti. Mistä siellä puheltiin? Vallankumouksesta, saattaa nokkela lukija jo arvata, mistäpä muustakaan! Ja niinhän se olikin.
Olisiko niin, että suurimmat ihmiskuntaa kuohuttavat teot kehkeytyvät tietynlaisten, uskollisesti samoja ratoja vuodesta toiseen kolkuttavien ajatusten hiljaisilla poluilla, joille kukaan totunnaiseen ajatteluun taipuvainen ns. keskitason ihminen ei astuisi?
Ihmisen aineellisessa ja henkisessä tuotantoprosessissa luomat objektit sekä maailma vaikuttavat ihmiseen ja muuttavat häntä. Tähän itseluomisen prosessiin kuuluvat sekä tarpeidentyydytykseen sopivan maailman luominen että tämän maailman uudelleenmuovaava vaikutus häneen itseensä.
Tämän lähes truistiselta vaikuttavan oivalluksen perusteella Napoleon todennäköisesti oli juuttunut tähän itsetuhoiseen mentaaliseen spiraaliin, jossa mielen intentionaalisuus kulminoitui vain yhteen asiaan: narsistisen omakuvan uudelleen rekonstruoimiseen vallan ja omahyväisen toiston avulla.
Kari Miettunen
Tuhmasta päästä nauttii koko ruumis.
Re: Ketjureaktio
Ikävä, tahmea kerros
Arvo Kisakenno heräsi mölisten ja sätkien hikisissä rullaksi kiertyneissä lakanoissaan. Hän oli nähnyt hirvittävää unta. Piparminttutangoksi naamioitunut irvileuka oli työntänyt balkaninmakkaran hänen autonsa pakoputkeen, ja kun hän oli yrittänyt poistaa sitä, tyyppi oli jollain konstilla keplotellut itsensä ohjaamoon ja kun hän yritti poistaa yhä tankeammaksi ja sitkeämmin kiinni juuttuneeksi käyvää makkaratukkeumaa pakoputkesta, irvileuka oli vastoin kaikkia kvanttimekaniikan lakeja käynnistänyt auton ja peruuttanut suoraan hänen keskivartalonsa ylitse. Hän heräsi omaan huutoonsa ja katkeilevien kylkiluitten paukahteluun, tuntien sietämätöntä mutta jollain tavoin etäistä tuskaa. Hän kurottautui yöpöydälle kääntämään halvan hongkongilaisen kelloradionsa punaisina loistavat digitaalinumerot itseensä päin. Kello oli 4:27. Tämän radion olivat "avuliaat sukulaiset" antaneet hänelle yhteisenä lahjana hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta, jotta Arvo voisi säätää sen herättämään itsensä, "nyt kun hänellä oli oikein työpaikka". Syy siihen että Arvo Kisakenno piti radion kellonäyttöä itsestään poispäin käännettynä, oli seuraava: - Hänen usein toistuvat yölliset migreenikohtauksensa, johtuivat paitsi työpaikan (pahvilaatikkotehtaan liukuhihnapakkaaja) aiheuttamasta stressistä, myös siitä että radion digitaalinäyttö lähetti öisin PAHAA SÄTEILYÄ hänen aivojensa hermokeskuksiin. Tämän kaiken takana oli n i i t t e n salajuoni. NE yrittivät tehdä hänestä hullun, säteilyttämällä häntä öisin jotta hänen aivojaan olisi voitu manipuloida n i i t t e n (todennäköisesti temppeliherrojen) tarkoituksiin sopivaksi, mutta ehei: - Arvo oli niille liian ovela. Hän oli järjestänyt puolustusmekanisminsa sellaiseksi että hänen aivonsa reagoivat säteilytysyrityksiin migreenillä, ja niinpä hän käänsi radion TOISINPÄIN.
Hän meni keittiöön ja joi lasin vettä, koska hänen suunsa oli kuiva ja kieli paksu ja tankea öisestä limasta jota aina kertyi hänen suuhunsa. Vesi oli haaleaa ja maistui metallilta ja tuntui vain huuhtoutuvan hänen kurkustaan alas poistamatta yön limakerrosta. "Ikäänkuin se vain pyyhkäisisi sitä… ikävä, tahmea kerros…?" ajatteli Arvo. Hän alkoi kuopia kitalakeaan kynsillään, jotka olivat aivan liian lyhyet tähän tarkoitukseen. "Helvettiäkö menin eilen leikkaamaan kynnet" taivasteli Arvo. Hän kuopi kuopimistaan, raastoi ja raaputti kieltään kuluneella kynsiharjalla, alkoi yskiä ja kakistella ja lopuksi kakoi ysköksensä tiskialtaaseen. Hän joi vielä lasillisen haaleaa vettä, istui tuolille ja sytytti savukkeen. Savuke maistui paperilta ja kärventyneitten hiusten katkulta.
Hän alkoi ajatella äskeistä untaan yhä jonkinlaisen lievän ahdistuksen vallassa ja näki asian laajemmassa ja syvällisemmässä merkityksessä: "Jos unitilan ja kuoleman välinen ero on siinä, että kuolemassa meitä uneen ja valveeseen yhdistävä linkki katkeaa, meidän voimatta enää koskaan herätä, tulisi meidän saavuttaa sellainen tasapainotila elämässämme että näkisimme vain hyviä unia, eikä sellaisia kuin tuo äskeinen. Olisihan mitä tympeintä joutua kärsimään ikuisuus piparminttutankoisen irvileuan kiusaamana. "Luulenpa että Jumalan tuomio taivaaseen ja helvettiin toteutuukin juuri näin…" päätteli Arvo Kisakenno, ja tyytyväisenä erään elämän peruskysymyksen (ken kysyy, ken vastaa) ratkeamiseen, meni uudestaan vuoteeseen päättäen nähdä oikein mukavaa unta, jossa hän olisi saanut juuri ongella suuren kalan ja hän toisi sen ylpeänä siskonmiehen mökin puutarhaan ja sitten kala suomustettaisiin ja perattaisiin ja paistettaisiin Anteron (sen siskonmiehen) rakentamassa savustusuunissa (se on niin kätevä käsistään se Antero) ja sitten hänen siskonsa Hanhikki tarjoilisi sen oluen kera ja lopuksi keitettäisiin kahvit ja syötäisiin kaakkua.
Tasan kello kuusi rämähti radio soimaan hirvittävällä volyymillä: "HAA-HAA AAAA HAAAA, GOOOOD MORRRNINNNGGG MY DAAAAARRLINNNNGGG, AAAA haaaa-AAA-HAAAA HAAAA, MY FRIEEEENNND!!!" Kammottavan studioaccapellaköörin eltaantuneenmaireat naisääniharmoniat riipivät Arvo Kisakennon sotkuista sielua hänen teutaroidessaan maailmanlopun hädässä hikisessä ja spermantahrimassa sängyssään. Tätä seurasi hirvittävä kukon rääkäisy ja väkinäisen tehostettu anemoräp: "I WAKE UP EVERY MORNING….", joka vaatimalla vaati Arvo Kisakennoa olemaan pirteänä ja tehokkaana työpaikallaan just nyt.
Tätä Arvo Kisakenno vihasi. Joka helvetin aamu hänen hermojärjestelmänsä sai sätkyn ja uhkasi romahtaa tämän ääliömäisen sähköshokkiherätyksen takia. Yhä vavisten järkytyksestä, hän syöksyi sammuttamaan radion, joka oli alkanut juuri suoltaa Koo Savolaisen "leppoisaa" musiikkia. Tämäkin oli eräs häntä vastaan suunnattu salajuoni: Radiocosanostran ja K. Savolaisen välinen kytkykauppa, jonka seurauksena tuo honottava sietämätön mää´yntä suoltui radiosta joka jumalan aamu. Hiestä märkänä hän vaipui makuulle. Radiota ei voinut laittaa aikaisemmaksikaan herättämään, koska sieltä tuli aina oopperaa, ja oopperalaulua ei Arvo voinut sietää. "Myöhäisemmäksikään en voi sitä laittaa, koska silloin sieltä tulee Koo Savolaista ja myöhästyn töistä. Hiljaisemmaksikaan en voi sitä laittaa, koska silloin en herää. On tämä nyt kanssa yhtä." surkutteli Arvo itseään koska hän oli sen arvoinen. Hän yritti palauttaa mieleensä mitä unta hän oli uudelleen nukahdettuaan nähnyt, mutta ei voinut muistaa kuin joitain sekavia lonkeroita pahvilaatikoihin pakkaamiensa pahvilaatikoiden välissä ja että hieman satoi. "Ei taida eloni olla vielä tasapainossa, pahvi on kuin kahvi pahvilaatikossa jossa lukee "Kahvia. Huom. Sotilaille ja vangeille".
Miksi minulla on oltava pomo jonka syytä on työni, siitä maksettava huono liksa, ja se kaikki?
"Äääh, nyt minun täytyy nousta" päätteli Arvo. Ärtyneenä ja väsyneenä hän vääntäytyi ylös sängystä ja laahusti vessaan. Liian tokkuraisena virtsaamaan seisten, hän istuutui pöntölle. Pahanhajuinen ruskeankeltainen yökusi alkoi lorista, mutta hänen kullinsa alkoi keskenkaiken pahaksi(?) onneksi jäykistyä, niin että osa kusesta roiskui lattialle. Tämä johtui siitä että Arvo oli alkanut tuijottaa vastapäiselle seinälle kiinnittämäänsä kuvaa naisesta, joka aivottomasti irvistäen työnsi muoviin pakattua hernesoppapötkylää levitettyyn vittuunsa. Tämän kuvan oli Arvo leikannut irti eräästä "alan lehdestä" masturbointitarkoitusta varten ja se kiihotti häntä aina tavattomasti. Nyt hänen mulkkunsa seisoi paksuna pitkänä ja tummanpuhuvana ja idioottimaisesti kuvaa tuijottaen hän veteli nahkaa edestakaisin hänen karvaisten ja pökkelömäisten jalkojensa tehdessä edestakaista saksaavaa liikettä. Kun hän raivokkaasti lypsi yhä paksunevaa kyrpäänsä, peräaukosta munien kautta palleaan elektroitunut orgasmi rojautti häneltä paskat pönttöön pitkän jyrisevän pierun saattelussa, ja kumeasti mölisten hän salli kyrpänsä ruiskuttaa kuumaa ja paksua spermaa. Etna tuntui kestävän loputtomiin ja hän suorasuuntasi paksut klöntit lentämään päin intohimojensa hämärää kohdetta. Sperma valui seinää pitkin hitaasti lattialle, muodostaen abstrakteja kuvioita, sekoittuen vihdoin lattialle roiskuneeseen kuseen. Arvo Kisakenno kumartui katsoen jyhkeänä roikkuvan mulkkunsa ohi mitä pönttöön oli tullut. Ulostetta oli roiskunut pöntön reunoille asti ja vesisilmässä kellui meriahvenen poikasen kokoinen pöyristyttävä kellanruskea lortti. Hän vetäytyi hieman kauemmaksi katsellen kokonaisuutta hyväksyvästi. "Minun aikaansaannokseni… min avföring… Tämä on Todellista Taidetta, sanokoot kriitikot mitä tahansa, saatanan munattomat hienostelijat, jotka yrittävät vaan olla hyvää pataa rahapösöjen kanssa pikkusormi pystyssä jotain kaksprosenttista boolia siemaillen, viisaampana kuin muut puhumalla vaikeatajuisesti korkealentoista paskaa jostain yhdentekevästä häkkyrästä tai taulusta jossa on jotain älykkäästi sommiteltuja aputylsiä neliöitä ja ympyröitä. Todelliseen taiteeseen täytyy liittyä Tunne!"
Hennomatta turmella aika-tilataideteostaan muutoin kuin pyyhkimällä runsaimmat "seepiat" takapuolestaan, Arvo Kisakenno jätti vessan vetämättä sulostuttaakseen huoneistonsa atmosfääriä vielä hetken teoksensa moni-ilmeisellä ja muhevalla hajuelementillä ja meni keittiöön lämmittämään eilispäiväistä kahvia. Arvo oli tuntenut olonsa hyväksi ja kevyeksi heti vessassakäyntinsä jälkeen, mutta synkistyi uudestaan maistaessaan uudelleenlämmitetyn kahvin palaneentympeän maun. Hän oli joutunut säästämään eilisen iltakahvinsa jäänteen, koska kahvipaketti oli tyhjä eikä hänellä ollut varaa ostaa uutta ennen seuraavaa palkkapäivää, joka olisi perjantaina. Nyt oli tiistai. "On tylsää olla köyhä. Parempi se on ostaa loppurahoilla kaljaa ku kahvia" hän investoi lähimarketin kaljakorin nurkanvaltauksensa jämeränä kuin varman nakituksen tehnyt pörssimeklari. Nämä tulevaisuudensuunnitelmat katkaisi postiluukun rämähdys. Arvo säpsähti ylös peläten pahinta. Auton vakuutusmaksu oli erääntynyt jo kaksi kuukautta sitten. Huoli oli tällä kertaa kuitenkin turha. "Kas vain, uusin Sähköviesti" totesi Arvo kiinnostuneena. Hän vietti ennen töihinlähtöä jäljellä olevat minuutit kahvin ja savukkeen parissa Sähköviestiä lukien, perehtyen erityisellä mielenkiinnolla artikkeliin, mikä käsitteli 40:nen ja 60:nen watin lamppujen sähkönkulutuksen eroa kotitalouksissa. Sitten hänen olikin jo aika lähteä työhön. Hän meni ikkunan luo ja raotti verhoa katsoakseen millainen sää vallitsi. Taivaan neutraalin harmauden läpi suodattui sävytön lattea valo. Hän taisteli hetken jotain äärimmäisen lamauttavaa epämääräistä tunnetta vastustaakseen, mikä uhkasi hyydyttää hänet niille sijoilleen. Ulkomaailman liikkumattomuus, piha leikkikenttineen ja roskalaatikkoineen, tuolla hänen autonsa, vuoden 81 Talbot, josta oli keväällä varastettu kaikki pyörät, muita matalampana, haalistuneen sinapinruskeana, koko pihan funktionaalinen infrastruktuuri häntä tuijottaen. "Minun elämäni… onnenpesäni… jos seuraat minua, tämä kaikki on sinun…" Mutta Arvolla ei ollut muuta kiusaajaa kuin oma elämänsä: - Alvinsa häkin ansaitsi. Pihan puut näkyvät negatiivisina, äkkiä taivaan vaalea kenttä kuin seinäpaperi sietämättömän lähellä. Arvo sulkee silmänsä: pää leveän kuohuvan virran yläpuolella, suu ilmaa haukkoen, katse kiinnitettynä molemmin puolin virtaa kohoaviin korkeisiin pystysuoriin vuorenseinämiin, joiden takana korkeat kylmät vuoret, miesten päät avautuneena korkeaan kylmään huutoon. Jäähtyneet virrat kuljettavat heidän päitään yhä nopeammin, ylitse kaareutuvien kivisiltojen toiselle puolen, taivaan kalpea sini korkeuksissa lumiset kuurot, pois… yhäti… jo ohi…….. yhäti yhäti ähäti ähä yhä käh köh. Häthätää hätkähtäen Arvo havahtuu, avaa silmänsä ravistaa päätään. "Ei helvetissä! Kyllä taivaassa en minä mihinkään työhön voi mennä!" Ajatuskin työstä tällaisena aamuna tuntuu täysin mahdottomalta. "Työötä työötä työötä teeeehdäään, jootta jotta LEIPÄ SYÖÖÖÖDÄÄÄN!" kiljuu Arvo, rynnistää ruokakomerolle ja alkaa tunkea epätoivoisesti viikon vanhaa hapanimeläsetsuuria ammottavaan kitaansa. Limppu on paksu kuin Arvon pää, eikä niin vain suostukaan mahtumaan hänen suuhunsa. Arvo alkaa yskiä: "Khääh…ghäägh…khöhhhöh…YSK…yök…ööh..yssggghhh..KRÄÄÄK…yöörrk…(ad infinitum libere). Arvo kakisteli kurkun tukkeneet leivänkimpaleet tiskialtaaseen, mutta osa vetelästä leipämassasyljöksestä valui hänen käsilleen, joten hän harmikseen huomasi joutuvansa pesemään kädet. Pisaranmuotoinen Bliw-sportsaippua olikin jo kylpyhuoneen lavuaarin päällä odottamassa melkoisen tyhjänä ja tukkeutuneena ja seuraavat kymmenen minuuttia Arvo Kisakenno vietti pesualtaan ylle kumartuneena, yrittäen saada puristetuksi saippuaa mössöisille käsilleen. Nestesaippua valui tuskastuttavan hitaasti kohden tukkeutunutta suuaukkoa. Arvo päätti kehittää mantran, joka edesauttaisi prosessia. Mantrat olivat osoittautuneet hyödyllisiksi monissa elämän kiperissä tilanteissa, kuten esimerkiksi Oora, hänen keksimänsä kusimantra. Arvolla oli jostain psykosomaattisesta syystä aina vaikeuksia virtsata yleisillä kusilaareilla jos muita miehiä oli samanaikaisesti hänenen kanssaan kusella, ja varsinkin odottamassa kusivuoroa. Vaikka hänellä oli iso mulkku, se ei auttanut tässä tilanteessa, koska hän oli umpivinttinen hetero. Monien tuskastuttavien tilanteitten jälkeen, jolloin hän joutui pisarankaan tulematta häpeissään vetäytymään kusiränniltä "muka kustuaan ja muka munaansa hemputeltuaan" (kuseepa tuo mies oudon äänettömästi) hänen harmistumisensa oli niin suuri että hän ryhtyi kotonaan harjoittelemaan kusemista. Tätä tarkoitusta varten hän meni kuselle aina kun ei oikein hätä ollutkaan, ja seisoi joskus tuntikausia vessanpöntön ääressä liha kourassa, odottaen virtsan tuloa ja keskittymällä äärimmäisen ankarasti. Kuten yleensä, niin tässäkin tapauksessa maailmankaikkeuden voimat tulivat Arvon avuksi. Kuin evoluution tuloksena lintu tai hyönteinen kehittää suojavärinsä, niin loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua alkoi Arvonkin ylähuuli hitaasti nousta, paljastaen ylähampaiston muodostamalla lopulta loivan M-kirjaimen muotoisen kaaren ja samalla irvistyksen mukana Arvon kurkusta kuului vaimeasti ja hitaasti lausuttuna äännähdys, joka kuulosti tältä: "Ooor-rra". Arvo tunsi virtsan lähtevän sisäputkistostaan hitaasti ja vaivalloisesti liikkeelle. Huulet irveessä hän alkoi toistella ooraa, ja nopeasti huomasi että oli ensiarvoisen tärkeää virtsavirtauksen kannalta, että tuo sana lausuttiin oikein. Merkitystä ei niinkään ollut sillä lausuttiinko sana ääneen vai toistettiin mielessään, tärkeää oli muodostaa sana hitaasti ja vaivalloisesti yhteissynkronisaatiossa hitaasti liikkeelle lähtevän kusen kanssa, jolloin mantra toimi katalysaattorina, manipuloiden virtsan yhä kiihtyvään liikkeeseen, samalla kun ylähuuli pysyi pingottuneessa irvistyksessään. R-kirjain tuli lausua pehmeästi kuin ärrävikainen, joka ei osaa värisyttää kieltään kitalakea vasten, ja hitaasti: "Ooo-oorr-r-rra". Kärsimättömänä seuraamaan saippuan hidasta valumista, hän hädissään kehitti saippuamantran, ölähdellen kylpyhuoneessa tukahtuneella äänellä: "Bliww…bliww…Bliw?…Pli-IIIWW…tule jo…Bliw?" Arvo ei huomannut että pullon korkki oli kuivettuneen saippuan tukkima, ja niin hän päätteli että mantra oli kenties väärä, joten hän alkoi toistella saippuan valmistajan nimeä, Mölnlycke. Sana oli kuitenkin Arvolle liian vaikea, joten hänen sekavat mylvähtelynsä, joihin alkoi sitä paitsi tulla yhä vaativampi sävy, kuulostivat jokseenkin tällaisilta: "MLÖÖNYKLE! …MÖÖLNLNLYKLE! …mÖÖlnlyknle! … Mö-Ö-LNLYNK! …le? …MÖÖÖÖÖÖÖÖÖ-LYYYYYYNKÖ? (Lycka till) …MÖLYLYYNKÖ KÖLÖKYYNKLE!!!SAATANANPERKELEENVITTU-MÖLÖPÖLÖPÖÖÖ!!!" Lopulta hän raivoissaan repi koko korkin irti, ja niin valahti Arvon möhnäisille käsille aimo annos vaaleansinistä nestesaippuaa. Koska hän oli unohtanut vääntää etukäteen vesihanan päälle, hän joutui harmikseen töhrimään sekä kylmä- että kuumavesihanan saippuaan ja leipämössöön, eikä hän luonnollisestikaan voinut löytää ratkaisua tähän ongelmaan, koska sen keksittyään hän joutuisi hanoja puhdistaessaan töhrimään uudestaan vastapestyt kätensä samaan äklöttävään möhjöön josta suurella vaivalla oli saanut itsensä puhdistettua. Arvo Kisakenno kehäpäätteli että jättää asian sikseen, eikä pessyt käsiään kunnes oli varma että töhnä oli varmasti kuivunut Hanoissa. (Ei riittänyt että hänen älykkyysosamääränsä ei riittänyt käsien pesemiseen, hän oletti että hänen vesihanansa sijaitsevat Pohjois-Vietnamissa.) Tämä puolestaan aiheutti hänelle jatkuvaa harmia, varsinkin juustovoileipiä syödessä, sillä hänen kynsiensä alle ilmaantuneet mustat surunauhat aiheuttivat hänessä voimakasta kuvotusta kontrastina pehmeään edamiin upotessaan, ja voitaisiin olettaa että eräänä päivänä hän ärtyneenä tokaisisikin: "Voileivät eivät maistuneetkaan hyviltä!" Emme kuitenkaan mene vielä tähän, vaan menemme tuohon. Samaan paikkaan seisahtui Arvo seisomaan vaikkei hänellä seisonutkaan, tultuaan kylpyhuoneesta. Se sijaitsi kolmea senttiä vaille kaksi metriä hellasta vasempaan, mikäli avaruudessa leijuessaan avaruuspukuinen ryöstäjä olisi osoittanut häntä sädepistoolillaan ja komentanut: "Kädet ylös!" Minne hän olisi kätensä osoittanut? Ylös vai alas onko oikeasti ylös jos alas on sinne tänne tai tuonne? "Nyt minä menen tuonne" ajatteli Arvo ja meni sinne. Missä liekään hän sitten seisoi ja tunsi työpäivän olevan lopullisesti pilalla. "Joku pilailee kanssani" arvuutteli Arvo, katsellen ikkunasta ulos. Kuraisella tiellä kulki ohitse ruskea Lada. "Mistä minä saisin autooni pyörät" mietti hän miettien ankarasti mistä saisi autoonsa pyörät. "Enminätieedäää. En minä varmaan niitä mistään s a a … Minä teenkin pyörät itzeee". Äkillisen tarmonpuuskan vallassa Arvo alkoi touhukkaasti etsiä kynää ja paperia. Kynä löytyi vanhasta penaalista ja auton vakuutusmaksu-ukaasin tyhjälle kääntöpuolelle hän kirjoitti huolellisesti ja ylen keskittyneesti: AU-TON PÖY-RIE-N PIIRUS-TUK-SET ja alleviivasi otsikon kahteen kertaan. Otsikon alapuolelle hän piirsi neljä pyörylää. Pyörät olivat tämän näköisiä:
"Nut enn kaaviopiirros valmis" sanoi hän ääneen. "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ajatteli Arvo tyytyväisenä ja päätti valmistaa pyörät joskus myöhemmin sitten kun hänellä olisi siihen aikaa, ja päivän suunnittelutyöstä rasittuneena kömpi sohvalle ja torkkui suurimman osan päivää.
Arvo Kisakenno oli melkoisen yksinäinen mies. Naisseuraa hänellä ei ollut ollut enää moneen vuoteen, lukuisista humalassa tehdyistä tarmokkaista yrityksistä (Ann-ny ja. Kylmä tiedän et sull on) huolimatta, vaan hän oli joutunut tyytymään ns. paperivittuun. Asiassa oli Arvon mielestä kuitenkin hyväkin puolensa: Paperinen vitunkantoteline ei ainakaan nalkuta. Arvo oli vanhakantainen mies: - Hänen suhteensa naisen käyttötarkoitukseen oli tyyliä "nussi ime siivoo kokkaa, ettei tartte lättyyn tokkaa". Oli Arvo joskus nuoruudessaan ollut kihloissakin, ja asunut jonkin aikaa yhdessä kyseisen tytön asunnossa. Tämä oli kuitenkin pian kyllästynyt Arvon komenteluun ja ajanut hänet ulos asunnostaan heittäen Arvon niskaan kihlasormuksen ja kulhollisen silakkalaatikkoa. Katkeroituneena Arvo oli myynyt kultasepänliikkeeseen molemmat sormukset ja ostanut rahoilla kaksi pulloa Koskenkorvaa, mellastanut räyhähtelevässä humalassa kaupungilla, joutunut tappeluun ja lopulta kihlat ranteissa Kisahallin putkaan. Otettuaan huostaansa Arvon lompakon, pidätyksen suorittaneet poliisit olivat irvistelleet ja pilkanneet häntä putkaan raahatessaan: "No nyt löytyi herra Kisakennollekin oma kisakenno". Tämä nöyryytti ja raivostutti Arvoa suunnattomasti ja hän mylvi ja teutaroi sellissään koko yön haukkuen poliiseja hirvittävillä herjauksilla, mitä poliisit eivät kuitenkaan kyenneet välittömästi tajuamaan, mikä raivostutti Arvoa yhä entisestään. Lopulta hän kostoksi ulosti juomavesialtaaseen, mitä kuitenkin myöhemmin katui ylenmääräisen humalan muuttuessa ankaraksi krapulaksi. Joka kerran kun hän joi vettä, hän joutui haistelemaan omia ulosteitaan, ja lopulta vuolaana kymenä ryöppyävä oksennus ryvetti putkan lattian ja tietenkin Arvo vielä liukastui omaan oksennukseensa ja yrjössä maatessaan hän puri alapurentaista hampaistoaan ja kirosi koko naissukukunnan alimpaan helvettiin, joiden syytä oletettavasti koko tämä hänen alennustilansa oli.
Sukulaisistaan Arvo ei pahemmin piitannut. Häntä oli pikemminkin alkanut ottaa pannuun se mitä hän kutsui "alituiseksi tuppautumiseksi hänen asioihinsa". Isästään hän ei ollut kuullut mitään lähes kolmeenkymmeneen vuoteen eikä välittänytkään kuulla. Hänen äitinsä kävi häntä sillointällöin katsomassa, mihin Arvo suhtautui kiusaantuneesti. Viimeksi äiti oli nalkuttanut hänelle pesemättömistä tiskeistä, joita oli kertynyt melkoinen kasa (käsittämätöntä, sillä poikamiehelle ei kerry tiskiä), vienyt kasan likapyykkiä kotiinsa pestäviksi ja läksyttänyt Arvoa siitä kuinka hänen alushousunsa olivat muka "kamalan ruosteiseen kuntoon" käytettyjä. Totta olikin että Arvon kalsareissa oli useimmiten melkoinen ruskea läiskä takapuolessa ja keltaista sepaluksessa ja punteissa (hän käytti vanhanaikaisia pitkäpunttisia valkoisia tai sinivalkoruudullisia Hyvoneita yksinomaan, kesät talvet), mutta tämä liittyi olennaisena osana hänen "taiteeseensa" ja varsin usein hän nautiskelikin kaivamalla sormillaan anustaan ja sen jälkeen haisteli antaumuksella sormiaan. Tätä hän ei kuitenkaan voinut äidille kertoa eikä hän (mielikuvitukseton pikkuporvarillisen luonteen omaava ahdaskatseinen olento) olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt. Niinpä hän joutuikin jatkuvasti puolustautumaan mitä erilaisimmin meriselityksin äitinsä moitteita kohtaan: - minkä sille voi jos pesukone on rikki tai peräreiän stefat falskaavat? Ja nalkutus jatkui ja jatkui vuodesta toiseen. Alituisen riidan aihe oli Arvon juopottelu. Asunto oli täynnään tyhjiä pulloja ja pannuhuoneessa alkoi jo olla ahdasta liikkua, tyhjillä pulloilla täytettyjen muovikassiröykkiöitten vallatessa yhä enemmän alaa, koska Arvo oli varsin laiska raahaamaan niitä kauppaan, koska häntä vitutti, suorastaan loukkasi, ettei niistä saanut kuin viisikymmentä penniä pullo. Arvolla ei pahemmin juuri vierailijoita käynyt, ja ovikellon käskevästä pärinästä Arvo melkein aina arvasi äidin olevan oven takana. Väliin hän ajatteli teeskennellä ettei ole kotona, mutta jotenkin omassa asunnossaan piileskely nolotti häntä, Arvo asui ensimmäisessä kerroksessa ja äiti oli jo saattanut nähdä hänet ikkunasta, ja niin hän aina avasi oven ja alistui nuhdesaarnaan. "Taas olet poika kaljotellu, kauhee haju tällä, eksävoi edes tuulettaa, isäskin joi ittensä kodistaan ulos, liekö enää elävien kirjoissa, kun viimeks kuulin siitä, se heilui Kyläsaaren spurguremmissä ja tota menoa sulle käy samalla lailla". Ja niin edelleen.
Ainoat sukulaiset joita Arvo saattoi sietää, oli hänen sisarensa Hanhikki, joka oli lempeäluontoinen, vaikkakin Arvon mielestä vähän tyhmänpuoleinen naisihminen, ja hänen miehensä Antero, joka oli rakennusmestari ja kova ottamaan viinaa ja jonka kanssa Arvosta oli hauska juopotella. Heidän kesämökilleen Arvo usein tuppautui "kalastamaan", vaikkakin kalastus oli useimmiten tekosyy rehvakkaalle kännäämiselle Anteron kanssa.
Sohvalla kuorsaava Arvo heräsi siihen, että kärpänen laskeutui jatkuvasti hänen nenälleen, mikä sai hänet raivokkaasti huitomaan ja ärjymään. Hän yritti nukahtaa uudelleen, mutta tuloksetta kärpäsen kiusatessa häntä jatkuvasti, mikä sai hänet raivoissaan säntäämään ylös ja ajamaan kärpästä takaa ympäri asuntoa aseenaan rullalle kääritty Sähköviesti. Turhauttavan jahdin uuvuttamana hän seisahtui huohottaen ja havaitsi hetken mietittyään reaktionsa liioitelluksi. Kärpänen, joka noudatti luonnonmukaisia vaistojaan halusi vain imeä hänen hikeään ja oli saanut hänet, satoja kertoja suuremman (tahtoo sanoa kookkaamman) olennon suunniltaan. Arvo tunsi häpeää ja ajatteli: "Minun täytyy elää luonnonmukaisemmin vastedes". Samassa Arvo näki kärpäsen, joka oli laskeutunut tyhjän keskiolutpullon suulle. Arvo huitaisi salamannopeasti, pullo kaatui ja vieri pöydältä, räiskähtäen pirstaleiksi lattialle, mutta kärpänen oli liiskaantunut lehden kulmaan. "Se olisi kuitenkin kiusannut minua myöhemmin…" ajatteli Arvo, yrittäessään selitellä itselleen reaktioitaan, mutta ärtyi yhä pahemmin korjatessaan pullonsirpaleita lattialta. Vaikka Arvon asunto oli yleensä varsin sotkuinen ja epäsiisti, hän oli aina lasinsirpaleita korjatessaan äärimmäisen pikkutarkka. Arvo oli pari kertaa astunut lasinsiruun ja tunsi lähes patologista kammoa kaikkea lihaan tunkeutuvaa terävää kohtaan. Ylen huolellisesti hän keräsi mikroskooppisimmatkin sirut lattialta ja lopuksi tarkisti taskulampun valossa lattialla maaten työnsä tuloksen. Lopullisena tarkistuksenaan hän riisui itsensä alasti ja kieriskeli lattialla. Jos hän olisi siivonnut huonosti, hän saisi tuta sen omassa lihassaan. Tähän puuhaan häneltä kului viisikymmentä minuuttia. Siivoustyönsä lopetettuaan hän tunsi olevansa nälkäinen. Kello oli puoli kuusi. Koistisen Valinta olisi vielä auki. Arvo otti rahaa, jota hän säilytti tyhjässä sokeriastiassa ja lähti ulos. Sää oli edelleen tasaisen harmaa ja neutraali, oli alkanut hämärtää ja puut seisoivat liikkumattomina ja lähes mustina tyynessä ilmassa. Arvo tunsi epämääräisen ahdistuksen valtaavan mielensä, joka lähenteli hiipivää atavistista kammoa, jonka tällainen sää hänessä aina aiheutti. Aamut olivat parhaita, niissä oli vielä jotain tuoretta, raikasta ja neitseellistä. Silloin hän oli pirteimmillään ja tunsi joskus voivansa jopa yltyä jonkinlaiseen toimeliaisuuteen asti, aamut antoivat toivoa, päivä ei ollut vielä pilalla, mutta keskipäivään tultaessa päivän valaistuksen selväpiirteisyys alkoi ahdistaa häntä, arjen typerän puuhakkuuden piirtyessä kiusallisen kirkkaana hänen tajuntaansa ja iltapäivällä ahdistus kasvoi niin suureksi että sen ajan hän mieluimmin nukkui. Iltapäivien latteus oli lähes pahinta mitä hän tiesi. "Ymmärrän kyllä hyvin, miksi sivistyneissä maissa vietetään iltapäivisin aina siestaa. Se kuuluu osana ihmisen luonnolliseen kiertokulkuun. Ei silloin pidä työtä tekemän". Tämä oli Arvo Kisakennon vankkumaton mielipide. Hämärän hetkinä Arvo tunsi lamaantuvansa täysin. Kaikki tuntui muuttavan muotoaan ja näyttävän vieraalta ja hän tunsi kauhunsekaista kunnioitusta tällaisia hetkiä kohtaan. Kotona ollessaankin hän mieluiten veti verhot ikkunan eteen kun alkoi hämärtää. "Suden Hetki", sanoi Arvo ääneen tallustellessaan kohti Koistisen Valinnan valaistua julkisivua. Lamaannuksen tunne hellitti vasta silloin kun oli jo täysin pimeää, ellei Arvolla ollut psykokankkunen. Yö oli suuri, lämmin pehmeä ja suojeleva. Pimeydessä ei näkynyt mitään minkä hämärä muokkasi t u n t e m a t t o m a k s i . "Muita pelkoja ei ole olemassa kuin tuntemattoman pelko, kaikki muut fobiat johtuvat ja juontavat juurensa juuri siitä", päätti Arvo astuessaan Koistisen Valinnan ovesta sisään. Arvo osti tarjousmaksalaatikon, askin punaista norttia, Iltasanomat ja viisi pulloa keskiolutta koska hänellä ei ollut enempään varaa. Hän käveli nopeasti kotiin, pani paistinpannun kuumenemaan ja kiukustui suunnattomasti havaitessaan, että maksalaatikko oli homeessa! "Saatanan Koistinen! Aina se myy vanhentunutta tavaraa! Mutta tän tempun se teki mulle laitimmaisen kerran!" sadatteli Arvo katkeroituneena. "Minä menen heti sinne takaisin, tungen tämän maksalaatikon sen kurkkuun ja sanon mitä minä siitä ajattelen!" Kiukustuneena hän huomasi että kello oli jo liian paljon, kauppa oli juuri mennyt kiinni, mutta hän päätti mielessään nousta aikaisin seuraavana aamuna ja ottaa asian hoitaakseen heti kun kauppa aukeaisi. Ärtyneenä ja äkäisenä hän pureskeli kuivunutta hapanimeläsetsuuria ja jäysti kuivettunutta juustonkannikkaa ja joi mielenosoituksellisesti kaikki viisi pulloa olutta yhteen menoon. Pahantuulisena hän selaili Iltasanomaa, jonka keskiaukeamalla Tarja Muriseva hymyili ikuista jähmettynyttä hymyään. "TARJA MUUTTAA KIHLATTUNSA KANSSA UUTEEN KOTIINSA". "Mitä saatanan soopaa… mokoma androidi… ei se voi olla ihmisolento… ei tuommoista ihmistä voi olla olemassakaan!" äyskähteli Arvo. Hän tuijotti kuvaa jossa Tarja Muriseva hymyili jonkun sporttisen jupinniljakkeen kanssa. Miehen sivuilta ja takaa lyhyeksi leikatussa kuohkeassa tortussa näkyi vaaleita raitoja. "Tarja, sinä olet kaunis, mutta ah, niin turmeltunut" ajatteli Arvo ja tunsi että häntä alkoi panettaa. Hän kaivoi tukevan mulkkunsa housuistaan ja yrmeä ilme kasvoillaan runkkasi mällit kuvan päälle. "Siitäs saivat, mokomat hyeenat" murahti Arvo tyytyväisenä ja tunsi ylpeyttä suorituksestaan:
Se oli poliittinen teko.
Illat olivat Arvo Kisakennon elämässä varsin tapahtumaköyhiä. Televisiota hänellä ei ollut, eikä hän sellaista myöskään aikonut hankkia, hän oli varma että hänen aivonsa säteilytyisivät pilalle jo parissa viikossa, pari Speden speliä ja selvä peli. Televisio oli osa n i i t t e n salajuonta, ja Arvo tiesi varmuudella että suurin osa Suomen kansasta oli joutunut tämän salakavalan paholaismaisen keksinnön uhriksi. Hän oli nimennyt uudestaan neljä apokalyptista ratsastajaa, ja ne olivat: Säteily, Joukkotiedoitusvälineet, EAN-koodi sekä Euroopan Unioni. Arvo oli taikauskoinen ja ennakkoluuloinen mies. Viestinnän ja standardisoinnin massamanipulatoorinen trendihakuisuus ja EAN:n 666-vitsi meni häneen täydestä, ja hän näki harmageddoonisia apokalyptisiä kytkentöjä lähes kaikessa informaatiossa, saati sitten internetissä, jota Arvon onneksi ei tuolloin vielä oltu otettu käyttöön. Ehkä hän kuitenkin jotenkin alitajuisesti tajusi, että Ihminen itse on ainoa hevosten Apokalyptinen Ratsastaja evoluution tuhon ja syntymisen Perpetuum Mobilessa.
Arvo pysytteli ajan tasalla lukemalla silloin tällöin sanomalehteä tai kuuntelemalla radiota, mutta liika oli liikaa. Radiostakin tuli luvattoman huonoja ohjelmia. Ainoa häntä kiinnostava radio-ohjelma tänä iltana oli Ilmari Paasion esitelmä aiheesta "Miten suot synytvät", jota hän kuuntelikin suurella mielenkiinnolla. Ohjelman loputtua hän paneutui innolla harrastukseensa, joka oli palindromien keksiminen. Hän otti esille paperiarkin johon oli aamulla laatinut rakennuspiirustukset autonsa pyöriä varten ja leikkasi saksilla irti piirustuksen myöhempää käyttöä varten ja talletti sen huolellisesti piirongin laatikkoon. Loppuosaan paperia hän kirjoitti otsikon: "PALIN-DROOM-EJA 22.11.1989". Arvo Kisakenno ei totuuden nimessä ollut juurikaan haka palindromien keksimisessä, mutta vuodesta toiseen hän jukuripäisesti jatkoi harrastustaan lannistumatta. Arvo istui tuolilla tylsänä tylsä lyijykynä kädessään. Koistisen tempaus painoi hänen mieltään vieläkin ja hän tunsi aivonsa aivan tyhjiksi. Hän sytytti nortin ja mietti. Viimein hän töhersi paperille sanat: "Omo" ja "isi". Hän tuijotti noita kahta palindromia hetkisen ja tunsi tyytymättömänä että parempaan hänen on pystyttävä, mutta vaikka hän kuinka vaivasi päätään, ei hän enää pystynyt keksimään ainuttakaan palindromia lisää. "Tämä on sen säteilyn syytä" ajatteli hän epätoivoisena, "pitäisiköhän minun ostaa tavallinen herätyskello?" Omo ja isi. Pyh. Raivoissaan hän repi paperin riekaleiksi. Tänään ei ollut oikea päivä. Haikeana hän muisteli parhaita saavutuksiaan palindromitaiteen alalla. Ne olivat: "siis isot, no RotatoR on tosi siis", "Anna nanna" ja "Nixon ottaa Tenoxin". Hän tunsi lähes sietämätöntä kateutta muistellessaan kerran eräässä kapakassa tapaamaansa miestä, joka oli esitellyt itsensä Junqvistin Visaksi. Sen nimen hän muistaisi ikuisesti. Arvo oli juovuspäissään kehua retostellut omilla palindromeillaan ja tyyppi oli hänen höpinöihinsä kyllästyneenä täräyttänyt päin naamaa seuraavanlaisen litanian: "AHAA JOONAS, IKÄVÄ TYÖ, PÄÄTTI ISI, SULAHULLU HITTO NIIN: SIIS NAAMAAN SAA TISSIPILLU KAKKIA. VITSOI HASSUN NAKU, SUURI SUU SE IMUT TEKI. LOI MAAT SUVI. KULLIPA ALAPÄÄSI LIMAA PANNA ANITTAAN SAA. TATTINA ISI PANI SITÄ LATTIAAN URAKALLA. NAVAN NOSTAISIT ANITTA TISUUN ASTI, VALITTI ISÄ. SINUN ISÄ SIITTI, LAVITSAN UUSI TATTI NATISI ATSON NAVAN ALLA. KARUNA AITTA LÄTISI. NAPISI ANITTA TAAS NAATTINA: "ANNAPA AMI LISÄÄ, PALAA PILLU KIVUSTA". AMI OLI KETTU MIES - UUSI RUUSU KANNUSSA HIOSTI, VAIKKA KULLI PISSI TAAS NAAMAAN. SIIS NIIN OTTI HULLU, HALUSI SIITTÄÄ. PÖYTÄVÄKI SANOO: JAAHA". Tällainen nerokkuus oli Arvosta jotain käsittämätöntä. Hän ei ikinä pystyisi samaan. Ehkä hänen tulisi vaihtaa alaa. Mutta mikä olisi hänen alansa? Syöminen, juominen, nukkuminen ja runkkaaminen oli suurinpiirtein ainoa minkä Arvo osasi ja mikä häntä kiinnosti. Masentuneena hän lirautti iltakuset ja meni nukkumaan.
_____
Seuraavana aamuna herättyään Arvo näki ensimmäiseksi maksalaatikkopakkauksen keittiön pöydällä ja hänellä alkoi keittää välittömästi. Koko aamun hän tupakoi hermostuneena ja ravasi ympäri asuntoa odottaen malttamattomana kellon lähenevän yhdeksää. Varttia vaille yhdeksän hän lähti tarmokkain askelin mennä viuhtomaan kohti Koistisen Valintaa maksalaatikko kourassaan. Töihinmenosta ei ollut puhettakaan tällaisena päivänä, tuhannesti ei! Maksalaatikko oli tärkeämpi, ja ennen muuta: - häntä oli loukattu, hän oli joutunut salakavalan salajuonen uhriksi. Mutta sen saisi Koistinen vielä tuntea nahoissaan! Pitkin aamua hän oli miettinyt moneen kertaan mitä Koistiselle sanoisi ja kehitellyt mielessään raivoa ja mitä vaikuttavimpia argumentteja, mutta nyt, kauppaa lähestyessään, hän alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. MITÄ ihmettä hän oikein aikoisi sanoa? Että maksalaatikko oli homeessa? Se oli jotenkin liian yksinkertaista, kosmisesti absurdia. Koistinen oli pirullinen mies ja oli kerran saanut Arvon kiinni kun hän oli yrittänyt varastaa kaupasta korillisen keskiolutta. Oli peijooni vielä uhkaillut soittaa poliisit paikalle, ja nöyryyttävällä anelemisella ja hirvittävällä paskanpuhumisella Arvo sai itsensä selvitettyä tilanteesta, eikä uskaltanut käydä kaupassa pitkään aikaan. Tätä muistellessaan hän tunsi hetken ajan toivottomuutta ja oli jo kääntyä takaisin, mutta terästäytyi ja tuumi että hänhän se perkele tässä oli vääryyttä kärsinyt. Sitäpaitsi Koistinen piti aina kaupassaan yli-ikäistä tavaraa. (tämähän oli välttämätöntä kartellien ajaessa pienkauppiaat yhä ahtaamalle, mutta tätä ei Arvo arvostanut) Maidot olivat aina samalle päivälle leimattuja, joskus se myi eilisiä ja toissapäiväisiä maitoja puoleen hintaan. Kerran Arvo oli ostanut Koistiselta purkin Jalostajan hernekeittoa ja se oli ollut niin kuivunutta, että se piti veitsellä vääntäen kaivaa ja lohkoa purkista ulos. Tupakkakin sillä oli aina vanhaa. Iänikuisia pölykerroksen peittämiä pilliklubi, Saimaa, Fennia- ja Työmiesaskeja, joita se yritti tuputtaa väittämällä että Nortti tai Marlboro oli "tilapäisesti loppu". Saatanan äijä! Piipputupakka oli Jymyä. Ja kerran lihatiskillä oli aivan selvästi ollut Metusaalemin perse, vaikka Koistinen oli väittänyt sen olevan uutta "Metu"-merkkistä salamia! Oikeutetun vihan täyttämänä Arvo jatkoi matkaansa. Kauppa oli juuri auennut ja sisään työntyessään Arvo näki itsensä Koistisen istuvan kassalla pönäkän näköisenä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan suoraan osannut mennä Koistisen luo, vaan kierteli liikkeessä sinne tänne, miettien sopivan tehokasta repliikkiä millä aloittaisi valituspuheensa. Koistisen vaimo, joka hoiti lihatiskiä, kysyi mitähän herralle saisi olla, ja sai hämmentyneen Arvon ostamaan täysin tarkoituksettomasti sata grammaa lauantaimakkaraa siivuina. Tästä tuohtuneena Arvo meni kassalle, maksoi viimeisillä kolikoillaan ostoksensa ja veti taskustaan maksalaatikon josta Koistinen oitis naputti kassaan hinnan. "Se ois sitten vielä viis yhdeksänkymmentä" sanoi Koistinen. "Tä-tä-tämä laatikko…" aloitti Arvo. - "Viis ja yhdeksänkymmentä". Tämä ei voinut olla totta. Häneltä yritettiin laskuttaa toistamiseen eilisen homeisen maksalaatikon hintaa! Äärimmäisellä ponnistuksella hän kokosi voimansa ja sai sanotuksi "Kuulkaas nyt kun minä ostin teiltä eilen tämän laatikon ja se oli homeessa ja minä tulin nyt tuomaan sitä takaisin". Koistinen katsoi epäluuloisesti Arvoa ja sanoi: "Onkos kuittia?" - "Ei ole, mutta…" - "Sitten maksatte ostoksenne" keskeytti Koistinen ja alkoi muistella että eikös tämä ollut se sama epeli joka pari vuotta sitten oli yrittänyt varastaa häneltä olutkorin. - "MINÄ OSTIN TÄMÄN EILEN. JOHAN NYT ON PERKELE…"
- "Mikä siellä on hätänä?" kysyi Koistisen vaimo lihatiskin takaa.
- "Tämä tyyppi väittää ostaneensa eilen maksalaatikon, eikä sillä ole näyttää kuittia!"
- "Juu Reino, kyllä se osti, minä muistan, vähän ennen kuutta eilenillalla, minä olin itse kassalla".
- "Jaaha, no ei sitten mitään" sanoi Koistinen.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Koistinen vain istui kassalla ja Arvo seisoi maksalaatikko kädessä odottaen. Mitä ihmettä, luuliko Koistinen että asia olisi tällä selvä? Arvo aloitti uudelleen: - "Minähän sanoin että tämä maksalaatikko on vanhaa, se on homeessa, kato ite vaikka!" Koistinen tuijotti Arvoa tovin, otti maksalaatikon, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja lausahti yrmeän lakonisesti: - "Saat pitää sen", ojentaen pakkauksen takaisin Arvolle. Arvolla heitti yli. Mitä helvettiä Koistinen tarkoitti? Epätoivoisena hän yritti uudelleen: - "Enhän minä tällä mitään tee! Seinällekö tämä pitäisi ripustaa? Tämähän on vanhentunutta, aivan homeessa! Mä haluan mun rahat takaisin!" Koistinen totesi jälleen rauhallisesti: - "Saat pitää…" ikäänkuin olisi tehnyt Arvolle hyvänkin palveluksen, ja keskittyi laskuttamaan seuraavan asiakkaan ostoksia. Arvo meni aivan puihin: - "Tä- tämähän on aivan käsittämätöntä, minä… minä…" mutta tungos painoi hänet yhä kauemmaksi kassasta ja äkillisen toivottomuuden puuskassa hän ryntäsi kaupasta ulos. Kaupan pihalla hän veti henkeä ja sytytti tärisevin käsin savukkeen. Arvo Kisakenno ei ymmärtänyt enää mistään mitään. Koistisen välinpitämättömyyden muuri oli ollut ehdoton ja aukoton. Jonkinlaisen toivottoman ja voimattoman raivon vallassa hän etsi katseellaan jotain kohdetta johon purkaa vihansa, ja huomasi kaupan sivuseinustalle pysäköidyn Koistisen tummansinisen, neliovisen Mitsubishin. Arvo avasi pakkauksen kaivoi sisällön kouraansa ja kaaressa lentäen lysähti maksalaatikko Koistisen avuton katolle. Kädet torvena suun edessä Arvo huusi vielä kaupan ovelle: "HAISTA SINÄ KOISTINEN PITKÄ VITTU!!! ÄITIS ANTO NAAPURIN HEVOSELLE!!" JA LEHMÄ SE ON SE SUN MUIJASKIN!" Nopeasti, lähes puolijuoksua, taakseen vilkuillen lähti Arvo kulkemaan pois kaupan välittömästä läheisyydestä. Tuohtuneena hän eteenpäin viuhtoessaan sytytti uuden tupakan ja vannoi ettei enää koskaan, vaikka mikä olisi, asioisi Koistisen kaupassa. Hänen kiihtymyksensä yltyi yhä hänen huomatessaan että lauantaimakkarapaketti oli kaikessa tohinassa jäänyt kassalle. "Perkele, pidä paskamakkaras ja maksalaatikkos! Saat pitää, perkele!" Asiassa oli vain Arvon kannalta se ikävä puoli, että seuraavaan kauppaan oli yli kolme kertaa pitempi matka kuin Koistiselle, hänen autonsa oli käyttökelvoton, eikä Arvo ollut kovinkaan hanakka harrastamaan liikuntaa. "Myyn auton varaosiks ja ostan polkupyörän!" päätti Arvo. Hän pysähtyi huohottaen. Hän oli kävellyt liian kiivasta vauhtia, ja se yhdessä jo suovia jatkuneen yli kahden päivittäisen savukeaskin kanssa oli liikaa hänen keuhkoilleen. Sitä paitsi hän oli kireävieterinen kolesteroolintukkima pyknikko tyypillisine suomalaisine kaljamahoineen. "Mistä läski tulee? Se ilmestyy tyhjyydestä, kietoutuu ympärilleni kuin uimarengas, läskistä tehty lannevanne, uusi liha tulee tyhjyydestä hermoratoineen verisuonineen ja tyhjyydestä tulee myös veri, ihmisen sielu, uudet läskinkimpaleet kiinnittyvät minuun, enemmän verta, enemmän sielua, minä olen hyvinkin sielukas ihminen, ruokaa syön, ruoka muuttuu lihaksi ja läskiksi, ihminen rakentuu ruoasta, jos syön makkaraa minusta tulee makkara, jos syön porkkanaa minusta tulee porkkana, jos syön herneitä, minusta tulee vihreä, flamingot ovat vaaleanpunaisia koska ne syövät katkarapuja, kalja muuttuu kaksinkertaiseksi määräksi kusta, makkarasta tulee paskaa, jokainen ihminen kantaa sisällään koko ajan pökälettä, pökäle, pökäle, kakkapökäle, verestä paskasta ja lihasta valmistettu laite, Arvo Kisakenno tässä näin menee", höpisi hän puoliääneen kävellessään kotiinsa.
Aurinko oli tullut esiin pilvien takaa, lounaasta oli virrannut lämmintä ilmaa, ja pian tuuli puhalsi pois taivasta peittäneen pilvikerroksen, vallitsi lämmin, suorastaan kesäinen ilma, sellainen joita harvoin saattaa esiintyä lokakuun loppupuolella, mutta tätä ei Arvo noteerannut, vaan hän murjotti tupakoiden tunkkaisessa pimeässä murjussaan, verhot tiukasti kiinni ikkunan edessä, hautoen synkkiä ajatuksiaan. Koistisen tapaus oli järkyttänyt ankarasti hänen tasapainoaan. Lisäksi häntä oli alkanut huolestuttaa mitä työpaikalla pomo sanoisi, kun hän oli ollut luvatta poissa kaksi päivää. Proletaarin kapinointi oli kiinni siitä kuinka pitkälle hänen pavlovisoitu kelapäänsä antoi siimaa pyristellä. Kaikki olivat koukussa johonkin, eikä riittänyt se että oli koukussa, vaan vielä ajautui katiskaan ja jäi rysän päältä kiinni. Ylempiään tottelemaan oli tavallinen tasataavi luotu, ja lopulta aina sosiaalisen tunnollisuuden mielikuvituksettomuus ja rahanpuutteen pelko kutsui laumastaan eksyneen lampaan takaisin liukuhihnalle matkalla teurastamoon. Rahat oli nyt loppu ja pakko hänen olisi huomenna mennä töihin ettei saisi potkuja vihaamastaan työpaikasta. Mikä nöyryytys! Voisiko hän lainata äidiltään rahaa? Hänen teki mieli tuhottomasti tiukkaa viinaa, kunnon känniä. Ei! Ei! - Se oli mahdotonta! Sitä paitsi hänellä oli hirvittävä nälkä, hän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen, itseasiassa, - niin, - siitähän oli yli kaksikymmentäneljä tuntia kun hän oli viimeksi syönyt. Arvo tunsi silmiensä kostuvan turhautuneesta raivosta ja itsesäälistä. "ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ! - EIHÄN MINULLA OLE RUAKAAKAAN! - ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!" hän määkyi keittiössä. Hän penkoi hysteerisenä ruokakomeroa ja löysi kaksi Hangon keksiä, jotka hän tunki kitaansa ja raivoisasti jäystäen nieli ne, mutta ne vain yllyttivät hänen nälkäänsä. Äkillisessä päätöksen puuskassa hän otti keittiön laatikosta lusikan ja säntäsi ulos. Puolijuoksua hän läähättäen lönkytteli, kunnes läheisestä vanhuksien hoitokodin ruokalasta tuleva kaalipadan löyhkä siivitti hänen askeleensa suoranaiseksi juoksuksi. Perille saavuttuaan hän huomasi että tiellä oli miehiä asfalttitöissä, joten hän päätti kiertää takakautta. Pensaikossa lymyillen hän kurkisteli ettei ketään näkynyt ja sitten hiipi Koistisen auton luo ja alkoi lusikalla kaapia katolle heittämäänsä maksalaatikkoa suuhunsa. Se maistui siltä ihteltään. Nam nam. "Ehkei sitä hometta ollutkaan kuin pinnalla…" ajatteli Arvo. Samassa kaupan takaovi kävi ja Koistinen astui esiin jätesäkkiä kantaen. Arvo jähmettyi paikalleen lusikka suussa. "Mitä helvettiä…" aloitti Koistinen, ja samassa Arvo Kisakenno säntäsi hysteerisessä pakokauhun tilassa karkuun tielle, suoraan höyryjyrän eteen. Kuljettaja ei ehtinyt tehdä mitään. Häviävän pienen hetken ajan Arvon tajunnassa kävi ajatus: "Minä litistyn…" mutta samassa jokin käsittämättömän murskaava ja lamauttava paino rusensi hänen sammuvan tajuntansa pimeyteen jyrän kulkiessa hänen ylitseen. Säikähtänyt kuljettaja pysäytti ajoneuvonsa. Miehiä tuli juosten paikalle. Koistinenkin jätesäkki yhä kädessään. Arvosta ei ollut jäänyt jäljelle kuin epämääräistä massaa liiskaantuneena vastalasketun asfaltin höyryävään pintaan. Arvon muinaisen pään kohdalla kimmelsi jotain metallinhohtoista. Eräs työmiehistä tonki kepillä sen massasta irti ja otti sen inhoten etusormensa ja peukalonsa väliin. "Lusikka?….. peltinen lusikka…."
- "Nooh, ei ollu se kaveri syntyny kultalusikka suussa, mutta oliha kuollessaan sentään peltinen…" lausahti Koistinen.
Samassa asfalttiporukan kymppi saapui paikalle. - "Mitäs täällä tapahtuu?… mitäs tämä viivytys merkitsee?….. onnettomuusko?….. Aijaijai… pahan näköstä jälkeä…. meni hyvä päällyste piloille". Työnjohtaja töykki työkenkänsä kärjellä inhoten Arvo Kisakennon maallisia jäännöksiä.
- "Mikä ikävä tahmea kerros….. Ei maar! Sotku pois, ja uus kerta asvalttia päälle! Hakekaas painepesuri pojat!"
Tauno Keto
Arvo Kisakenno heräsi mölisten ja sätkien hikisissä rullaksi kiertyneissä lakanoissaan. Hän oli nähnyt hirvittävää unta. Piparminttutangoksi naamioitunut irvileuka oli työntänyt balkaninmakkaran hänen autonsa pakoputkeen, ja kun hän oli yrittänyt poistaa sitä, tyyppi oli jollain konstilla keplotellut itsensä ohjaamoon ja kun hän yritti poistaa yhä tankeammaksi ja sitkeämmin kiinni juuttuneeksi käyvää makkaratukkeumaa pakoputkesta, irvileuka oli vastoin kaikkia kvanttimekaniikan lakeja käynnistänyt auton ja peruuttanut suoraan hänen keskivartalonsa ylitse. Hän heräsi omaan huutoonsa ja katkeilevien kylkiluitten paukahteluun, tuntien sietämätöntä mutta jollain tavoin etäistä tuskaa. Hän kurottautui yöpöydälle kääntämään halvan hongkongilaisen kelloradionsa punaisina loistavat digitaalinumerot itseensä päin. Kello oli 4:27. Tämän radion olivat "avuliaat sukulaiset" antaneet hänelle yhteisenä lahjana hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta, jotta Arvo voisi säätää sen herättämään itsensä, "nyt kun hänellä oli oikein työpaikka". Syy siihen että Arvo Kisakenno piti radion kellonäyttöä itsestään poispäin käännettynä, oli seuraava: - Hänen usein toistuvat yölliset migreenikohtauksensa, johtuivat paitsi työpaikan (pahvilaatikkotehtaan liukuhihnapakkaaja) aiheuttamasta stressistä, myös siitä että radion digitaalinäyttö lähetti öisin PAHAA SÄTEILYÄ hänen aivojensa hermokeskuksiin. Tämän kaiken takana oli n i i t t e n salajuoni. NE yrittivät tehdä hänestä hullun, säteilyttämällä häntä öisin jotta hänen aivojaan olisi voitu manipuloida n i i t t e n (todennäköisesti temppeliherrojen) tarkoituksiin sopivaksi, mutta ehei: - Arvo oli niille liian ovela. Hän oli järjestänyt puolustusmekanisminsa sellaiseksi että hänen aivonsa reagoivat säteilytysyrityksiin migreenillä, ja niinpä hän käänsi radion TOISINPÄIN.
Hän meni keittiöön ja joi lasin vettä, koska hänen suunsa oli kuiva ja kieli paksu ja tankea öisestä limasta jota aina kertyi hänen suuhunsa. Vesi oli haaleaa ja maistui metallilta ja tuntui vain huuhtoutuvan hänen kurkustaan alas poistamatta yön limakerrosta. "Ikäänkuin se vain pyyhkäisisi sitä… ikävä, tahmea kerros…?" ajatteli Arvo. Hän alkoi kuopia kitalakeaan kynsillään, jotka olivat aivan liian lyhyet tähän tarkoitukseen. "Helvettiäkö menin eilen leikkaamaan kynnet" taivasteli Arvo. Hän kuopi kuopimistaan, raastoi ja raaputti kieltään kuluneella kynsiharjalla, alkoi yskiä ja kakistella ja lopuksi kakoi ysköksensä tiskialtaaseen. Hän joi vielä lasillisen haaleaa vettä, istui tuolille ja sytytti savukkeen. Savuke maistui paperilta ja kärventyneitten hiusten katkulta.
Hän alkoi ajatella äskeistä untaan yhä jonkinlaisen lievän ahdistuksen vallassa ja näki asian laajemmassa ja syvällisemmässä merkityksessä: "Jos unitilan ja kuoleman välinen ero on siinä, että kuolemassa meitä uneen ja valveeseen yhdistävä linkki katkeaa, meidän voimatta enää koskaan herätä, tulisi meidän saavuttaa sellainen tasapainotila elämässämme että näkisimme vain hyviä unia, eikä sellaisia kuin tuo äskeinen. Olisihan mitä tympeintä joutua kärsimään ikuisuus piparminttutankoisen irvileuan kiusaamana. "Luulenpa että Jumalan tuomio taivaaseen ja helvettiin toteutuukin juuri näin…" päätteli Arvo Kisakenno, ja tyytyväisenä erään elämän peruskysymyksen (ken kysyy, ken vastaa) ratkeamiseen, meni uudestaan vuoteeseen päättäen nähdä oikein mukavaa unta, jossa hän olisi saanut juuri ongella suuren kalan ja hän toisi sen ylpeänä siskonmiehen mökin puutarhaan ja sitten kala suomustettaisiin ja perattaisiin ja paistettaisiin Anteron (sen siskonmiehen) rakentamassa savustusuunissa (se on niin kätevä käsistään se Antero) ja sitten hänen siskonsa Hanhikki tarjoilisi sen oluen kera ja lopuksi keitettäisiin kahvit ja syötäisiin kaakkua.
Tasan kello kuusi rämähti radio soimaan hirvittävällä volyymillä: "HAA-HAA AAAA HAAAA, GOOOOD MORRRNINNNGGG MY DAAAAARRLINNNNGGG, AAAA haaaa-AAA-HAAAA HAAAA, MY FRIEEEENNND!!!" Kammottavan studioaccapellaköörin eltaantuneenmaireat naisääniharmoniat riipivät Arvo Kisakennon sotkuista sielua hänen teutaroidessaan maailmanlopun hädässä hikisessä ja spermantahrimassa sängyssään. Tätä seurasi hirvittävä kukon rääkäisy ja väkinäisen tehostettu anemoräp: "I WAKE UP EVERY MORNING….", joka vaatimalla vaati Arvo Kisakennoa olemaan pirteänä ja tehokkaana työpaikallaan just nyt.
Tätä Arvo Kisakenno vihasi. Joka helvetin aamu hänen hermojärjestelmänsä sai sätkyn ja uhkasi romahtaa tämän ääliömäisen sähköshokkiherätyksen takia. Yhä vavisten järkytyksestä, hän syöksyi sammuttamaan radion, joka oli alkanut juuri suoltaa Koo Savolaisen "leppoisaa" musiikkia. Tämäkin oli eräs häntä vastaan suunnattu salajuoni: Radiocosanostran ja K. Savolaisen välinen kytkykauppa, jonka seurauksena tuo honottava sietämätön mää´yntä suoltui radiosta joka jumalan aamu. Hiestä märkänä hän vaipui makuulle. Radiota ei voinut laittaa aikaisemmaksikaan herättämään, koska sieltä tuli aina oopperaa, ja oopperalaulua ei Arvo voinut sietää. "Myöhäisemmäksikään en voi sitä laittaa, koska silloin sieltä tulee Koo Savolaista ja myöhästyn töistä. Hiljaisemmaksikaan en voi sitä laittaa, koska silloin en herää. On tämä nyt kanssa yhtä." surkutteli Arvo itseään koska hän oli sen arvoinen. Hän yritti palauttaa mieleensä mitä unta hän oli uudelleen nukahdettuaan nähnyt, mutta ei voinut muistaa kuin joitain sekavia lonkeroita pahvilaatikoihin pakkaamiensa pahvilaatikoiden välissä ja että hieman satoi. "Ei taida eloni olla vielä tasapainossa, pahvi on kuin kahvi pahvilaatikossa jossa lukee "Kahvia. Huom. Sotilaille ja vangeille".
Miksi minulla on oltava pomo jonka syytä on työni, siitä maksettava huono liksa, ja se kaikki?
"Äääh, nyt minun täytyy nousta" päätteli Arvo. Ärtyneenä ja väsyneenä hän vääntäytyi ylös sängystä ja laahusti vessaan. Liian tokkuraisena virtsaamaan seisten, hän istuutui pöntölle. Pahanhajuinen ruskeankeltainen yökusi alkoi lorista, mutta hänen kullinsa alkoi keskenkaiken pahaksi(?) onneksi jäykistyä, niin että osa kusesta roiskui lattialle. Tämä johtui siitä että Arvo oli alkanut tuijottaa vastapäiselle seinälle kiinnittämäänsä kuvaa naisesta, joka aivottomasti irvistäen työnsi muoviin pakattua hernesoppapötkylää levitettyyn vittuunsa. Tämän kuvan oli Arvo leikannut irti eräästä "alan lehdestä" masturbointitarkoitusta varten ja se kiihotti häntä aina tavattomasti. Nyt hänen mulkkunsa seisoi paksuna pitkänä ja tummanpuhuvana ja idioottimaisesti kuvaa tuijottaen hän veteli nahkaa edestakaisin hänen karvaisten ja pökkelömäisten jalkojensa tehdessä edestakaista saksaavaa liikettä. Kun hän raivokkaasti lypsi yhä paksunevaa kyrpäänsä, peräaukosta munien kautta palleaan elektroitunut orgasmi rojautti häneltä paskat pönttöön pitkän jyrisevän pierun saattelussa, ja kumeasti mölisten hän salli kyrpänsä ruiskuttaa kuumaa ja paksua spermaa. Etna tuntui kestävän loputtomiin ja hän suorasuuntasi paksut klöntit lentämään päin intohimojensa hämärää kohdetta. Sperma valui seinää pitkin hitaasti lattialle, muodostaen abstrakteja kuvioita, sekoittuen vihdoin lattialle roiskuneeseen kuseen. Arvo Kisakenno kumartui katsoen jyhkeänä roikkuvan mulkkunsa ohi mitä pönttöön oli tullut. Ulostetta oli roiskunut pöntön reunoille asti ja vesisilmässä kellui meriahvenen poikasen kokoinen pöyristyttävä kellanruskea lortti. Hän vetäytyi hieman kauemmaksi katsellen kokonaisuutta hyväksyvästi. "Minun aikaansaannokseni… min avföring… Tämä on Todellista Taidetta, sanokoot kriitikot mitä tahansa, saatanan munattomat hienostelijat, jotka yrittävät vaan olla hyvää pataa rahapösöjen kanssa pikkusormi pystyssä jotain kaksprosenttista boolia siemaillen, viisaampana kuin muut puhumalla vaikeatajuisesti korkealentoista paskaa jostain yhdentekevästä häkkyrästä tai taulusta jossa on jotain älykkäästi sommiteltuja aputylsiä neliöitä ja ympyröitä. Todelliseen taiteeseen täytyy liittyä Tunne!"
Hennomatta turmella aika-tilataideteostaan muutoin kuin pyyhkimällä runsaimmat "seepiat" takapuolestaan, Arvo Kisakenno jätti vessan vetämättä sulostuttaakseen huoneistonsa atmosfääriä vielä hetken teoksensa moni-ilmeisellä ja muhevalla hajuelementillä ja meni keittiöön lämmittämään eilispäiväistä kahvia. Arvo oli tuntenut olonsa hyväksi ja kevyeksi heti vessassakäyntinsä jälkeen, mutta synkistyi uudestaan maistaessaan uudelleenlämmitetyn kahvin palaneentympeän maun. Hän oli joutunut säästämään eilisen iltakahvinsa jäänteen, koska kahvipaketti oli tyhjä eikä hänellä ollut varaa ostaa uutta ennen seuraavaa palkkapäivää, joka olisi perjantaina. Nyt oli tiistai. "On tylsää olla köyhä. Parempi se on ostaa loppurahoilla kaljaa ku kahvia" hän investoi lähimarketin kaljakorin nurkanvaltauksensa jämeränä kuin varman nakituksen tehnyt pörssimeklari. Nämä tulevaisuudensuunnitelmat katkaisi postiluukun rämähdys. Arvo säpsähti ylös peläten pahinta. Auton vakuutusmaksu oli erääntynyt jo kaksi kuukautta sitten. Huoli oli tällä kertaa kuitenkin turha. "Kas vain, uusin Sähköviesti" totesi Arvo kiinnostuneena. Hän vietti ennen töihinlähtöä jäljellä olevat minuutit kahvin ja savukkeen parissa Sähköviestiä lukien, perehtyen erityisellä mielenkiinnolla artikkeliin, mikä käsitteli 40:nen ja 60:nen watin lamppujen sähkönkulutuksen eroa kotitalouksissa. Sitten hänen olikin jo aika lähteä työhön. Hän meni ikkunan luo ja raotti verhoa katsoakseen millainen sää vallitsi. Taivaan neutraalin harmauden läpi suodattui sävytön lattea valo. Hän taisteli hetken jotain äärimmäisen lamauttavaa epämääräistä tunnetta vastustaakseen, mikä uhkasi hyydyttää hänet niille sijoilleen. Ulkomaailman liikkumattomuus, piha leikkikenttineen ja roskalaatikkoineen, tuolla hänen autonsa, vuoden 81 Talbot, josta oli keväällä varastettu kaikki pyörät, muita matalampana, haalistuneen sinapinruskeana, koko pihan funktionaalinen infrastruktuuri häntä tuijottaen. "Minun elämäni… onnenpesäni… jos seuraat minua, tämä kaikki on sinun…" Mutta Arvolla ei ollut muuta kiusaajaa kuin oma elämänsä: - Alvinsa häkin ansaitsi. Pihan puut näkyvät negatiivisina, äkkiä taivaan vaalea kenttä kuin seinäpaperi sietämättömän lähellä. Arvo sulkee silmänsä: pää leveän kuohuvan virran yläpuolella, suu ilmaa haukkoen, katse kiinnitettynä molemmin puolin virtaa kohoaviin korkeisiin pystysuoriin vuorenseinämiin, joiden takana korkeat kylmät vuoret, miesten päät avautuneena korkeaan kylmään huutoon. Jäähtyneet virrat kuljettavat heidän päitään yhä nopeammin, ylitse kaareutuvien kivisiltojen toiselle puolen, taivaan kalpea sini korkeuksissa lumiset kuurot, pois… yhäti… jo ohi…….. yhäti yhäti ähäti ähä yhä käh köh. Häthätää hätkähtäen Arvo havahtuu, avaa silmänsä ravistaa päätään. "Ei helvetissä! Kyllä taivaassa en minä mihinkään työhön voi mennä!" Ajatuskin työstä tällaisena aamuna tuntuu täysin mahdottomalta. "Työötä työötä työötä teeeehdäään, jootta jotta LEIPÄ SYÖÖÖÖDÄÄÄN!" kiljuu Arvo, rynnistää ruokakomerolle ja alkaa tunkea epätoivoisesti viikon vanhaa hapanimeläsetsuuria ammottavaan kitaansa. Limppu on paksu kuin Arvon pää, eikä niin vain suostukaan mahtumaan hänen suuhunsa. Arvo alkaa yskiä: "Khääh…ghäägh…khöhhhöh…YSK…yök…ööh..yssggghhh..KRÄÄÄK…yöörrk…(ad infinitum libere). Arvo kakisteli kurkun tukkeneet leivänkimpaleet tiskialtaaseen, mutta osa vetelästä leipämassasyljöksestä valui hänen käsilleen, joten hän harmikseen huomasi joutuvansa pesemään kädet. Pisaranmuotoinen Bliw-sportsaippua olikin jo kylpyhuoneen lavuaarin päällä odottamassa melkoisen tyhjänä ja tukkeutuneena ja seuraavat kymmenen minuuttia Arvo Kisakenno vietti pesualtaan ylle kumartuneena, yrittäen saada puristetuksi saippuaa mössöisille käsilleen. Nestesaippua valui tuskastuttavan hitaasti kohden tukkeutunutta suuaukkoa. Arvo päätti kehittää mantran, joka edesauttaisi prosessia. Mantrat olivat osoittautuneet hyödyllisiksi monissa elämän kiperissä tilanteissa, kuten esimerkiksi Oora, hänen keksimänsä kusimantra. Arvolla oli jostain psykosomaattisesta syystä aina vaikeuksia virtsata yleisillä kusilaareilla jos muita miehiä oli samanaikaisesti hänenen kanssaan kusella, ja varsinkin odottamassa kusivuoroa. Vaikka hänellä oli iso mulkku, se ei auttanut tässä tilanteessa, koska hän oli umpivinttinen hetero. Monien tuskastuttavien tilanteitten jälkeen, jolloin hän joutui pisarankaan tulematta häpeissään vetäytymään kusiränniltä "muka kustuaan ja muka munaansa hemputeltuaan" (kuseepa tuo mies oudon äänettömästi) hänen harmistumisensa oli niin suuri että hän ryhtyi kotonaan harjoittelemaan kusemista. Tätä tarkoitusta varten hän meni kuselle aina kun ei oikein hätä ollutkaan, ja seisoi joskus tuntikausia vessanpöntön ääressä liha kourassa, odottaen virtsan tuloa ja keskittymällä äärimmäisen ankarasti. Kuten yleensä, niin tässäkin tapauksessa maailmankaikkeuden voimat tulivat Arvon avuksi. Kuin evoluution tuloksena lintu tai hyönteinen kehittää suojavärinsä, niin loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua alkoi Arvonkin ylähuuli hitaasti nousta, paljastaen ylähampaiston muodostamalla lopulta loivan M-kirjaimen muotoisen kaaren ja samalla irvistyksen mukana Arvon kurkusta kuului vaimeasti ja hitaasti lausuttuna äännähdys, joka kuulosti tältä: "Ooor-rra". Arvo tunsi virtsan lähtevän sisäputkistostaan hitaasti ja vaivalloisesti liikkeelle. Huulet irveessä hän alkoi toistella ooraa, ja nopeasti huomasi että oli ensiarvoisen tärkeää virtsavirtauksen kannalta, että tuo sana lausuttiin oikein. Merkitystä ei niinkään ollut sillä lausuttiinko sana ääneen vai toistettiin mielessään, tärkeää oli muodostaa sana hitaasti ja vaivalloisesti yhteissynkronisaatiossa hitaasti liikkeelle lähtevän kusen kanssa, jolloin mantra toimi katalysaattorina, manipuloiden virtsan yhä kiihtyvään liikkeeseen, samalla kun ylähuuli pysyi pingottuneessa irvistyksessään. R-kirjain tuli lausua pehmeästi kuin ärrävikainen, joka ei osaa värisyttää kieltään kitalakea vasten, ja hitaasti: "Ooo-oorr-r-rra". Kärsimättömänä seuraamaan saippuan hidasta valumista, hän hädissään kehitti saippuamantran, ölähdellen kylpyhuoneessa tukahtuneella äänellä: "Bliww…bliww…Bliw?…Pli-IIIWW…tule jo…Bliw?" Arvo ei huomannut että pullon korkki oli kuivettuneen saippuan tukkima, ja niin hän päätteli että mantra oli kenties väärä, joten hän alkoi toistella saippuan valmistajan nimeä, Mölnlycke. Sana oli kuitenkin Arvolle liian vaikea, joten hänen sekavat mylvähtelynsä, joihin alkoi sitä paitsi tulla yhä vaativampi sävy, kuulostivat jokseenkin tällaisilta: "MLÖÖNYKLE! …MÖÖLNLNLYKLE! …mÖÖlnlyknle! … Mö-Ö-LNLYNK! …le? …MÖÖÖÖÖÖÖÖÖ-LYYYYYYNKÖ? (Lycka till) …MÖLYLYYNKÖ KÖLÖKYYNKLE!!!SAATANANPERKELEENVITTU-MÖLÖPÖLÖPÖÖÖ!!!" Lopulta hän raivoissaan repi koko korkin irti, ja niin valahti Arvon möhnäisille käsille aimo annos vaaleansinistä nestesaippuaa. Koska hän oli unohtanut vääntää etukäteen vesihanan päälle, hän joutui harmikseen töhrimään sekä kylmä- että kuumavesihanan saippuaan ja leipämössöön, eikä hän luonnollisestikaan voinut löytää ratkaisua tähän ongelmaan, koska sen keksittyään hän joutuisi hanoja puhdistaessaan töhrimään uudestaan vastapestyt kätensä samaan äklöttävään möhjöön josta suurella vaivalla oli saanut itsensä puhdistettua. Arvo Kisakenno kehäpäätteli että jättää asian sikseen, eikä pessyt käsiään kunnes oli varma että töhnä oli varmasti kuivunut Hanoissa. (Ei riittänyt että hänen älykkyysosamääränsä ei riittänyt käsien pesemiseen, hän oletti että hänen vesihanansa sijaitsevat Pohjois-Vietnamissa.) Tämä puolestaan aiheutti hänelle jatkuvaa harmia, varsinkin juustovoileipiä syödessä, sillä hänen kynsiensä alle ilmaantuneet mustat surunauhat aiheuttivat hänessä voimakasta kuvotusta kontrastina pehmeään edamiin upotessaan, ja voitaisiin olettaa että eräänä päivänä hän ärtyneenä tokaisisikin: "Voileivät eivät maistuneetkaan hyviltä!" Emme kuitenkaan mene vielä tähän, vaan menemme tuohon. Samaan paikkaan seisahtui Arvo seisomaan vaikkei hänellä seisonutkaan, tultuaan kylpyhuoneesta. Se sijaitsi kolmea senttiä vaille kaksi metriä hellasta vasempaan, mikäli avaruudessa leijuessaan avaruuspukuinen ryöstäjä olisi osoittanut häntä sädepistoolillaan ja komentanut: "Kädet ylös!" Minne hän olisi kätensä osoittanut? Ylös vai alas onko oikeasti ylös jos alas on sinne tänne tai tuonne? "Nyt minä menen tuonne" ajatteli Arvo ja meni sinne. Missä liekään hän sitten seisoi ja tunsi työpäivän olevan lopullisesti pilalla. "Joku pilailee kanssani" arvuutteli Arvo, katsellen ikkunasta ulos. Kuraisella tiellä kulki ohitse ruskea Lada. "Mistä minä saisin autooni pyörät" mietti hän miettien ankarasti mistä saisi autoonsa pyörät. "Enminätieedäää. En minä varmaan niitä mistään s a a … Minä teenkin pyörät itzeee". Äkillisen tarmonpuuskan vallassa Arvo alkoi touhukkaasti etsiä kynää ja paperia. Kynä löytyi vanhasta penaalista ja auton vakuutusmaksu-ukaasin tyhjälle kääntöpuolelle hän kirjoitti huolellisesti ja ylen keskittyneesti: AU-TON PÖY-RIE-N PIIRUS-TUK-SET ja alleviivasi otsikon kahteen kertaan. Otsikon alapuolelle hän piirsi neljä pyörylää. Pyörät olivat tämän näköisiä:
"Nut enn kaaviopiirros valmis" sanoi hän ääneen. "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ajatteli Arvo tyytyväisenä ja päätti valmistaa pyörät joskus myöhemmin sitten kun hänellä olisi siihen aikaa, ja päivän suunnittelutyöstä rasittuneena kömpi sohvalle ja torkkui suurimman osan päivää.
Arvo Kisakenno oli melkoisen yksinäinen mies. Naisseuraa hänellä ei ollut ollut enää moneen vuoteen, lukuisista humalassa tehdyistä tarmokkaista yrityksistä (Ann-ny ja. Kylmä tiedän et sull on) huolimatta, vaan hän oli joutunut tyytymään ns. paperivittuun. Asiassa oli Arvon mielestä kuitenkin hyväkin puolensa: Paperinen vitunkantoteline ei ainakaan nalkuta. Arvo oli vanhakantainen mies: - Hänen suhteensa naisen käyttötarkoitukseen oli tyyliä "nussi ime siivoo kokkaa, ettei tartte lättyyn tokkaa". Oli Arvo joskus nuoruudessaan ollut kihloissakin, ja asunut jonkin aikaa yhdessä kyseisen tytön asunnossa. Tämä oli kuitenkin pian kyllästynyt Arvon komenteluun ja ajanut hänet ulos asunnostaan heittäen Arvon niskaan kihlasormuksen ja kulhollisen silakkalaatikkoa. Katkeroituneena Arvo oli myynyt kultasepänliikkeeseen molemmat sormukset ja ostanut rahoilla kaksi pulloa Koskenkorvaa, mellastanut räyhähtelevässä humalassa kaupungilla, joutunut tappeluun ja lopulta kihlat ranteissa Kisahallin putkaan. Otettuaan huostaansa Arvon lompakon, pidätyksen suorittaneet poliisit olivat irvistelleet ja pilkanneet häntä putkaan raahatessaan: "No nyt löytyi herra Kisakennollekin oma kisakenno". Tämä nöyryytti ja raivostutti Arvoa suunnattomasti ja hän mylvi ja teutaroi sellissään koko yön haukkuen poliiseja hirvittävillä herjauksilla, mitä poliisit eivät kuitenkaan kyenneet välittömästi tajuamaan, mikä raivostutti Arvoa yhä entisestään. Lopulta hän kostoksi ulosti juomavesialtaaseen, mitä kuitenkin myöhemmin katui ylenmääräisen humalan muuttuessa ankaraksi krapulaksi. Joka kerran kun hän joi vettä, hän joutui haistelemaan omia ulosteitaan, ja lopulta vuolaana kymenä ryöppyävä oksennus ryvetti putkan lattian ja tietenkin Arvo vielä liukastui omaan oksennukseensa ja yrjössä maatessaan hän puri alapurentaista hampaistoaan ja kirosi koko naissukukunnan alimpaan helvettiin, joiden syytä oletettavasti koko tämä hänen alennustilansa oli.
Sukulaisistaan Arvo ei pahemmin piitannut. Häntä oli pikemminkin alkanut ottaa pannuun se mitä hän kutsui "alituiseksi tuppautumiseksi hänen asioihinsa". Isästään hän ei ollut kuullut mitään lähes kolmeenkymmeneen vuoteen eikä välittänytkään kuulla. Hänen äitinsä kävi häntä sillointällöin katsomassa, mihin Arvo suhtautui kiusaantuneesti. Viimeksi äiti oli nalkuttanut hänelle pesemättömistä tiskeistä, joita oli kertynyt melkoinen kasa (käsittämätöntä, sillä poikamiehelle ei kerry tiskiä), vienyt kasan likapyykkiä kotiinsa pestäviksi ja läksyttänyt Arvoa siitä kuinka hänen alushousunsa olivat muka "kamalan ruosteiseen kuntoon" käytettyjä. Totta olikin että Arvon kalsareissa oli useimmiten melkoinen ruskea läiskä takapuolessa ja keltaista sepaluksessa ja punteissa (hän käytti vanhanaikaisia pitkäpunttisia valkoisia tai sinivalkoruudullisia Hyvoneita yksinomaan, kesät talvet), mutta tämä liittyi olennaisena osana hänen "taiteeseensa" ja varsin usein hän nautiskelikin kaivamalla sormillaan anustaan ja sen jälkeen haisteli antaumuksella sormiaan. Tätä hän ei kuitenkaan voinut äidille kertoa eikä hän (mielikuvitukseton pikkuporvarillisen luonteen omaava ahdaskatseinen olento) olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt. Niinpä hän joutuikin jatkuvasti puolustautumaan mitä erilaisimmin meriselityksin äitinsä moitteita kohtaan: - minkä sille voi jos pesukone on rikki tai peräreiän stefat falskaavat? Ja nalkutus jatkui ja jatkui vuodesta toiseen. Alituisen riidan aihe oli Arvon juopottelu. Asunto oli täynnään tyhjiä pulloja ja pannuhuoneessa alkoi jo olla ahdasta liikkua, tyhjillä pulloilla täytettyjen muovikassiröykkiöitten vallatessa yhä enemmän alaa, koska Arvo oli varsin laiska raahaamaan niitä kauppaan, koska häntä vitutti, suorastaan loukkasi, ettei niistä saanut kuin viisikymmentä penniä pullo. Arvolla ei pahemmin juuri vierailijoita käynyt, ja ovikellon käskevästä pärinästä Arvo melkein aina arvasi äidin olevan oven takana. Väliin hän ajatteli teeskennellä ettei ole kotona, mutta jotenkin omassa asunnossaan piileskely nolotti häntä, Arvo asui ensimmäisessä kerroksessa ja äiti oli jo saattanut nähdä hänet ikkunasta, ja niin hän aina avasi oven ja alistui nuhdesaarnaan. "Taas olet poika kaljotellu, kauhee haju tällä, eksävoi edes tuulettaa, isäskin joi ittensä kodistaan ulos, liekö enää elävien kirjoissa, kun viimeks kuulin siitä, se heilui Kyläsaaren spurguremmissä ja tota menoa sulle käy samalla lailla". Ja niin edelleen.
Ainoat sukulaiset joita Arvo saattoi sietää, oli hänen sisarensa Hanhikki, joka oli lempeäluontoinen, vaikkakin Arvon mielestä vähän tyhmänpuoleinen naisihminen, ja hänen miehensä Antero, joka oli rakennusmestari ja kova ottamaan viinaa ja jonka kanssa Arvosta oli hauska juopotella. Heidän kesämökilleen Arvo usein tuppautui "kalastamaan", vaikkakin kalastus oli useimmiten tekosyy rehvakkaalle kännäämiselle Anteron kanssa.
Sohvalla kuorsaava Arvo heräsi siihen, että kärpänen laskeutui jatkuvasti hänen nenälleen, mikä sai hänet raivokkaasti huitomaan ja ärjymään. Hän yritti nukahtaa uudelleen, mutta tuloksetta kärpäsen kiusatessa häntä jatkuvasti, mikä sai hänet raivoissaan säntäämään ylös ja ajamaan kärpästä takaa ympäri asuntoa aseenaan rullalle kääritty Sähköviesti. Turhauttavan jahdin uuvuttamana hän seisahtui huohottaen ja havaitsi hetken mietittyään reaktionsa liioitelluksi. Kärpänen, joka noudatti luonnonmukaisia vaistojaan halusi vain imeä hänen hikeään ja oli saanut hänet, satoja kertoja suuremman (tahtoo sanoa kookkaamman) olennon suunniltaan. Arvo tunsi häpeää ja ajatteli: "Minun täytyy elää luonnonmukaisemmin vastedes". Samassa Arvo näki kärpäsen, joka oli laskeutunut tyhjän keskiolutpullon suulle. Arvo huitaisi salamannopeasti, pullo kaatui ja vieri pöydältä, räiskähtäen pirstaleiksi lattialle, mutta kärpänen oli liiskaantunut lehden kulmaan. "Se olisi kuitenkin kiusannut minua myöhemmin…" ajatteli Arvo, yrittäessään selitellä itselleen reaktioitaan, mutta ärtyi yhä pahemmin korjatessaan pullonsirpaleita lattialta. Vaikka Arvon asunto oli yleensä varsin sotkuinen ja epäsiisti, hän oli aina lasinsirpaleita korjatessaan äärimmäisen pikkutarkka. Arvo oli pari kertaa astunut lasinsiruun ja tunsi lähes patologista kammoa kaikkea lihaan tunkeutuvaa terävää kohtaan. Ylen huolellisesti hän keräsi mikroskooppisimmatkin sirut lattialta ja lopuksi tarkisti taskulampun valossa lattialla maaten työnsä tuloksen. Lopullisena tarkistuksenaan hän riisui itsensä alasti ja kieriskeli lattialla. Jos hän olisi siivonnut huonosti, hän saisi tuta sen omassa lihassaan. Tähän puuhaan häneltä kului viisikymmentä minuuttia. Siivoustyönsä lopetettuaan hän tunsi olevansa nälkäinen. Kello oli puoli kuusi. Koistisen Valinta olisi vielä auki. Arvo otti rahaa, jota hän säilytti tyhjässä sokeriastiassa ja lähti ulos. Sää oli edelleen tasaisen harmaa ja neutraali, oli alkanut hämärtää ja puut seisoivat liikkumattomina ja lähes mustina tyynessä ilmassa. Arvo tunsi epämääräisen ahdistuksen valtaavan mielensä, joka lähenteli hiipivää atavistista kammoa, jonka tällainen sää hänessä aina aiheutti. Aamut olivat parhaita, niissä oli vielä jotain tuoretta, raikasta ja neitseellistä. Silloin hän oli pirteimmillään ja tunsi joskus voivansa jopa yltyä jonkinlaiseen toimeliaisuuteen asti, aamut antoivat toivoa, päivä ei ollut vielä pilalla, mutta keskipäivään tultaessa päivän valaistuksen selväpiirteisyys alkoi ahdistaa häntä, arjen typerän puuhakkuuden piirtyessä kiusallisen kirkkaana hänen tajuntaansa ja iltapäivällä ahdistus kasvoi niin suureksi että sen ajan hän mieluimmin nukkui. Iltapäivien latteus oli lähes pahinta mitä hän tiesi. "Ymmärrän kyllä hyvin, miksi sivistyneissä maissa vietetään iltapäivisin aina siestaa. Se kuuluu osana ihmisen luonnolliseen kiertokulkuun. Ei silloin pidä työtä tekemän". Tämä oli Arvo Kisakennon vankkumaton mielipide. Hämärän hetkinä Arvo tunsi lamaantuvansa täysin. Kaikki tuntui muuttavan muotoaan ja näyttävän vieraalta ja hän tunsi kauhunsekaista kunnioitusta tällaisia hetkiä kohtaan. Kotona ollessaankin hän mieluiten veti verhot ikkunan eteen kun alkoi hämärtää. "Suden Hetki", sanoi Arvo ääneen tallustellessaan kohti Koistisen Valinnan valaistua julkisivua. Lamaannuksen tunne hellitti vasta silloin kun oli jo täysin pimeää, ellei Arvolla ollut psykokankkunen. Yö oli suuri, lämmin pehmeä ja suojeleva. Pimeydessä ei näkynyt mitään minkä hämärä muokkasi t u n t e m a t t o m a k s i . "Muita pelkoja ei ole olemassa kuin tuntemattoman pelko, kaikki muut fobiat johtuvat ja juontavat juurensa juuri siitä", päätti Arvo astuessaan Koistisen Valinnan ovesta sisään. Arvo osti tarjousmaksalaatikon, askin punaista norttia, Iltasanomat ja viisi pulloa keskiolutta koska hänellä ei ollut enempään varaa. Hän käveli nopeasti kotiin, pani paistinpannun kuumenemaan ja kiukustui suunnattomasti havaitessaan, että maksalaatikko oli homeessa! "Saatanan Koistinen! Aina se myy vanhentunutta tavaraa! Mutta tän tempun se teki mulle laitimmaisen kerran!" sadatteli Arvo katkeroituneena. "Minä menen heti sinne takaisin, tungen tämän maksalaatikon sen kurkkuun ja sanon mitä minä siitä ajattelen!" Kiukustuneena hän huomasi että kello oli jo liian paljon, kauppa oli juuri mennyt kiinni, mutta hän päätti mielessään nousta aikaisin seuraavana aamuna ja ottaa asian hoitaakseen heti kun kauppa aukeaisi. Ärtyneenä ja äkäisenä hän pureskeli kuivunutta hapanimeläsetsuuria ja jäysti kuivettunutta juustonkannikkaa ja joi mielenosoituksellisesti kaikki viisi pulloa olutta yhteen menoon. Pahantuulisena hän selaili Iltasanomaa, jonka keskiaukeamalla Tarja Muriseva hymyili ikuista jähmettynyttä hymyään. "TARJA MUUTTAA KIHLATTUNSA KANSSA UUTEEN KOTIINSA". "Mitä saatanan soopaa… mokoma androidi… ei se voi olla ihmisolento… ei tuommoista ihmistä voi olla olemassakaan!" äyskähteli Arvo. Hän tuijotti kuvaa jossa Tarja Muriseva hymyili jonkun sporttisen jupinniljakkeen kanssa. Miehen sivuilta ja takaa lyhyeksi leikatussa kuohkeassa tortussa näkyi vaaleita raitoja. "Tarja, sinä olet kaunis, mutta ah, niin turmeltunut" ajatteli Arvo ja tunsi että häntä alkoi panettaa. Hän kaivoi tukevan mulkkunsa housuistaan ja yrmeä ilme kasvoillaan runkkasi mällit kuvan päälle. "Siitäs saivat, mokomat hyeenat" murahti Arvo tyytyväisenä ja tunsi ylpeyttä suorituksestaan:
Se oli poliittinen teko.
Illat olivat Arvo Kisakennon elämässä varsin tapahtumaköyhiä. Televisiota hänellä ei ollut, eikä hän sellaista myöskään aikonut hankkia, hän oli varma että hänen aivonsa säteilytyisivät pilalle jo parissa viikossa, pari Speden speliä ja selvä peli. Televisio oli osa n i i t t e n salajuonta, ja Arvo tiesi varmuudella että suurin osa Suomen kansasta oli joutunut tämän salakavalan paholaismaisen keksinnön uhriksi. Hän oli nimennyt uudestaan neljä apokalyptista ratsastajaa, ja ne olivat: Säteily, Joukkotiedoitusvälineet, EAN-koodi sekä Euroopan Unioni. Arvo oli taikauskoinen ja ennakkoluuloinen mies. Viestinnän ja standardisoinnin massamanipulatoorinen trendihakuisuus ja EAN:n 666-vitsi meni häneen täydestä, ja hän näki harmageddoonisia apokalyptisiä kytkentöjä lähes kaikessa informaatiossa, saati sitten internetissä, jota Arvon onneksi ei tuolloin vielä oltu otettu käyttöön. Ehkä hän kuitenkin jotenkin alitajuisesti tajusi, että Ihminen itse on ainoa hevosten Apokalyptinen Ratsastaja evoluution tuhon ja syntymisen Perpetuum Mobilessa.
Arvo pysytteli ajan tasalla lukemalla silloin tällöin sanomalehteä tai kuuntelemalla radiota, mutta liika oli liikaa. Radiostakin tuli luvattoman huonoja ohjelmia. Ainoa häntä kiinnostava radio-ohjelma tänä iltana oli Ilmari Paasion esitelmä aiheesta "Miten suot synytvät", jota hän kuuntelikin suurella mielenkiinnolla. Ohjelman loputtua hän paneutui innolla harrastukseensa, joka oli palindromien keksiminen. Hän otti esille paperiarkin johon oli aamulla laatinut rakennuspiirustukset autonsa pyöriä varten ja leikkasi saksilla irti piirustuksen myöhempää käyttöä varten ja talletti sen huolellisesti piirongin laatikkoon. Loppuosaan paperia hän kirjoitti otsikon: "PALIN-DROOM-EJA 22.11.1989". Arvo Kisakenno ei totuuden nimessä ollut juurikaan haka palindromien keksimisessä, mutta vuodesta toiseen hän jukuripäisesti jatkoi harrastustaan lannistumatta. Arvo istui tuolilla tylsänä tylsä lyijykynä kädessään. Koistisen tempaus painoi hänen mieltään vieläkin ja hän tunsi aivonsa aivan tyhjiksi. Hän sytytti nortin ja mietti. Viimein hän töhersi paperille sanat: "Omo" ja "isi". Hän tuijotti noita kahta palindromia hetkisen ja tunsi tyytymättömänä että parempaan hänen on pystyttävä, mutta vaikka hän kuinka vaivasi päätään, ei hän enää pystynyt keksimään ainuttakaan palindromia lisää. "Tämä on sen säteilyn syytä" ajatteli hän epätoivoisena, "pitäisiköhän minun ostaa tavallinen herätyskello?" Omo ja isi. Pyh. Raivoissaan hän repi paperin riekaleiksi. Tänään ei ollut oikea päivä. Haikeana hän muisteli parhaita saavutuksiaan palindromitaiteen alalla. Ne olivat: "siis isot, no RotatoR on tosi siis", "Anna nanna" ja "Nixon ottaa Tenoxin". Hän tunsi lähes sietämätöntä kateutta muistellessaan kerran eräässä kapakassa tapaamaansa miestä, joka oli esitellyt itsensä Junqvistin Visaksi. Sen nimen hän muistaisi ikuisesti. Arvo oli juovuspäissään kehua retostellut omilla palindromeillaan ja tyyppi oli hänen höpinöihinsä kyllästyneenä täräyttänyt päin naamaa seuraavanlaisen litanian: "AHAA JOONAS, IKÄVÄ TYÖ, PÄÄTTI ISI, SULAHULLU HITTO NIIN: SIIS NAAMAAN SAA TISSIPILLU KAKKIA. VITSOI HASSUN NAKU, SUURI SUU SE IMUT TEKI. LOI MAAT SUVI. KULLIPA ALAPÄÄSI LIMAA PANNA ANITTAAN SAA. TATTINA ISI PANI SITÄ LATTIAAN URAKALLA. NAVAN NOSTAISIT ANITTA TISUUN ASTI, VALITTI ISÄ. SINUN ISÄ SIITTI, LAVITSAN UUSI TATTI NATISI ATSON NAVAN ALLA. KARUNA AITTA LÄTISI. NAPISI ANITTA TAAS NAATTINA: "ANNAPA AMI LISÄÄ, PALAA PILLU KIVUSTA". AMI OLI KETTU MIES - UUSI RUUSU KANNUSSA HIOSTI, VAIKKA KULLI PISSI TAAS NAAMAAN. SIIS NIIN OTTI HULLU, HALUSI SIITTÄÄ. PÖYTÄVÄKI SANOO: JAAHA". Tällainen nerokkuus oli Arvosta jotain käsittämätöntä. Hän ei ikinä pystyisi samaan. Ehkä hänen tulisi vaihtaa alaa. Mutta mikä olisi hänen alansa? Syöminen, juominen, nukkuminen ja runkkaaminen oli suurinpiirtein ainoa minkä Arvo osasi ja mikä häntä kiinnosti. Masentuneena hän lirautti iltakuset ja meni nukkumaan.
_____
Seuraavana aamuna herättyään Arvo näki ensimmäiseksi maksalaatikkopakkauksen keittiön pöydällä ja hänellä alkoi keittää välittömästi. Koko aamun hän tupakoi hermostuneena ja ravasi ympäri asuntoa odottaen malttamattomana kellon lähenevän yhdeksää. Varttia vaille yhdeksän hän lähti tarmokkain askelin mennä viuhtomaan kohti Koistisen Valintaa maksalaatikko kourassaan. Töihinmenosta ei ollut puhettakaan tällaisena päivänä, tuhannesti ei! Maksalaatikko oli tärkeämpi, ja ennen muuta: - häntä oli loukattu, hän oli joutunut salakavalan salajuonen uhriksi. Mutta sen saisi Koistinen vielä tuntea nahoissaan! Pitkin aamua hän oli miettinyt moneen kertaan mitä Koistiselle sanoisi ja kehitellyt mielessään raivoa ja mitä vaikuttavimpia argumentteja, mutta nyt, kauppaa lähestyessään, hän alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. MITÄ ihmettä hän oikein aikoisi sanoa? Että maksalaatikko oli homeessa? Se oli jotenkin liian yksinkertaista, kosmisesti absurdia. Koistinen oli pirullinen mies ja oli kerran saanut Arvon kiinni kun hän oli yrittänyt varastaa kaupasta korillisen keskiolutta. Oli peijooni vielä uhkaillut soittaa poliisit paikalle, ja nöyryyttävällä anelemisella ja hirvittävällä paskanpuhumisella Arvo sai itsensä selvitettyä tilanteesta, eikä uskaltanut käydä kaupassa pitkään aikaan. Tätä muistellessaan hän tunsi hetken ajan toivottomuutta ja oli jo kääntyä takaisin, mutta terästäytyi ja tuumi että hänhän se perkele tässä oli vääryyttä kärsinyt. Sitäpaitsi Koistinen piti aina kaupassaan yli-ikäistä tavaraa. (tämähän oli välttämätöntä kartellien ajaessa pienkauppiaat yhä ahtaamalle, mutta tätä ei Arvo arvostanut) Maidot olivat aina samalle päivälle leimattuja, joskus se myi eilisiä ja toissapäiväisiä maitoja puoleen hintaan. Kerran Arvo oli ostanut Koistiselta purkin Jalostajan hernekeittoa ja se oli ollut niin kuivunutta, että se piti veitsellä vääntäen kaivaa ja lohkoa purkista ulos. Tupakkakin sillä oli aina vanhaa. Iänikuisia pölykerroksen peittämiä pilliklubi, Saimaa, Fennia- ja Työmiesaskeja, joita se yritti tuputtaa väittämällä että Nortti tai Marlboro oli "tilapäisesti loppu". Saatanan äijä! Piipputupakka oli Jymyä. Ja kerran lihatiskillä oli aivan selvästi ollut Metusaalemin perse, vaikka Koistinen oli väittänyt sen olevan uutta "Metu"-merkkistä salamia! Oikeutetun vihan täyttämänä Arvo jatkoi matkaansa. Kauppa oli juuri auennut ja sisään työntyessään Arvo näki itsensä Koistisen istuvan kassalla pönäkän näköisenä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan suoraan osannut mennä Koistisen luo, vaan kierteli liikkeessä sinne tänne, miettien sopivan tehokasta repliikkiä millä aloittaisi valituspuheensa. Koistisen vaimo, joka hoiti lihatiskiä, kysyi mitähän herralle saisi olla, ja sai hämmentyneen Arvon ostamaan täysin tarkoituksettomasti sata grammaa lauantaimakkaraa siivuina. Tästä tuohtuneena Arvo meni kassalle, maksoi viimeisillä kolikoillaan ostoksensa ja veti taskustaan maksalaatikon josta Koistinen oitis naputti kassaan hinnan. "Se ois sitten vielä viis yhdeksänkymmentä" sanoi Koistinen. "Tä-tä-tämä laatikko…" aloitti Arvo. - "Viis ja yhdeksänkymmentä". Tämä ei voinut olla totta. Häneltä yritettiin laskuttaa toistamiseen eilisen homeisen maksalaatikon hintaa! Äärimmäisellä ponnistuksella hän kokosi voimansa ja sai sanotuksi "Kuulkaas nyt kun minä ostin teiltä eilen tämän laatikon ja se oli homeessa ja minä tulin nyt tuomaan sitä takaisin". Koistinen katsoi epäluuloisesti Arvoa ja sanoi: "Onkos kuittia?" - "Ei ole, mutta…" - "Sitten maksatte ostoksenne" keskeytti Koistinen ja alkoi muistella että eikös tämä ollut se sama epeli joka pari vuotta sitten oli yrittänyt varastaa häneltä olutkorin. - "MINÄ OSTIN TÄMÄN EILEN. JOHAN NYT ON PERKELE…"
- "Mikä siellä on hätänä?" kysyi Koistisen vaimo lihatiskin takaa.
- "Tämä tyyppi väittää ostaneensa eilen maksalaatikon, eikä sillä ole näyttää kuittia!"
- "Juu Reino, kyllä se osti, minä muistan, vähän ennen kuutta eilenillalla, minä olin itse kassalla".
- "Jaaha, no ei sitten mitään" sanoi Koistinen.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Koistinen vain istui kassalla ja Arvo seisoi maksalaatikko kädessä odottaen. Mitä ihmettä, luuliko Koistinen että asia olisi tällä selvä? Arvo aloitti uudelleen: - "Minähän sanoin että tämä maksalaatikko on vanhaa, se on homeessa, kato ite vaikka!" Koistinen tuijotti Arvoa tovin, otti maksalaatikon, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja lausahti yrmeän lakonisesti: - "Saat pitää sen", ojentaen pakkauksen takaisin Arvolle. Arvolla heitti yli. Mitä helvettiä Koistinen tarkoitti? Epätoivoisena hän yritti uudelleen: - "Enhän minä tällä mitään tee! Seinällekö tämä pitäisi ripustaa? Tämähän on vanhentunutta, aivan homeessa! Mä haluan mun rahat takaisin!" Koistinen totesi jälleen rauhallisesti: - "Saat pitää…" ikäänkuin olisi tehnyt Arvolle hyvänkin palveluksen, ja keskittyi laskuttamaan seuraavan asiakkaan ostoksia. Arvo meni aivan puihin: - "Tä- tämähän on aivan käsittämätöntä, minä… minä…" mutta tungos painoi hänet yhä kauemmaksi kassasta ja äkillisen toivottomuuden puuskassa hän ryntäsi kaupasta ulos. Kaupan pihalla hän veti henkeä ja sytytti tärisevin käsin savukkeen. Arvo Kisakenno ei ymmärtänyt enää mistään mitään. Koistisen välinpitämättömyyden muuri oli ollut ehdoton ja aukoton. Jonkinlaisen toivottoman ja voimattoman raivon vallassa hän etsi katseellaan jotain kohdetta johon purkaa vihansa, ja huomasi kaupan sivuseinustalle pysäköidyn Koistisen tummansinisen, neliovisen Mitsubishin. Arvo avasi pakkauksen kaivoi sisällön kouraansa ja kaaressa lentäen lysähti maksalaatikko Koistisen avuton katolle. Kädet torvena suun edessä Arvo huusi vielä kaupan ovelle: "HAISTA SINÄ KOISTINEN PITKÄ VITTU!!! ÄITIS ANTO NAAPURIN HEVOSELLE!!" JA LEHMÄ SE ON SE SUN MUIJASKIN!" Nopeasti, lähes puolijuoksua, taakseen vilkuillen lähti Arvo kulkemaan pois kaupan välittömästä läheisyydestä. Tuohtuneena hän eteenpäin viuhtoessaan sytytti uuden tupakan ja vannoi ettei enää koskaan, vaikka mikä olisi, asioisi Koistisen kaupassa. Hänen kiihtymyksensä yltyi yhä hänen huomatessaan että lauantaimakkarapaketti oli kaikessa tohinassa jäänyt kassalle. "Perkele, pidä paskamakkaras ja maksalaatikkos! Saat pitää, perkele!" Asiassa oli vain Arvon kannalta se ikävä puoli, että seuraavaan kauppaan oli yli kolme kertaa pitempi matka kuin Koistiselle, hänen autonsa oli käyttökelvoton, eikä Arvo ollut kovinkaan hanakka harrastamaan liikuntaa. "Myyn auton varaosiks ja ostan polkupyörän!" päätti Arvo. Hän pysähtyi huohottaen. Hän oli kävellyt liian kiivasta vauhtia, ja se yhdessä jo suovia jatkuneen yli kahden päivittäisen savukeaskin kanssa oli liikaa hänen keuhkoilleen. Sitä paitsi hän oli kireävieterinen kolesteroolintukkima pyknikko tyypillisine suomalaisine kaljamahoineen. "Mistä läski tulee? Se ilmestyy tyhjyydestä, kietoutuu ympärilleni kuin uimarengas, läskistä tehty lannevanne, uusi liha tulee tyhjyydestä hermoratoineen verisuonineen ja tyhjyydestä tulee myös veri, ihmisen sielu, uudet läskinkimpaleet kiinnittyvät minuun, enemmän verta, enemmän sielua, minä olen hyvinkin sielukas ihminen, ruokaa syön, ruoka muuttuu lihaksi ja läskiksi, ihminen rakentuu ruoasta, jos syön makkaraa minusta tulee makkara, jos syön porkkanaa minusta tulee porkkana, jos syön herneitä, minusta tulee vihreä, flamingot ovat vaaleanpunaisia koska ne syövät katkarapuja, kalja muuttuu kaksinkertaiseksi määräksi kusta, makkarasta tulee paskaa, jokainen ihminen kantaa sisällään koko ajan pökälettä, pökäle, pökäle, kakkapökäle, verestä paskasta ja lihasta valmistettu laite, Arvo Kisakenno tässä näin menee", höpisi hän puoliääneen kävellessään kotiinsa.
Aurinko oli tullut esiin pilvien takaa, lounaasta oli virrannut lämmintä ilmaa, ja pian tuuli puhalsi pois taivasta peittäneen pilvikerroksen, vallitsi lämmin, suorastaan kesäinen ilma, sellainen joita harvoin saattaa esiintyä lokakuun loppupuolella, mutta tätä ei Arvo noteerannut, vaan hän murjotti tupakoiden tunkkaisessa pimeässä murjussaan, verhot tiukasti kiinni ikkunan edessä, hautoen synkkiä ajatuksiaan. Koistisen tapaus oli järkyttänyt ankarasti hänen tasapainoaan. Lisäksi häntä oli alkanut huolestuttaa mitä työpaikalla pomo sanoisi, kun hän oli ollut luvatta poissa kaksi päivää. Proletaarin kapinointi oli kiinni siitä kuinka pitkälle hänen pavlovisoitu kelapäänsä antoi siimaa pyristellä. Kaikki olivat koukussa johonkin, eikä riittänyt se että oli koukussa, vaan vielä ajautui katiskaan ja jäi rysän päältä kiinni. Ylempiään tottelemaan oli tavallinen tasataavi luotu, ja lopulta aina sosiaalisen tunnollisuuden mielikuvituksettomuus ja rahanpuutteen pelko kutsui laumastaan eksyneen lampaan takaisin liukuhihnalle matkalla teurastamoon. Rahat oli nyt loppu ja pakko hänen olisi huomenna mennä töihin ettei saisi potkuja vihaamastaan työpaikasta. Mikä nöyryytys! Voisiko hän lainata äidiltään rahaa? Hänen teki mieli tuhottomasti tiukkaa viinaa, kunnon känniä. Ei! Ei! - Se oli mahdotonta! Sitä paitsi hänellä oli hirvittävä nälkä, hän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen, itseasiassa, - niin, - siitähän oli yli kaksikymmentäneljä tuntia kun hän oli viimeksi syönyt. Arvo tunsi silmiensä kostuvan turhautuneesta raivosta ja itsesäälistä. "ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ! - EIHÄN MINULLA OLE RUAKAAKAAN! - ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!" hän määkyi keittiössä. Hän penkoi hysteerisenä ruokakomeroa ja löysi kaksi Hangon keksiä, jotka hän tunki kitaansa ja raivoisasti jäystäen nieli ne, mutta ne vain yllyttivät hänen nälkäänsä. Äkillisessä päätöksen puuskassa hän otti keittiön laatikosta lusikan ja säntäsi ulos. Puolijuoksua hän läähättäen lönkytteli, kunnes läheisestä vanhuksien hoitokodin ruokalasta tuleva kaalipadan löyhkä siivitti hänen askeleensa suoranaiseksi juoksuksi. Perille saavuttuaan hän huomasi että tiellä oli miehiä asfalttitöissä, joten hän päätti kiertää takakautta. Pensaikossa lymyillen hän kurkisteli ettei ketään näkynyt ja sitten hiipi Koistisen auton luo ja alkoi lusikalla kaapia katolle heittämäänsä maksalaatikkoa suuhunsa. Se maistui siltä ihteltään. Nam nam. "Ehkei sitä hometta ollutkaan kuin pinnalla…" ajatteli Arvo. Samassa kaupan takaovi kävi ja Koistinen astui esiin jätesäkkiä kantaen. Arvo jähmettyi paikalleen lusikka suussa. "Mitä helvettiä…" aloitti Koistinen, ja samassa Arvo Kisakenno säntäsi hysteerisessä pakokauhun tilassa karkuun tielle, suoraan höyryjyrän eteen. Kuljettaja ei ehtinyt tehdä mitään. Häviävän pienen hetken ajan Arvon tajunnassa kävi ajatus: "Minä litistyn…" mutta samassa jokin käsittämättömän murskaava ja lamauttava paino rusensi hänen sammuvan tajuntansa pimeyteen jyrän kulkiessa hänen ylitseen. Säikähtänyt kuljettaja pysäytti ajoneuvonsa. Miehiä tuli juosten paikalle. Koistinenkin jätesäkki yhä kädessään. Arvosta ei ollut jäänyt jäljelle kuin epämääräistä massaa liiskaantuneena vastalasketun asfaltin höyryävään pintaan. Arvon muinaisen pään kohdalla kimmelsi jotain metallinhohtoista. Eräs työmiehistä tonki kepillä sen massasta irti ja otti sen inhoten etusormensa ja peukalonsa väliin. "Lusikka?….. peltinen lusikka…."
- "Nooh, ei ollu se kaveri syntyny kultalusikka suussa, mutta oliha kuollessaan sentään peltinen…" lausahti Koistinen.
Samassa asfalttiporukan kymppi saapui paikalle. - "Mitäs täällä tapahtuu?… mitäs tämä viivytys merkitsee?….. onnettomuusko?….. Aijaijai… pahan näköstä jälkeä…. meni hyvä päällyste piloille". Työnjohtaja töykki työkenkänsä kärjellä inhoten Arvo Kisakennon maallisia jäännöksiä.
- "Mikä ikävä tahmea kerros….. Ei maar! Sotku pois, ja uus kerta asvalttia päälle! Hakekaas painepesuri pojat!"
Tauno Keto
Tuhmasta päästä nauttii koko ruumis.
-
1108
Re: Ketjureaktio
Mein Kampf by Adolf Hitler
Volume Two - The National Socialist Movement
Chapter XI: Propaganda and Organization
The year 1921 was specially important for me from many points of view.
When I entered the German Labour Party I at once took charge of the propaganda, believing this branch to be far the most important for the time being. Just then it was not a matter of pressing necessity to cudgel one's brains over problems of organization. The first necessity was to spread our ideas among as many people as possible. Propaganda should go well ahead of organization and gather together the human material for the latter to work up. I have never been in favour of hasty and pedantic methods of organization, because in most cases the result is merely a piece of dead mechanism and only rarely a living organization. Organization is a thing that derives its existence from organic life, organic evolution. When the same set of ideas have found a lodgement in the minds of a certain number of people they tend of themselves to form a certain degree of order among those people and out of this inner formation something that is very valuable arises. Of course here, as everywhere else, one must take account of those human weaknesses which make men hesitate, especially at the beginning, to submit to the control of a superior mind. If an organization is imposed from above downwards in a mechanical fashion, there is always the danger that some individual may push himself forward who is not known for what he is and who, out of jealousy, will try to hinder abler persons from taking a leading place in the movement. The damage that results from that kind of thing may have fatal consequences, especially in a new movement.
For this reason it is advisable first to propagate and publicly expound the ideas on which the movement is founded. This work of propaganda should continue for a certain time and should be directed from one centre. When the ideas have gradually won over a number of people this human material should be carefully sifted for the purpose of selecting those who have ability in leadership and putting that ability to the test. It will often be found that apparently insignificant persons will nevertheless turn out to be born leaders.
Of course, it is quite a mistake to suppose that those who show a very intelligent grasp of the theory underlying a movement are for that reason qualified to fill responsible positions on the directorate. The contrary is very frequently the case.
Great masters of theory are only very rarely great organizers also. And this is because the greatness of the theorist and founder of a system consists in being able to discover and lay down those laws that are right in the abstract, whereas the organizer must first of all be a man of psychological insight. He must take men as they are, and for that reason he must know them, not having too high or too low an estimate of human nature. He must take account of their weaknesses, their baseness and all the other various characteristics, so as to form something out of them which will be a living organism, endowed with strong powers of resistance, fitted to be the carrier of an idea and strong enough to ensure the triumph of that idea.
But it is still more rare to find a great theorist who is at the same time a great leader. For the latter must be more of an agitator, a truth that will not be readily accepted by many of those who deal with problems only from the scientific standpoint. And yet what I say is only natural. For an agitator who shows himself capable of expounding ideas to the great masses must always be a psychologist, even though he may be only a demagogue. Therefore he will always be a much more capable leader than the contemplative theorist who meditates on his ideas, far from the human throng and the world. For to be a leader means to be able to move the masses. The gift of formulating ideas has nothing whatsoever to do with the capacity for leadership. It would be entirely futile to discuss the question as to which is the more important: the faculty of conceiving ideals and human aims or that of being able to have them put into practice. Here, as so often happens in life, the one would be entirely meaningless without the other. The noblest conceptions of the human understanding remain without purpose or value if the leader cannot move the masses towards them. And, conversely, what would it avail to have all the genius and elan of a leader if the intellectual theorist does not fix the aims for which mankind must struggle. But when the abilities of theorist and organizer and leader are united in the one person, then we have the rarest phenomenon on this earth. And it is that union which produces the great man.
As I have already said, during my first period in the Party I devoted myself to the work of propaganda. I had to succeed in gradually gathering together a small nucleus of men who would accept the new teaching and be inspired by it. And in this way we should provide the human material which subsequently would form the constituent elements of the organization. Thus the goal of the propagandist is nearly always fixed far beyond that of the organizer.
If a movement proposes to overthrow a certain order of things and construct a new one in its place, then the following principles must be clearly understood and must dominate in the ranks of its leadership: Every movement which has gained its human material must first divide this material into two groups: namely, followers and members.
It is the task of the propagandist to recruit the followers and it is the task of the organizer to select the members.
The follower of a movement is he who understands and accepts its aims; the member is he who fights for them.
The follower is one whom the propaganda has converted to the doctrine of the movement. The member is he who will be charged by the organization to collaborate in winning over new followers from which in turn new members can be formed.
To be a follower needs only the passive recognition of the idea. To be a member means to represent that idea and fight for it. From ten followers one can have scarcely more than two members. To be a follower simply implies that a man has accepted the teaching of the movement; whereas to be a member means that a man has the courage to participate actively in diffusing that teaching in which he has come to believe.
Because of its passive character, the simple effort of believing in a political doctrine is enough for the majority, for the majority of mankind is mentally lazy and timid. To be a member one must be intellectually active, and therefore this applies only to the minority.
Such being the case, the propagandist must seek untiringly to acquire new followers for the movement, whereas the organizer must diligently look out for the best elements among such followers, so that these elements may be transformed into members. The propagandist need not trouble too much about the personal worth of the individual proselytes he has won for the movement. He need not inquire into their abilities, their intelligence or character. From these proselytes, however, the organizer will have to select those individuals who are most capable of actively helping to bring the movement to victory.
The propagandist aims at inducing the whole people to accept his teaching. The organizer includes in his body of membership only those who, on psychological grounds, will not be an impediment to the further diffusion of the doctrines of the movement.
The propagandist inculcates his doctrine among the masses, with the idea of preparing them for the time when this doctrine will triumph, through the body of combatant members which he has formed from those followers who have given proof of the necessary ability and will-power to carry the struggle to victory.
The final triumph of a doctrine will be made all the more easy if the propagandist has effectively converted large bodies of men to the belief in that doctrine and if the organization that actively conducts the fight be exclusive, vigorous and solid.
When the propaganda work has converted a whole people to believe in a doctrine, the organization can turn the results of this into practical effect through the work of a mere handful of men. Propaganda and organization, therefore follower and member, then stand towards one another in a definite mutual relationship. The better the propaganda has worked, the smaller will the organization be. The greater the number of followers, so much the smaller can be the number of members. And conversely. If the propaganda be bad, the organization must be large. And if there be only a small number of followers, the membership must be all the larger – if the movement really counts on being successful.
The first duty of the propagandist is to win over people who can subsequently be taken into the organization. And the first duty of the organization is to select and train men who will be capable of carrying on the propaganda. The second duty of the organization is to disrupt the existing order of things and thus make room for the penetration of the new teaching which it represents, while the duty of the organizer must be to fight for the purpose of securing power, so that the doctrine may finally triumph.
A revolutionary conception of the world and human existence will always achieve decisive success when the new Weltanschhauung has been taught to a whole people, or subsequently forced upon them if necessary, and when, on the other hand, the central organization, the movement itself, is in the hands of only those few men who are absolutely indispensable to form the nerve-centres of the coming State.
Put in another way, this means that in every great revolutionary movement that is of world importance the idea of this movement must always be spread abroad through the operation of propaganda. The propagandist must never tire in his efforts to make the new ideas clearly understood, inculcating them among others, or at least he must place himself in the position of those others and endeavour to upset their confidence in the convictions they have hitherto held. In order that such propaganda should have backbone to it, it must be based on an organization. The organization chooses its members from among those followers whom the propaganda has won. That organization will become all the more vigorous if the work of propaganda be pushed forward intensively. And the propaganda will work all the better when the organization back of it is vigorous and strong in itself.
Hence the supreme task of the organizer is to see to it that any discord or differences which may arise among the members of the movement will not lead to a split and thereby cramp the work within the movement. Moreover, it is the duty of the organization to see that the fighting spirit of the movement does not flag or die out but that it is constantly reinvigorated and restrengthened. It is not necessary the number of members should increase indefinitely. Quite the contrary would be better. In view of the fact that only a fraction of humanity has energy and courage, a movement which increases its own organization indefinitely must of necessity one day become plethoric and inactive. Organizations, that is to say, groups of members, which increase their size beyond certain dimensions gradually lose their fighting force and are no longer in form to back up the propagation of a doctrine with aggressive elan and determination.
Now the greater and more revolutionary a doctrine is, so much the more active will be the spirit inspiring its body of members, because the subversive energy of such a doctrine will frighten way the chicken-hearted and small-minded bourgeoisie. In their hearts they may believe in the doctrine but they are afraid to acknowledge their belief openly. By reason of this very fact, however, an organization inspired by a veritable revolutionary idea will attract into the body of its membership only the most active of those believers who have been won for it by its propaganda. It is in this activity on the part of the membership body, guaranteed by the process of natural selection, that we are to seek the prerequisite conditions for the continuation of an active and spirited propaganda and also the victorious struggle for the success of the idea on which the movement is based.
The greatest danger that can threaten a movement is an abnormal increase in the number of its members, owing to its too rapid success. So long as a movement has to carry on a hard and bitter fight, people of weak and fundamentally egotistic temperament will steer very clear of it; but these will try to be accepted as members the moment the party achieves a manifest success in the course of its development.
It is on these grounds that we are to explain why so many movements which were at first successful slowed down before reaching the fulfilment of their purpose and, from an inner weakness which could not otherwise be explained, gave up the struggle and finally disappeared from the field. As a result of the early successes achieved, so many undesirable, unworthy and especially timid individuals became members of the movement that they finally secured the majority and stifled the fighting spirit of the others. These inferior elements then turned the movement to the service of their personal interests and, debasing it to the level of their own miserable heroism, no longer struggled for the triumph of the original idea. The fire of the first fervour died out, the fighting spirit flagged and, as the bourgeois world is accustomed to say very justly in such cases, the party mixed water with its wine.
For this reason it is necessary that a movement should, from the sheer instinct of self-preservation, close its lists to new membership the moment it becomes successful. And any further increase in its organization should be allowed to take place only with the most careful foresight and after a painstaking sifting of those who apply for membership. Only thus will it be possible to keep the kernel of the movement intact and fresh and sound. Care must be taken that the conduct of the movement is maintained exclusively in the hands of this original nucleus. This means that the nucleus must direct the propaganda which aims at securing general recognition for the movement. And the movement itself, when it has secured power in its hands, must carry out all those acts and measures which are necessary in order that its ideas should be finally established in practice.
With those elements that originally made the movement, the organization should occupy all the important positions that have been conquered and from those elements the whole directorate should be formed. This should continue until the maxims and doctrines of the party have become the foundation and policy of the new State. Only then will it be permissible gradually to give the reins into the hands of the Constitution of that State which the spirit of the movement has created. But this usually happens through a process of mutual rivalry, for here it is less a question of human intelligence than of the play and effect of the forces whose development may indeed be foreseen from the start but not perpetually controlled.
All great movements, whether of a political or religious nature, owe their imposing success to the recognition and adoption of those principles. And no durable success is conceivable if these laws are not observed.
As director of propaganda for the party, I took care not merely to prepare the ground for the greatness of the movement in its subsequent stages, but I also adopted the most radical measures against allowing into the organization any other than the best material. For the more radical and exciting my propaganda was, the more did it frighten weak and wavering characters away, thus preventing them from entering the first nucleus of our organization. Perhaps they remained followers, but they did not raise their voices. On the contrary, they maintained a discreet silence on the fact. Many thousands of persons then assured me that they were in full agreement with us but they could not on any account become members of our party. They said that the movement was so radical that to take part in it as members would expose them to grave censures and grave dangers, so that they would rather continue to be looked upon as honest and peaceful citizens and remain aside, for the time being at least, though devoted to our cause with all their hearts.
And that was all to the good. If all these men who in their hearts did not approve of revolutionary ideas came into our movement as members at that time, we should be looked upon as a pious confraternity today and not as a young movement inspired with the spirit of combat.
The lively and combative form which I gave to all our propaganda fortified and guaranteed the radical tendency of our movement, and the result was that, with a few exceptions, only men of radical views were disposed to become members.
It was due to the effect of our propaganda that within a short period of time hundreds of thousands of citizens became convinced in their hearts that we were right and wished us victory, although personally they were too timid to make sacrifices for our cause or even participate in it.
Up to the middle of 1921 this simple activity of gathering in followers was sufficient and was of value to the movement. But in the summer of that year certain events happened which made it seem opportune for us to bring our organization into line with the manifest successes which the propaganda had achieved.
An attempt made by a group of patriotic visionaries, supported by the chairman of the party at that time, to take over the direction of the party led to the break up of this little intrigue and, by a unanimous vote at a general meeting, entrusted the entire direction of the party to my own hands. At the same time a new statute was passed which invested sole responsibility in the chairman of the movement, abolished the system of resolutions in committee and in its stead introduced the principle of division of labour which since that time has worked excellently.
From August 1st, 1921, onwards I undertook this internal reorganization of the party and was supported by a number of excellent men. I shall mention them and their work individually later on.
In my endeavour to turn the results gained by the propaganda to the advantage of the organization and thus stabilize them, I had to abolish completely a number of old customs and introduce regulations which none of the other parties possessed or had adopted.
In the years 1920-21 the movement was controlled by a committee elected by the members at a general meeting. The committee was composed of a first and second treasurer, a first and second secretary, and a first and second chairman at the head of it. In addition to these there was a representative of the members, the director of propaganda, and various assessors.
Comically enough, the committee embodied the very principle against which the movement itself wanted to fight with all its energy, namely, the principle of parliamentarianism. Here was a principle which personified everything that was being opposed by the movement, from the smallest local groups to the district and regional groups, the state groups and finally the national directorate itself. It was a system under which we all suffered and are still suffering.
It was imperative to change this state of affairs forthwith, if this bad foundation in the internal organization was not to keep the movement insecure and render the fulfilment of its high mission impossible.
The sessions of the committee, which were ruled by a protocol, and in which decisions were made according to the vote of the majority, presented the picture of a miniature parliament. Here also there was no such thing as personal responsibility. And here reigned the same absurdities and illogical state of affairs as flourish in our great representative bodies of the State. Names were presented to this committee for election as secretaries, treasurers, representatives of the members of the organization, propaganda agents and God knows what else. And then they all acted in common on every particular question and decided it by vote. Accordingly, the director of propaganda voted on a question that concerned the man who had to do with the finances and the latter in his turn voted on a question that concerned only the organization as such, the organizer voting on a subject that had to do with the secretarial department, and so on.
Why select a special man for propaganda if treasurers and scribes and commissaries, etc., had to deliver judgment on questions concerning it? To a person of commonsense that sort of thing seemed as incomprehensible as it would be if in a great manufacturing concern the board of directors were to decide on technical questions of production or if, inversely, the engineers were to decide on questions of administration.
I refused to countenance that kind of folly and after a short time I ceased to appear at the meetings of the committee. I did nothing else except attend to my own department of propaganda and I did not permit any of the others to poke their heads into my activities. Conversely, I did not interfere in the affairs of others.
When the new statute was approved and I was appointed as president, I had the necessary authority in my hands and also the corresponding right to make short shrift of all that nonsense. In the place of decisions by the majority vote of the committee, the principle of absolute responsibility was introduced.
The chairman is responsible for the whole control of the movement. He apportions the work among the members of the committee subordinate to him and for special work he selects other individuals. Each of these gentlemen must bear sole responsibility for the task assigned to him. He is subordinate only to the chairman, whose duty is to supervise the general collaboration, selecting the personnel and giving general directions for the co-ordination of the common work.
This principle of absolute responsibility is being adopted little by little throughout the movement. In the small local groups and perhaps also in the regional and district groups it will take yet a long time before the principle can be thoroughly imposed, because timid and hesitant characters are naturally opposed to it. For them the idea of bearing absolute responsibility for an act opens up an unpleasant prospect. They would like to hide behind the shoulders of the majority in the so-called committee, having their acts covered by decisions passed in that way. But it seems to me a matter of absolute necessity to take a decisive stand against that view, to make no concessions whatsoever to this fear of responsibility, even though it takes some time before we can put fully into effect this concept of duty and ability in leadership, which will finally bring forward leaders who have the requisite abilities to occupy the chief posts.
In any case, a movement which must fight against the absurdity of parliamentary institutions must be immune from this sort of thing. Only thus will it have the requisite strength to carry on the struggle.
At a time when the majority dominates everywhere else a movement which is based on the principle of one leader who has to bear personal responsibility for the direction of the official acts of the movement itself will one day overthrow the present situation and triumph over the existing regime. That is a mathematical certainty.
This idea made it necessary to reorganize our movement internally. The logical development of this reorganization brought about a clear-cut distinction between the economic section of the movement and the general political direction. The principle of personal responsibility was extended to all the administrative branches of the party and it brought about a healthy renovation, by liberating them from political influences and allowing them to operate solely on economic principles.
In the autumn of 1921, when the party was founded, there were only six members. The party did not have any headquarters, nor officials, nor formularies, nor a stamp, nor printed material of any sort. The committee first held its sittings in a restaurant on the Herrengasse and then in a café at Gasteig. This state of affairs could not last. So I at once took action in the matter. I went around to several restaurants and hotels in Munich, with the idea of renting a room in one of them for the use of the Party. In the old Sterneckerbräu im Tal, there was a small room with arched roof, which in earlier times was used as a sort of festive tavern where the Bavarian Counsellors of the Holy Roman Empire foregathered. It was dark and dismal and accordingly well suited to its ancient uses, though less suited to the new purpose it was now destined to serve. The little street on which its one window looked out was so narrow that even on the brightest summer day the room remained dim and sombre. Here we took up our first fixed abode. The rent came to fifty marks per month, which was then an enormous sum for us. But our exigencies had to be very modest. We dared not complain even when they removed the wooden wainscoting a few days after we had taken possession. This panelling had been specially put up for the Imperial Counsellors. The place began to look more like a grotto than an office.
Still it marked an important step forward. Slowly we had electric light installed and later on a telephone. A table and some borrowed chairs were brought, an open paper-stand and later on a cupboard. Two sideboards, which belonged to the landlord, served to store our leaflets, placards, etc.
As time went on it turned out impossible to direct the course of the movement merely by holding a committee meeting once a week. The current business administration of the movement could not be regularly attended to except we had a salaried official.
But that was then very difficult for us. The movement had still so few members that it was hard to find among them a suitable person for the job who would be content with very little for himself and at the same time would be ready to meet the manifold demands which the movement would make on his time and energy.
After long searching we discovered a soldier who consented to become our first administrator. His name was Schüssler, an old war comrade of mine. At first he came to our new office every day between six and eight o'clock in the evening. Later on he came from five to eight and subsequently for the whole afternoon. Finally it became a full-time job and he worked in the office from morning until late at night. He was an industrious, upright and thoroughly honest man, faithful and devoted to the movement. He brought with him a small Adler typewriter of his own. It was the first machine to be used in the service of the party. Subsequently the party bought it by paying for it in installments. We needed a small safe in order to keep our papers and register of membership from danger of being stolen – not to guard our funds, which did not then exist. On the contrary, our financial position was so miserable that I often had to dip my hand into my own personal savings.
After eighteen months our business quarters had become too small, so we moved to a new place in the Cornelius Strasse. Again our office was in a restaurant, but instead of one room we now had three smaller rooms and one large room with great windows. At that time this appeared a wonderful thing to us. We remained there until the end of November 1923.
In December 1920, we acquired the Völkischer Beobachter. This newspaper which, as its name implies, championed the claims of the people, was now to become the organ of the German National Socialist Labour Party. At first it appeared twice weekly; but at the beginning of 1928 it became a daily paper, and at the end of August in the same year it began to appear in the large format which is now well known.
As a complete novice in journalism I then learned many a lesson for which I had to pay dearly.
In contradistinction to the enormous number of papers in Jewish hands, there was at that time only one important newspaper that defended the cause of the people. This was a matter for grave consideration. As I have often learned by experience, the reason for that state of things must be attributed to the incompetent way in which the business side of the so-called popular newspapers was managed. These were conducted too much according to the rule that opinion should prevail over action that produces results. Quite a wrong standpoint, for opinion is of itself something internal and finds its best expression in productive activity. The man who does valuable work for his people expresses thereby his excellent sentiments, whereas another who merely talks about his opinions and does nothing that is of real value or use to the people is a person who perverts all right thinking. And that attitude of his is also pernicious for the community.
The Völkische Beobachter was a so-called 'popular' organ, as its name indicated. It had all the good qualities, but still more the errors and weaknesses, inherent in all popular institutions. Though its contents were excellent, its management as a business concern was simply impossible. Here also the underlying idea was that popular newspapers ought to be subsidized by popular contributions, without recognizing that it had to make its way in competition with the others and that it was dishonest to expect the subscriptions of good patriots to make up for the mistaken management of the undertaking.
I took care to alter those conditions promptly, for I recognized the danger lurking in them. Luck was on my side here, inasmuch as it brought me the man who since that time has rendered innumerable services to the movement, not only as business manager of the newspaper but also as business manager of the party. In 1914, in the War, I made the acquaintance of Max Amann, who was then my superior and is today general business Director of the Party. During four years in the War I had occasion to observe almost continually the unusual ability, the diligence and the rigorous conscientiousness of my future collaborator.
In the summer of 1921 I applied to my old regimental comrade, whom I met one day by chance, and asked him to become business manager of the movement. At that time the movement was passing through a grave crisis and I had reason to be dissatisfied with several of our officials, with one of whom I had had a very bitter experience. Amann then held a good situation in which there were also good prospects for him.
After long hesitation he agreed to my request, but only on condition that he must not be at the mercy of incompetent committees. He must be responsible to one master, and only one.
It is to the inestimable credit of this first business manager of the party, whose commercial knowledge is extensive and profound, that he brought order and probity into the various offices of the party. Since that time these have remained exemplary and cannot be equalled or excelled in this by any other branches of the movement. But, as often happens in life, great ability provokes envy and disfavour. That had also to be expected in this case and borne patiently.
Since 1922 rigorous regulations have been in force, not only for the commercial construction of the movement but also in the organization of it as such. There exists now a central filing system, where the names and particulars of all the members are enrolled. The financing of the party has been placed on sound lines. The current expenditure must be covered by the current receipts and special receipts can be used only for special expenditures. Thus, notwithstanding the difficulties of the time the movement remained practically without any debts, except for a few small current accounts. Indeed, there was a permanent increase in the funds. Things are managed as in a private business. The employed personnel hold their jobs in virtue of their practical efficiency and could not in any manner take cover behind their professed loyalty to the party. A good National Socialist proves his soundness by the readiness, diligence and capability with which he discharges whatever duties are assigned to him in whatever situation he holds within the national community. The man who does not fulfil his duty in the job he holds cannot boast of a loyalty against which he himself really sins.
Adamant against all kinds of outer influence, the new business director of the party firmly maintained the standpoint that there were no sinecure posts in the party administration for followers and members of the movement whose pleasure is not work. A movement which fights so energetically against the corruption introduced into our civil service by the various political parties must be immune from that vice in its own administrative department. It happened that some men were taken on the staff of the paper who had formerly been adherents of the Bavarian People's Party, but their work showed that they were excellently qualified for the job. The result of this experiment was generally excellent. It was owing to this honest and frank recognition of individual efficiency that the movement won the hearts of its employees more swiftly and more profoundly than had ever been the case before. Subsequently they became good National Socialists and remained so. Not in word only, but they proved it by the steady and honest and conscientious work which they performed in the service of the new movement. Naturally a well qualified party member was preferred to another who had equal qualifications but did not belong to the party. The rigid determination with which our new business chief applied these principles and gradually put them into force, despite all misunderstandings, turned out to be of great advantage to the movement. To this we owe the fact that it was possible for us – during the difficult period of the inflation, when thousands of businesses failed and thousands of newspapers had to cease publication – not only to keep the commercial department of the movement going and meet all its obligations but also to make steady progress with the Völkische Beobachter. At that time it came to be ranked among the great newspapers.
The year 1921 was of further importance for me by reason of the fact that in my position as chairman of the party I slowly but steadily succeeded in putting a stop to the criticisms and the intrusions of some members of the committee in regard to the detailed activities of the party administration. This was important, because we could not get a capable man to take on a job if nincompoops were constantly allowed to butt in, pretending that they knew everything much better; whereas in reality they had left only general chaos behind them. Then these wise-acres retired, for the most part quite modestly, to seek another field for their activities where they could supervise and tell how things ought to be done. Some men seemed to have a mania for sniffing behind everything and were, so to say, always in a permanent state of pregnancy with magnificent plans and ideas and projects and methods. Naturally their noble aim and ideal were always the formation of a committee which could pretend to be an organ of control in order to be able to sniff as experts into the regular work done by others. But it is offensive and contrary to the spirit of National Socialism when incompetent people constantly interfere in the work of capable persons. But these makers of committees do not take that very much into account. In those years I felt it my duty to safeguard against such annoyance all those who were entrusted with regular and responsible work, so that there should be no spying over the shoulder and they would be guaranteed a free hand in their day's work.
The best means of making committees innocuous, which either did nothing or cooked up impracticable decisions, was to give them some real work to do. It was then amusing to see how the members would silently fade away and were soon nowhere to be found. It made me think of that great institution of the same kind, the Reichstag. How quickly they would evanesce if they were put to some real work instead of talking, especially if each member were made personally responsible for the work assigned to him.
I always demanded that, just as in private life so also in the movement, one should not tire of seeking until the best and honestest and manifestly the most competent person could be found for the position of leader or administrator in each section of the movement. Once installed in his position he was given absolute authority and full freedom of action towards his subordinates and full responsibility towards his superiors. Nobody was placed in a position of authority towards his subordinates unless he himself was competent in the work entrusted to them. In the course of two years I brought my views more and more into practice; so that today, at least as far as the higher direction of the movement is concerned, they are accepted as a matter of course.
The manifest success of this attitude was shown on November 9th, 1923. Four years previously, when I entered the movement, it did not have even a rubber stamp. On November 9th, 1923, the party was dissolved and its property confiscated. The total sum realized by all the objects of value and the paper amounted to more than 170,000 gold marks.
Volume Two - The National Socialist Movement
Chapter XI: Propaganda and Organization
The year 1921 was specially important for me from many points of view.
When I entered the German Labour Party I at once took charge of the propaganda, believing this branch to be far the most important for the time being. Just then it was not a matter of pressing necessity to cudgel one's brains over problems of organization. The first necessity was to spread our ideas among as many people as possible. Propaganda should go well ahead of organization and gather together the human material for the latter to work up. I have never been in favour of hasty and pedantic methods of organization, because in most cases the result is merely a piece of dead mechanism and only rarely a living organization. Organization is a thing that derives its existence from organic life, organic evolution. When the same set of ideas have found a lodgement in the minds of a certain number of people they tend of themselves to form a certain degree of order among those people and out of this inner formation something that is very valuable arises. Of course here, as everywhere else, one must take account of those human weaknesses which make men hesitate, especially at the beginning, to submit to the control of a superior mind. If an organization is imposed from above downwards in a mechanical fashion, there is always the danger that some individual may push himself forward who is not known for what he is and who, out of jealousy, will try to hinder abler persons from taking a leading place in the movement. The damage that results from that kind of thing may have fatal consequences, especially in a new movement.
For this reason it is advisable first to propagate and publicly expound the ideas on which the movement is founded. This work of propaganda should continue for a certain time and should be directed from one centre. When the ideas have gradually won over a number of people this human material should be carefully sifted for the purpose of selecting those who have ability in leadership and putting that ability to the test. It will often be found that apparently insignificant persons will nevertheless turn out to be born leaders.
Of course, it is quite a mistake to suppose that those who show a very intelligent grasp of the theory underlying a movement are for that reason qualified to fill responsible positions on the directorate. The contrary is very frequently the case.
Great masters of theory are only very rarely great organizers also. And this is because the greatness of the theorist and founder of a system consists in being able to discover and lay down those laws that are right in the abstract, whereas the organizer must first of all be a man of psychological insight. He must take men as they are, and for that reason he must know them, not having too high or too low an estimate of human nature. He must take account of their weaknesses, their baseness and all the other various characteristics, so as to form something out of them which will be a living organism, endowed with strong powers of resistance, fitted to be the carrier of an idea and strong enough to ensure the triumph of that idea.
But it is still more rare to find a great theorist who is at the same time a great leader. For the latter must be more of an agitator, a truth that will not be readily accepted by many of those who deal with problems only from the scientific standpoint. And yet what I say is only natural. For an agitator who shows himself capable of expounding ideas to the great masses must always be a psychologist, even though he may be only a demagogue. Therefore he will always be a much more capable leader than the contemplative theorist who meditates on his ideas, far from the human throng and the world. For to be a leader means to be able to move the masses. The gift of formulating ideas has nothing whatsoever to do with the capacity for leadership. It would be entirely futile to discuss the question as to which is the more important: the faculty of conceiving ideals and human aims or that of being able to have them put into practice. Here, as so often happens in life, the one would be entirely meaningless without the other. The noblest conceptions of the human understanding remain without purpose or value if the leader cannot move the masses towards them. And, conversely, what would it avail to have all the genius and elan of a leader if the intellectual theorist does not fix the aims for which mankind must struggle. But when the abilities of theorist and organizer and leader are united in the one person, then we have the rarest phenomenon on this earth. And it is that union which produces the great man.
As I have already said, during my first period in the Party I devoted myself to the work of propaganda. I had to succeed in gradually gathering together a small nucleus of men who would accept the new teaching and be inspired by it. And in this way we should provide the human material which subsequently would form the constituent elements of the organization. Thus the goal of the propagandist is nearly always fixed far beyond that of the organizer.
If a movement proposes to overthrow a certain order of things and construct a new one in its place, then the following principles must be clearly understood and must dominate in the ranks of its leadership: Every movement which has gained its human material must first divide this material into two groups: namely, followers and members.
It is the task of the propagandist to recruit the followers and it is the task of the organizer to select the members.
The follower of a movement is he who understands and accepts its aims; the member is he who fights for them.
The follower is one whom the propaganda has converted to the doctrine of the movement. The member is he who will be charged by the organization to collaborate in winning over new followers from which in turn new members can be formed.
To be a follower needs only the passive recognition of the idea. To be a member means to represent that idea and fight for it. From ten followers one can have scarcely more than two members. To be a follower simply implies that a man has accepted the teaching of the movement; whereas to be a member means that a man has the courage to participate actively in diffusing that teaching in which he has come to believe.
Because of its passive character, the simple effort of believing in a political doctrine is enough for the majority, for the majority of mankind is mentally lazy and timid. To be a member one must be intellectually active, and therefore this applies only to the minority.
Such being the case, the propagandist must seek untiringly to acquire new followers for the movement, whereas the organizer must diligently look out for the best elements among such followers, so that these elements may be transformed into members. The propagandist need not trouble too much about the personal worth of the individual proselytes he has won for the movement. He need not inquire into their abilities, their intelligence or character. From these proselytes, however, the organizer will have to select those individuals who are most capable of actively helping to bring the movement to victory.
The propagandist aims at inducing the whole people to accept his teaching. The organizer includes in his body of membership only those who, on psychological grounds, will not be an impediment to the further diffusion of the doctrines of the movement.
The propagandist inculcates his doctrine among the masses, with the idea of preparing them for the time when this doctrine will triumph, through the body of combatant members which he has formed from those followers who have given proof of the necessary ability and will-power to carry the struggle to victory.
The final triumph of a doctrine will be made all the more easy if the propagandist has effectively converted large bodies of men to the belief in that doctrine and if the organization that actively conducts the fight be exclusive, vigorous and solid.
When the propaganda work has converted a whole people to believe in a doctrine, the organization can turn the results of this into practical effect through the work of a mere handful of men. Propaganda and organization, therefore follower and member, then stand towards one another in a definite mutual relationship. The better the propaganda has worked, the smaller will the organization be. The greater the number of followers, so much the smaller can be the number of members. And conversely. If the propaganda be bad, the organization must be large. And if there be only a small number of followers, the membership must be all the larger – if the movement really counts on being successful.
The first duty of the propagandist is to win over people who can subsequently be taken into the organization. And the first duty of the organization is to select and train men who will be capable of carrying on the propaganda. The second duty of the organization is to disrupt the existing order of things and thus make room for the penetration of the new teaching which it represents, while the duty of the organizer must be to fight for the purpose of securing power, so that the doctrine may finally triumph.
A revolutionary conception of the world and human existence will always achieve decisive success when the new Weltanschhauung has been taught to a whole people, or subsequently forced upon them if necessary, and when, on the other hand, the central organization, the movement itself, is in the hands of only those few men who are absolutely indispensable to form the nerve-centres of the coming State.
Put in another way, this means that in every great revolutionary movement that is of world importance the idea of this movement must always be spread abroad through the operation of propaganda. The propagandist must never tire in his efforts to make the new ideas clearly understood, inculcating them among others, or at least he must place himself in the position of those others and endeavour to upset their confidence in the convictions they have hitherto held. In order that such propaganda should have backbone to it, it must be based on an organization. The organization chooses its members from among those followers whom the propaganda has won. That organization will become all the more vigorous if the work of propaganda be pushed forward intensively. And the propaganda will work all the better when the organization back of it is vigorous and strong in itself.
Hence the supreme task of the organizer is to see to it that any discord or differences which may arise among the members of the movement will not lead to a split and thereby cramp the work within the movement. Moreover, it is the duty of the organization to see that the fighting spirit of the movement does not flag or die out but that it is constantly reinvigorated and restrengthened. It is not necessary the number of members should increase indefinitely. Quite the contrary would be better. In view of the fact that only a fraction of humanity has energy and courage, a movement which increases its own organization indefinitely must of necessity one day become plethoric and inactive. Organizations, that is to say, groups of members, which increase their size beyond certain dimensions gradually lose their fighting force and are no longer in form to back up the propagation of a doctrine with aggressive elan and determination.
Now the greater and more revolutionary a doctrine is, so much the more active will be the spirit inspiring its body of members, because the subversive energy of such a doctrine will frighten way the chicken-hearted and small-minded bourgeoisie. In their hearts they may believe in the doctrine but they are afraid to acknowledge their belief openly. By reason of this very fact, however, an organization inspired by a veritable revolutionary idea will attract into the body of its membership only the most active of those believers who have been won for it by its propaganda. It is in this activity on the part of the membership body, guaranteed by the process of natural selection, that we are to seek the prerequisite conditions for the continuation of an active and spirited propaganda and also the victorious struggle for the success of the idea on which the movement is based.
The greatest danger that can threaten a movement is an abnormal increase in the number of its members, owing to its too rapid success. So long as a movement has to carry on a hard and bitter fight, people of weak and fundamentally egotistic temperament will steer very clear of it; but these will try to be accepted as members the moment the party achieves a manifest success in the course of its development.
It is on these grounds that we are to explain why so many movements which were at first successful slowed down before reaching the fulfilment of their purpose and, from an inner weakness which could not otherwise be explained, gave up the struggle and finally disappeared from the field. As a result of the early successes achieved, so many undesirable, unworthy and especially timid individuals became members of the movement that they finally secured the majority and stifled the fighting spirit of the others. These inferior elements then turned the movement to the service of their personal interests and, debasing it to the level of their own miserable heroism, no longer struggled for the triumph of the original idea. The fire of the first fervour died out, the fighting spirit flagged and, as the bourgeois world is accustomed to say very justly in such cases, the party mixed water with its wine.
For this reason it is necessary that a movement should, from the sheer instinct of self-preservation, close its lists to new membership the moment it becomes successful. And any further increase in its organization should be allowed to take place only with the most careful foresight and after a painstaking sifting of those who apply for membership. Only thus will it be possible to keep the kernel of the movement intact and fresh and sound. Care must be taken that the conduct of the movement is maintained exclusively in the hands of this original nucleus. This means that the nucleus must direct the propaganda which aims at securing general recognition for the movement. And the movement itself, when it has secured power in its hands, must carry out all those acts and measures which are necessary in order that its ideas should be finally established in practice.
With those elements that originally made the movement, the organization should occupy all the important positions that have been conquered and from those elements the whole directorate should be formed. This should continue until the maxims and doctrines of the party have become the foundation and policy of the new State. Only then will it be permissible gradually to give the reins into the hands of the Constitution of that State which the spirit of the movement has created. But this usually happens through a process of mutual rivalry, for here it is less a question of human intelligence than of the play and effect of the forces whose development may indeed be foreseen from the start but not perpetually controlled.
All great movements, whether of a political or religious nature, owe their imposing success to the recognition and adoption of those principles. And no durable success is conceivable if these laws are not observed.
As director of propaganda for the party, I took care not merely to prepare the ground for the greatness of the movement in its subsequent stages, but I also adopted the most radical measures against allowing into the organization any other than the best material. For the more radical and exciting my propaganda was, the more did it frighten weak and wavering characters away, thus preventing them from entering the first nucleus of our organization. Perhaps they remained followers, but they did not raise their voices. On the contrary, they maintained a discreet silence on the fact. Many thousands of persons then assured me that they were in full agreement with us but they could not on any account become members of our party. They said that the movement was so radical that to take part in it as members would expose them to grave censures and grave dangers, so that they would rather continue to be looked upon as honest and peaceful citizens and remain aside, for the time being at least, though devoted to our cause with all their hearts.
And that was all to the good. If all these men who in their hearts did not approve of revolutionary ideas came into our movement as members at that time, we should be looked upon as a pious confraternity today and not as a young movement inspired with the spirit of combat.
The lively and combative form which I gave to all our propaganda fortified and guaranteed the radical tendency of our movement, and the result was that, with a few exceptions, only men of radical views were disposed to become members.
It was due to the effect of our propaganda that within a short period of time hundreds of thousands of citizens became convinced in their hearts that we were right and wished us victory, although personally they were too timid to make sacrifices for our cause or even participate in it.
Up to the middle of 1921 this simple activity of gathering in followers was sufficient and was of value to the movement. But in the summer of that year certain events happened which made it seem opportune for us to bring our organization into line with the manifest successes which the propaganda had achieved.
An attempt made by a group of patriotic visionaries, supported by the chairman of the party at that time, to take over the direction of the party led to the break up of this little intrigue and, by a unanimous vote at a general meeting, entrusted the entire direction of the party to my own hands. At the same time a new statute was passed which invested sole responsibility in the chairman of the movement, abolished the system of resolutions in committee and in its stead introduced the principle of division of labour which since that time has worked excellently.
From August 1st, 1921, onwards I undertook this internal reorganization of the party and was supported by a number of excellent men. I shall mention them and their work individually later on.
In my endeavour to turn the results gained by the propaganda to the advantage of the organization and thus stabilize them, I had to abolish completely a number of old customs and introduce regulations which none of the other parties possessed or had adopted.
In the years 1920-21 the movement was controlled by a committee elected by the members at a general meeting. The committee was composed of a first and second treasurer, a first and second secretary, and a first and second chairman at the head of it. In addition to these there was a representative of the members, the director of propaganda, and various assessors.
Comically enough, the committee embodied the very principle against which the movement itself wanted to fight with all its energy, namely, the principle of parliamentarianism. Here was a principle which personified everything that was being opposed by the movement, from the smallest local groups to the district and regional groups, the state groups and finally the national directorate itself. It was a system under which we all suffered and are still suffering.
It was imperative to change this state of affairs forthwith, if this bad foundation in the internal organization was not to keep the movement insecure and render the fulfilment of its high mission impossible.
The sessions of the committee, which were ruled by a protocol, and in which decisions were made according to the vote of the majority, presented the picture of a miniature parliament. Here also there was no such thing as personal responsibility. And here reigned the same absurdities and illogical state of affairs as flourish in our great representative bodies of the State. Names were presented to this committee for election as secretaries, treasurers, representatives of the members of the organization, propaganda agents and God knows what else. And then they all acted in common on every particular question and decided it by vote. Accordingly, the director of propaganda voted on a question that concerned the man who had to do with the finances and the latter in his turn voted on a question that concerned only the organization as such, the organizer voting on a subject that had to do with the secretarial department, and so on.
Why select a special man for propaganda if treasurers and scribes and commissaries, etc., had to deliver judgment on questions concerning it? To a person of commonsense that sort of thing seemed as incomprehensible as it would be if in a great manufacturing concern the board of directors were to decide on technical questions of production or if, inversely, the engineers were to decide on questions of administration.
I refused to countenance that kind of folly and after a short time I ceased to appear at the meetings of the committee. I did nothing else except attend to my own department of propaganda and I did not permit any of the others to poke their heads into my activities. Conversely, I did not interfere in the affairs of others.
When the new statute was approved and I was appointed as president, I had the necessary authority in my hands and also the corresponding right to make short shrift of all that nonsense. In the place of decisions by the majority vote of the committee, the principle of absolute responsibility was introduced.
The chairman is responsible for the whole control of the movement. He apportions the work among the members of the committee subordinate to him and for special work he selects other individuals. Each of these gentlemen must bear sole responsibility for the task assigned to him. He is subordinate only to the chairman, whose duty is to supervise the general collaboration, selecting the personnel and giving general directions for the co-ordination of the common work.
This principle of absolute responsibility is being adopted little by little throughout the movement. In the small local groups and perhaps also in the regional and district groups it will take yet a long time before the principle can be thoroughly imposed, because timid and hesitant characters are naturally opposed to it. For them the idea of bearing absolute responsibility for an act opens up an unpleasant prospect. They would like to hide behind the shoulders of the majority in the so-called committee, having their acts covered by decisions passed in that way. But it seems to me a matter of absolute necessity to take a decisive stand against that view, to make no concessions whatsoever to this fear of responsibility, even though it takes some time before we can put fully into effect this concept of duty and ability in leadership, which will finally bring forward leaders who have the requisite abilities to occupy the chief posts.
In any case, a movement which must fight against the absurdity of parliamentary institutions must be immune from this sort of thing. Only thus will it have the requisite strength to carry on the struggle.
At a time when the majority dominates everywhere else a movement which is based on the principle of one leader who has to bear personal responsibility for the direction of the official acts of the movement itself will one day overthrow the present situation and triumph over the existing regime. That is a mathematical certainty.
This idea made it necessary to reorganize our movement internally. The logical development of this reorganization brought about a clear-cut distinction between the economic section of the movement and the general political direction. The principle of personal responsibility was extended to all the administrative branches of the party and it brought about a healthy renovation, by liberating them from political influences and allowing them to operate solely on economic principles.
In the autumn of 1921, when the party was founded, there were only six members. The party did not have any headquarters, nor officials, nor formularies, nor a stamp, nor printed material of any sort. The committee first held its sittings in a restaurant on the Herrengasse and then in a café at Gasteig. This state of affairs could not last. So I at once took action in the matter. I went around to several restaurants and hotels in Munich, with the idea of renting a room in one of them for the use of the Party. In the old Sterneckerbräu im Tal, there was a small room with arched roof, which in earlier times was used as a sort of festive tavern where the Bavarian Counsellors of the Holy Roman Empire foregathered. It was dark and dismal and accordingly well suited to its ancient uses, though less suited to the new purpose it was now destined to serve. The little street on which its one window looked out was so narrow that even on the brightest summer day the room remained dim and sombre. Here we took up our first fixed abode. The rent came to fifty marks per month, which was then an enormous sum for us. But our exigencies had to be very modest. We dared not complain even when they removed the wooden wainscoting a few days after we had taken possession. This panelling had been specially put up for the Imperial Counsellors. The place began to look more like a grotto than an office.
Still it marked an important step forward. Slowly we had electric light installed and later on a telephone. A table and some borrowed chairs were brought, an open paper-stand and later on a cupboard. Two sideboards, which belonged to the landlord, served to store our leaflets, placards, etc.
As time went on it turned out impossible to direct the course of the movement merely by holding a committee meeting once a week. The current business administration of the movement could not be regularly attended to except we had a salaried official.
But that was then very difficult for us. The movement had still so few members that it was hard to find among them a suitable person for the job who would be content with very little for himself and at the same time would be ready to meet the manifold demands which the movement would make on his time and energy.
After long searching we discovered a soldier who consented to become our first administrator. His name was Schüssler, an old war comrade of mine. At first he came to our new office every day between six and eight o'clock in the evening. Later on he came from five to eight and subsequently for the whole afternoon. Finally it became a full-time job and he worked in the office from morning until late at night. He was an industrious, upright and thoroughly honest man, faithful and devoted to the movement. He brought with him a small Adler typewriter of his own. It was the first machine to be used in the service of the party. Subsequently the party bought it by paying for it in installments. We needed a small safe in order to keep our papers and register of membership from danger of being stolen – not to guard our funds, which did not then exist. On the contrary, our financial position was so miserable that I often had to dip my hand into my own personal savings.
After eighteen months our business quarters had become too small, so we moved to a new place in the Cornelius Strasse. Again our office was in a restaurant, but instead of one room we now had three smaller rooms and one large room with great windows. At that time this appeared a wonderful thing to us. We remained there until the end of November 1923.
In December 1920, we acquired the Völkischer Beobachter. This newspaper which, as its name implies, championed the claims of the people, was now to become the organ of the German National Socialist Labour Party. At first it appeared twice weekly; but at the beginning of 1928 it became a daily paper, and at the end of August in the same year it began to appear in the large format which is now well known.
As a complete novice in journalism I then learned many a lesson for which I had to pay dearly.
In contradistinction to the enormous number of papers in Jewish hands, there was at that time only one important newspaper that defended the cause of the people. This was a matter for grave consideration. As I have often learned by experience, the reason for that state of things must be attributed to the incompetent way in which the business side of the so-called popular newspapers was managed. These were conducted too much according to the rule that opinion should prevail over action that produces results. Quite a wrong standpoint, for opinion is of itself something internal and finds its best expression in productive activity. The man who does valuable work for his people expresses thereby his excellent sentiments, whereas another who merely talks about his opinions and does nothing that is of real value or use to the people is a person who perverts all right thinking. And that attitude of his is also pernicious for the community.
The Völkische Beobachter was a so-called 'popular' organ, as its name indicated. It had all the good qualities, but still more the errors and weaknesses, inherent in all popular institutions. Though its contents were excellent, its management as a business concern was simply impossible. Here also the underlying idea was that popular newspapers ought to be subsidized by popular contributions, without recognizing that it had to make its way in competition with the others and that it was dishonest to expect the subscriptions of good patriots to make up for the mistaken management of the undertaking.
I took care to alter those conditions promptly, for I recognized the danger lurking in them. Luck was on my side here, inasmuch as it brought me the man who since that time has rendered innumerable services to the movement, not only as business manager of the newspaper but also as business manager of the party. In 1914, in the War, I made the acquaintance of Max Amann, who was then my superior and is today general business Director of the Party. During four years in the War I had occasion to observe almost continually the unusual ability, the diligence and the rigorous conscientiousness of my future collaborator.
In the summer of 1921 I applied to my old regimental comrade, whom I met one day by chance, and asked him to become business manager of the movement. At that time the movement was passing through a grave crisis and I had reason to be dissatisfied with several of our officials, with one of whom I had had a very bitter experience. Amann then held a good situation in which there were also good prospects for him.
After long hesitation he agreed to my request, but only on condition that he must not be at the mercy of incompetent committees. He must be responsible to one master, and only one.
It is to the inestimable credit of this first business manager of the party, whose commercial knowledge is extensive and profound, that he brought order and probity into the various offices of the party. Since that time these have remained exemplary and cannot be equalled or excelled in this by any other branches of the movement. But, as often happens in life, great ability provokes envy and disfavour. That had also to be expected in this case and borne patiently.
Since 1922 rigorous regulations have been in force, not only for the commercial construction of the movement but also in the organization of it as such. There exists now a central filing system, where the names and particulars of all the members are enrolled. The financing of the party has been placed on sound lines. The current expenditure must be covered by the current receipts and special receipts can be used only for special expenditures. Thus, notwithstanding the difficulties of the time the movement remained practically without any debts, except for a few small current accounts. Indeed, there was a permanent increase in the funds. Things are managed as in a private business. The employed personnel hold their jobs in virtue of their practical efficiency and could not in any manner take cover behind their professed loyalty to the party. A good National Socialist proves his soundness by the readiness, diligence and capability with which he discharges whatever duties are assigned to him in whatever situation he holds within the national community. The man who does not fulfil his duty in the job he holds cannot boast of a loyalty against which he himself really sins.
Adamant against all kinds of outer influence, the new business director of the party firmly maintained the standpoint that there were no sinecure posts in the party administration for followers and members of the movement whose pleasure is not work. A movement which fights so energetically against the corruption introduced into our civil service by the various political parties must be immune from that vice in its own administrative department. It happened that some men were taken on the staff of the paper who had formerly been adherents of the Bavarian People's Party, but their work showed that they were excellently qualified for the job. The result of this experiment was generally excellent. It was owing to this honest and frank recognition of individual efficiency that the movement won the hearts of its employees more swiftly and more profoundly than had ever been the case before. Subsequently they became good National Socialists and remained so. Not in word only, but they proved it by the steady and honest and conscientious work which they performed in the service of the new movement. Naturally a well qualified party member was preferred to another who had equal qualifications but did not belong to the party. The rigid determination with which our new business chief applied these principles and gradually put them into force, despite all misunderstandings, turned out to be of great advantage to the movement. To this we owe the fact that it was possible for us – during the difficult period of the inflation, when thousands of businesses failed and thousands of newspapers had to cease publication – not only to keep the commercial department of the movement going and meet all its obligations but also to make steady progress with the Völkische Beobachter. At that time it came to be ranked among the great newspapers.
The year 1921 was of further importance for me by reason of the fact that in my position as chairman of the party I slowly but steadily succeeded in putting a stop to the criticisms and the intrusions of some members of the committee in regard to the detailed activities of the party administration. This was important, because we could not get a capable man to take on a job if nincompoops were constantly allowed to butt in, pretending that they knew everything much better; whereas in reality they had left only general chaos behind them. Then these wise-acres retired, for the most part quite modestly, to seek another field for their activities where they could supervise and tell how things ought to be done. Some men seemed to have a mania for sniffing behind everything and were, so to say, always in a permanent state of pregnancy with magnificent plans and ideas and projects and methods. Naturally their noble aim and ideal were always the formation of a committee which could pretend to be an organ of control in order to be able to sniff as experts into the regular work done by others. But it is offensive and contrary to the spirit of National Socialism when incompetent people constantly interfere in the work of capable persons. But these makers of committees do not take that very much into account. In those years I felt it my duty to safeguard against such annoyance all those who were entrusted with regular and responsible work, so that there should be no spying over the shoulder and they would be guaranteed a free hand in their day's work.
The best means of making committees innocuous, which either did nothing or cooked up impracticable decisions, was to give them some real work to do. It was then amusing to see how the members would silently fade away and were soon nowhere to be found. It made me think of that great institution of the same kind, the Reichstag. How quickly they would evanesce if they were put to some real work instead of talking, especially if each member were made personally responsible for the work assigned to him.
I always demanded that, just as in private life so also in the movement, one should not tire of seeking until the best and honestest and manifestly the most competent person could be found for the position of leader or administrator in each section of the movement. Once installed in his position he was given absolute authority and full freedom of action towards his subordinates and full responsibility towards his superiors. Nobody was placed in a position of authority towards his subordinates unless he himself was competent in the work entrusted to them. In the course of two years I brought my views more and more into practice; so that today, at least as far as the higher direction of the movement is concerned, they are accepted as a matter of course.
The manifest success of this attitude was shown on November 9th, 1923. Four years previously, when I entered the movement, it did not have even a rubber stamp. On November 9th, 1923, the party was dissolved and its property confiscated. The total sum realized by all the objects of value and the paper amounted to more than 170,000 gold marks.
Re: Ketjureaktio
This place is going down*Kateellisten panettelua
[*ihan vain sen takia koen velvollisuudekseni saattaa tämä keskustelu viimeksi postattujen listalle]
Love is the shortest form of suicide
-
1108
Re: Ketjureaktio
NASAn gammapurkauksia etsivä ja havainnoiva Swift -observatorio on havainnut moninkertaisen ja erittäin voimakkaan purkauksen jota tutkijat pitävät hypernovana. Hypernova on supernovaa voimakkaampi, massiivisen tähden räjähdys sen kehityskaaren lopulla.
Gammapurkaus havaittiin toukokuun 2 päivänä Leijonan tähdistössä. Se sai luettelotunnuksekseen GRB 050502B, ja kestoa sillä oli 17 sekuntia. Purkauksen jälkeen hieman yli 8 minuutin kuluttua havaittiin röntgensäteilyn purkauspiikki, jolla oli kirkkautta satakertaisesti kuin yhdelläkään aikaisemmalla purkauksella. Aikaisemmin on havaittu joitakin viitteitä vastaavanlaisesta säteilyvoimakkuuden kasvusta gammapurkauksen ja jälkihehkun välissä, mutta milloinkaan aikaisemmin se ei ole ollut näin selkeä ja voimakas.
---
Gammapurkausten ajatellaan syntyvän massiivisen tähden ytimen romahduksessa mustaksi aukoksi. Romahdus ei välttämättä tapahdu suoraan, vaan ydin voi muodostaa lyhytaikaisesti neutroni- ja mahdollisesti kvarkkiaineesta koostuvan ytimen ennen lopullista luhistumista mustaksi aukoksi. Eräiden gammapurkausten onkin havaittu kirkastuvan kahdesta neljään kertaa ennen katoamistaan. Kirkastumiset voisivat olla seurausta tällaisesta vaiheittaisesta luhistumisesta.
Eräät teoreetikot ovat esittäneet, että useampikertainen kirkastuminen johtuisi ytimen luhistumisessa vapautuvan energian uudelleen käyttämisestä tavalla tai toisella. Tällöin purkauksen aikana tapahtuisi eräänlaista energian "pumppautumista", joka siis näkyisi useampana kirkastumisena.
Yksi teorioista esittää, että hiukkassuihku putoaisikin osittaintakaisin ja törmätessään suhkuun syntyvät shokkiaallot aiheuttaisivat uudelleen kirkastumiset.
Välittömästi musta aukon syntymisen jälkeen siihen putoaa osa tähden ydintä ympäröineestä materiasta. Putoaminen ei kuitenkaan tapahdu suoraan vaan, kuten aina mustan aukon tapauksessa, suurin osa materiasta kertyy aluksi kertymäkiekoksi. Kertymäkiekon ainetiheys ja lämpötila ovat erittäin korkeita ja se säteilee voimakkaasti röntgensäteilyä.
Osa kertymäkiekon materiasta päätyy pyörimisakselin navoille (prosessista ei olla täysin varmoja), jossa siitä syntyy hiukkassuihku. Suihku muodostaa purkauskanavan vielä tässä vaiheessa tähtenä näkyvän, mutta jo räjähdyksenomaisesti laajentuvan ulkokerrosten läpi. Purkauskanavan satojen miljoonien tai miljardien asteiden lämpötilassa oleva hiukkasplasma synnyttää voimakasta gammasäteilyä vuorovaikuttaessaan tähden ulkokerroksen materian kanssa, ja se keskittyy pyörimisakselin suuntaisiksi keiloiksi. Keilan suuntautuessa meitä kohti, näemme voimakkaan gammapurkauksen.
Samaan aikaan kun tähden ytimestä muodostuu musta aukko, tähden ulko-osa räjähtää super- tai hypernovana. Räjähdys tuottaa muutamia kymmeniä tunteja näkyvän jälkihehkun, mutta ilmeisesti hypernovan tapauksessa se näyttäisi paljastavan myös mustaan aukkoon putoavan materian muodostaman kertymäkiekon. Tässä vaiheessa kiekon säteilyn maksimi on röntgensäteilyn aallonpituudella. Säteilyä pystymme havaitsemaan niin kauan kun kertymäkiekon lämpötila on riittävän korkea.
---
Teoria gammapurkausten ja hypernovien osalta on kaikkea muuta kuin selvä. Kilpailevia teorioita on useita ja ne antavat jonkinlaisen yleiskuvan tapahtumista, mutta yksityiskohdat ovat vielä täysin hämärän peitossa.
Hypernovan havainnutta tutkimusryhmää johtaa professori David Burrows (Penn State University) ja raportti tutkimuksista julkaistaan syyskuun 9 päivänä Scienc -tiedejulkaisussa.
Swiftin tekemät havainnot purkausten alkuvaiheista ovatkin erittäin arvokas apu gammapurkausten tutkimuksessa ja se on tuonut hyvin lyhyessä ajassa merkittävää tiedonlisäystä. Swift laukaistiin avaruuteen vasta viime marraskuussa ja jo nyt se on kannuksensa ansainnut.
Gammapurkaus havaittiin toukokuun 2 päivänä Leijonan tähdistössä. Se sai luettelotunnuksekseen GRB 050502B, ja kestoa sillä oli 17 sekuntia. Purkauksen jälkeen hieman yli 8 minuutin kuluttua havaittiin röntgensäteilyn purkauspiikki, jolla oli kirkkautta satakertaisesti kuin yhdelläkään aikaisemmalla purkauksella. Aikaisemmin on havaittu joitakin viitteitä vastaavanlaisesta säteilyvoimakkuuden kasvusta gammapurkauksen ja jälkihehkun välissä, mutta milloinkaan aikaisemmin se ei ole ollut näin selkeä ja voimakas.
---
Gammapurkausten ajatellaan syntyvän massiivisen tähden ytimen romahduksessa mustaksi aukoksi. Romahdus ei välttämättä tapahdu suoraan, vaan ydin voi muodostaa lyhytaikaisesti neutroni- ja mahdollisesti kvarkkiaineesta koostuvan ytimen ennen lopullista luhistumista mustaksi aukoksi. Eräiden gammapurkausten onkin havaittu kirkastuvan kahdesta neljään kertaa ennen katoamistaan. Kirkastumiset voisivat olla seurausta tällaisesta vaiheittaisesta luhistumisesta.
Eräät teoreetikot ovat esittäneet, että useampikertainen kirkastuminen johtuisi ytimen luhistumisessa vapautuvan energian uudelleen käyttämisestä tavalla tai toisella. Tällöin purkauksen aikana tapahtuisi eräänlaista energian "pumppautumista", joka siis näkyisi useampana kirkastumisena.
Yksi teorioista esittää, että hiukkassuihku putoaisikin osittaintakaisin ja törmätessään suhkuun syntyvät shokkiaallot aiheuttaisivat uudelleen kirkastumiset.
Välittömästi musta aukon syntymisen jälkeen siihen putoaa osa tähden ydintä ympäröineestä materiasta. Putoaminen ei kuitenkaan tapahdu suoraan vaan, kuten aina mustan aukon tapauksessa, suurin osa materiasta kertyy aluksi kertymäkiekoksi. Kertymäkiekon ainetiheys ja lämpötila ovat erittäin korkeita ja se säteilee voimakkaasti röntgensäteilyä.
Osa kertymäkiekon materiasta päätyy pyörimisakselin navoille (prosessista ei olla täysin varmoja), jossa siitä syntyy hiukkassuihku. Suihku muodostaa purkauskanavan vielä tässä vaiheessa tähtenä näkyvän, mutta jo räjähdyksenomaisesti laajentuvan ulkokerrosten läpi. Purkauskanavan satojen miljoonien tai miljardien asteiden lämpötilassa oleva hiukkasplasma synnyttää voimakasta gammasäteilyä vuorovaikuttaessaan tähden ulkokerroksen materian kanssa, ja se keskittyy pyörimisakselin suuntaisiksi keiloiksi. Keilan suuntautuessa meitä kohti, näemme voimakkaan gammapurkauksen.
Samaan aikaan kun tähden ytimestä muodostuu musta aukko, tähden ulko-osa räjähtää super- tai hypernovana. Räjähdys tuottaa muutamia kymmeniä tunteja näkyvän jälkihehkun, mutta ilmeisesti hypernovan tapauksessa se näyttäisi paljastavan myös mustaan aukkoon putoavan materian muodostaman kertymäkiekon. Tässä vaiheessa kiekon säteilyn maksimi on röntgensäteilyn aallonpituudella. Säteilyä pystymme havaitsemaan niin kauan kun kertymäkiekon lämpötila on riittävän korkea.
---
Teoria gammapurkausten ja hypernovien osalta on kaikkea muuta kuin selvä. Kilpailevia teorioita on useita ja ne antavat jonkinlaisen yleiskuvan tapahtumista, mutta yksityiskohdat ovat vielä täysin hämärän peitossa.
Hypernovan havainnutta tutkimusryhmää johtaa professori David Burrows (Penn State University) ja raportti tutkimuksista julkaistaan syyskuun 9 päivänä Scienc -tiedejulkaisussa.
Swiftin tekemät havainnot purkausten alkuvaiheista ovatkin erittäin arvokas apu gammapurkausten tutkimuksessa ja se on tuonut hyvin lyhyessä ajassa merkittävää tiedonlisäystä. Swift laukaistiin avaruuteen vasta viime marraskuussa ja jo nyt se on kannuksensa ansainnut.
Re: Ketjureaktio
Voitti Suomen huonon kirjallisuuden seuran vuoden paskimman kirjoituksen palkinnon, olikohan se nyt 2001.Think kirjoitti:Major :shock:Lapitii kirjoitti:Ikävä, tahmea kerros
...
Tuhmasta päästä nauttii koko ruumis.