Kohti eduskuntavaaleja 2019
Lähetetty: 04.10.2018 15:57
Eduskuntavaalit 2019 järjestetään, jos ei ihmeitä tapahdu, ja eihän niitä tapahdu, huhtikuun 14. päivä 2019. Tässä puolisen vuotta ennen vaaleja lähtötilanne on tämä:
Kuten YLE omassa jutussaan huomauttaa, tilanne tyypillisesti kuitenkin muuttuu vaaleja edeltävän puolen vuoden sisällä huimastikin. Tavallisen äänestäjän näkökulmasta tilanne on hankala: todella vaikea on löytää puoluetta, jota voisi kannattaa edes paremman puutteessa. Nukkuvia ymmärtää koko ajan entistä paremmin.
Varsinaisia vaalikampanjoja odotellessa äänestäjän masentava vaihtoehtoavaruus näyttää seuraavalta:
1. Gallupjohtaja SDP. Modernisaatioyritysten jälkeen puolue on palannut Kekkosslovakiaan ja sitonut itsensä SAK:hon. Ei mitään tulevaisuusvisiota, vain saavutettujen etujen puolustamista ja uudistusten vastustamista. Vaikea on innostua, jos et ole eläkeikäinen tai sitä lähestyvä paperimies.
2. Kokoomus. Milloin EK:n, milloin Suomen yrittäjien, milloin suoraan terveysjättien asialla. Yhteiskunnallisen vision sijaan ajetaan rahoittajien (ja aktiivien tulevien työnantajien) asiaa yksisilmäisesti. Välillä puolueesta pulpahtelee raikkaita, markkinamyönteisiä ja liberaaleja väläyksiä, mutta arjessa etujärjestötoiminta jyrää näiden yli rumalta näyttävään kaverin bisnesmyönteisyyteen ja konservatiivisuuteen. Kuka olisi uskonut, että ihmisellä voi olla Stubbia ikävä. Vaikea innostua, jos et ole yksi broilereista joka etsii itselleen rahakasta jatkosijoituspaikkaa.
3. Kepu. Yhdistelmä aluepolitiikkaa, lestadiolaisia arvoja ja silmitöntä kuppausta. Visiona 50-luvun Suomi-filmi pks:n rahoilla. Vaikea innostua, jos et ole tukiaisten varassa traktorilla köröttelevä maakunta-aktiivi.
4. Vihreät. Niinistön räksyttäväänkin populismiin on nyt lisätty Aallon sekoilu ja yleinen kääntyminen pois jonkinlaisesta soininvaaralais-haavistolaisesta visiosta urbaaniliberaalina argumenttipuolueena. Vaikea nähdä enää puolueen visiota, eikä asialinjalle paluu kyllä onnistu puhumalla ilmastonmuutoksesta, joka on liian iso ja tärkeä teema näihin periferian parlamenttivaaleihin. Vaikea innostua, jos et kuulu Kallion just nyt muodikkaimman kuppilan kantajengiin.
5. Vasemmistoliitto. Mitä nää ajaa? Vaikka puheenjohtaja vaikuttaa yhä vertailuryhmässään ihan raikkaalta, vaikea on innostua, jos et äänestä perinneyhdistystä ihan vanhasta tottumuksesta.
6. Persut. No ovat nämä terävöittäneet fokusta. Nyt yhdistävät nationalistista ksenofobiaa perinteiseen kylähulluuteen, muu ei enää agendalle mahdu. Ei kai näitä voi kukaan täysijärkinen edes kuvitella äänestävänsä, aivan kahjoa meininkiä. Halla-ahon omaleimainen tyyli pitänee homman kuitenkin siinä kokoluokassa, että puoluekentän fragmentoituminen ja toimintakykyisen enemmistöhallituksen kasaaminen säilyy haasteena. Vaikea innostua, jos arjen hallinta on jotenkin kasassa eikä aika kulu netin pimeimmissä loukoissa.
7. Kristilliset. Bjarne Kalliksen aikana oli pientä hapuilevaa yritystä eurooppalaiseksi kirstillisdemokraattiseksi yleiskonservatiivipuolueeksi. Nyt taantunut herätysliikkeiden äänitorveksi. Vaikea innostua, jos et ole hihhuli.
8. RKP. Kokkarien kipuillessa liberaali-konservatiivi-akselinsa, kuin myös markinat vai kaverin business -kysymyksen kanssa, RKP onnistui Carl Haglundin aikana melkein nousemaan myös ei-ruotsinkieliselle urbaaniliberaalille sopivaksi vaihtoehdoksi. Nyt taantunut takaisin etujärjestöksi pohjalaisella aluetwistillä. Vaikea innostua, jos et ole ruotsinkielinen.
9. Siniset. Ei.
Onhan tämä siinä mielessä ihan mahdollisuuksia tarjoava tilanne, että ei kummoista kampanjaa tarvittaisi, että liikkuvia olisi saatavissa kelkkaan. Vaan ei lupaavalta totta tosiaan näytä.
Toki tässä olisi tilaa jollekin ulkopuoliselle, uudelle toimijallekin Macronin tapaan, mutta eihän se nyt herranjestas sentään voi olla Liike Nyt.
Kuten YLE omassa jutussaan huomauttaa, tilanne tyypillisesti kuitenkin muuttuu vaaleja edeltävän puolen vuoden sisällä huimastikin. Tavallisen äänestäjän näkökulmasta tilanne on hankala: todella vaikea on löytää puoluetta, jota voisi kannattaa edes paremman puutteessa. Nukkuvia ymmärtää koko ajan entistä paremmin.
Varsinaisia vaalikampanjoja odotellessa äänestäjän masentava vaihtoehtoavaruus näyttää seuraavalta:
1. Gallupjohtaja SDP. Modernisaatioyritysten jälkeen puolue on palannut Kekkosslovakiaan ja sitonut itsensä SAK:hon. Ei mitään tulevaisuusvisiota, vain saavutettujen etujen puolustamista ja uudistusten vastustamista. Vaikea on innostua, jos et ole eläkeikäinen tai sitä lähestyvä paperimies.
2. Kokoomus. Milloin EK:n, milloin Suomen yrittäjien, milloin suoraan terveysjättien asialla. Yhteiskunnallisen vision sijaan ajetaan rahoittajien (ja aktiivien tulevien työnantajien) asiaa yksisilmäisesti. Välillä puolueesta pulpahtelee raikkaita, markkinamyönteisiä ja liberaaleja väläyksiä, mutta arjessa etujärjestötoiminta jyrää näiden yli rumalta näyttävään kaverin bisnesmyönteisyyteen ja konservatiivisuuteen. Kuka olisi uskonut, että ihmisellä voi olla Stubbia ikävä. Vaikea innostua, jos et ole yksi broilereista joka etsii itselleen rahakasta jatkosijoituspaikkaa.
3. Kepu. Yhdistelmä aluepolitiikkaa, lestadiolaisia arvoja ja silmitöntä kuppausta. Visiona 50-luvun Suomi-filmi pks:n rahoilla. Vaikea innostua, jos et ole tukiaisten varassa traktorilla köröttelevä maakunta-aktiivi.
4. Vihreät. Niinistön räksyttäväänkin populismiin on nyt lisätty Aallon sekoilu ja yleinen kääntyminen pois jonkinlaisesta soininvaaralais-haavistolaisesta visiosta urbaaniliberaalina argumenttipuolueena. Vaikea nähdä enää puolueen visiota, eikä asialinjalle paluu kyllä onnistu puhumalla ilmastonmuutoksesta, joka on liian iso ja tärkeä teema näihin periferian parlamenttivaaleihin. Vaikea innostua, jos et kuulu Kallion just nyt muodikkaimman kuppilan kantajengiin.
5. Vasemmistoliitto. Mitä nää ajaa? Vaikka puheenjohtaja vaikuttaa yhä vertailuryhmässään ihan raikkaalta, vaikea on innostua, jos et äänestä perinneyhdistystä ihan vanhasta tottumuksesta.
6. Persut. No ovat nämä terävöittäneet fokusta. Nyt yhdistävät nationalistista ksenofobiaa perinteiseen kylähulluuteen, muu ei enää agendalle mahdu. Ei kai näitä voi kukaan täysijärkinen edes kuvitella äänestävänsä, aivan kahjoa meininkiä. Halla-ahon omaleimainen tyyli pitänee homman kuitenkin siinä kokoluokassa, että puoluekentän fragmentoituminen ja toimintakykyisen enemmistöhallituksen kasaaminen säilyy haasteena. Vaikea innostua, jos arjen hallinta on jotenkin kasassa eikä aika kulu netin pimeimmissä loukoissa.
7. Kristilliset. Bjarne Kalliksen aikana oli pientä hapuilevaa yritystä eurooppalaiseksi kirstillisdemokraattiseksi yleiskonservatiivipuolueeksi. Nyt taantunut herätysliikkeiden äänitorveksi. Vaikea innostua, jos et ole hihhuli.
8. RKP. Kokkarien kipuillessa liberaali-konservatiivi-akselinsa, kuin myös markinat vai kaverin business -kysymyksen kanssa, RKP onnistui Carl Haglundin aikana melkein nousemaan myös ei-ruotsinkieliselle urbaaniliberaalille sopivaksi vaihtoehdoksi. Nyt taantunut takaisin etujärjestöksi pohjalaisella aluetwistillä. Vaikea innostua, jos et ole ruotsinkielinen.
9. Siniset. Ei.
Onhan tämä siinä mielessä ihan mahdollisuuksia tarjoava tilanne, että ei kummoista kampanjaa tarvittaisi, että liikkuvia olisi saatavissa kelkkaan. Vaan ei lupaavalta totta tosiaan näytä.
Toki tässä olisi tilaa jollekin ulkopuoliselle, uudelle toimijallekin Macronin tapaan, mutta eihän se nyt herranjestas sentään voi olla Liike Nyt.