Kitinä

Tytöt aina pilllittävät, pojat eivät itke.

Joten milloin itse olette itkeneet? Miksi?

Minä tietenkin lapsena, sitten kerran noin 15-16-vuotiaana. isäni oli taas kateissa viikon tai pari. Asunnossa remontti, jonka keskellä asuttiin. Maalipöniköitä ympäriinsä. Telkkarista tuli sarja "Painomustetta ja paperia". Muistan tunnarinkin, koska sen kuullessani sanoin ääneen : "Rakas Jumala. Anna isän tulla pian kotiin.". Eipä toiminut rukous. Mutta itkeä vollotin siinä maailinkäryssä yksikseni jotain kymmenen minuuttia.

Sitten en taas osannut itkeä.
Paitsi kesällä 1996 erään naisen takia itkin paljon. (Ei Ei EI se kakkunainen, tai se pillunuoltu ym. He myöhempiä korvikkeita.)

Nyt en taas osaa itkeä, en edes vanhempieni kuolemista.

Vähän eri asia kuin buhuhuhuu-itku on silmien kostuminen.
Aitini kertoili vaaristani, jossa näki paljon minua. Että tuolla vanhalla natsilla silmät kostuivat romanttisia elokuvia katsoessaan.Niin minullakin, Ja on eröäs tässä nimeltämainitsematon singer-songwriter, joka heti saa silmäni automaattisesti vuotamaan. Melko homoa, mutta kuulemma tyypillistä koukkuun jäneille faneille.

No mites te?
Avaudutte tai itkette ja avaudutte!´

Lapsena ja nuorena itkin, mutta eo. ei mielestäni ole erityisen kinostavaa.

Aikuisiällä mun itkuni on muuttunut tosi erikoiseksi. Esim. isäni kuolemaa en itkenyt olleenkaan. Se oli tietenkin surullista, mutta itku ei vain tullut.

Sen sijaan nykyään itken tosi outoja juttua. Esim. viimeksi oli vähällä tulla kyynel silmäkulmaan, kun mietin, että italialaiset ovat lahjoittaneet maailman ruokakulttuurille niin paljon.

Helpommin itken liikutuksesta kuin surusta. Joskus myös turhautumisesta ja väsymyksestä. Liikutustippaa pyyhin varmaan päivittäin, oikeasti itken joitain kertoja vuoteen.

Mulla vähän sama, en juuri surusta itke. Paitsi aika lohduttomasti isän kuollessa ja häntä kädestä pidellessä. Muuten sitten spiidaankin vähän joka asialle, viimeksi lehtijutulle mun siskosta, vaikka tarina oli täysin tuttu. Jotenkin se vaan auki kirjoitettuna oli samaan aikaan todella mahtavaa ja todella surullista. Itken tv-jutuille, itken sille jos saan positiivista palautetta, itken sille miten mahtavia tyyppejä mun elämässä on ja sitten taas itken maailmankaikkeuden paskoille asioille. Itkeminen on hyvästä!

Tietenkin itken. Ja usein. En monttubileiden yhteydessä, koska kaikki elämä päättyy, eikä silloin tule surra, vaan kunnioittaa ja juhlia elämää.

Viimeksi itkin juuri äsken kun Abby Sciutto kirjoitettiin ulos NCIS Rikostutkijoista.

Mietin vielä tuota paradoksia, että miksi en itkenyt isän kuolemaa, mutta saattaa kyynel tulla silmäkulmaan muuten herkästi. Kait se on niin, että surullinen asia jähmettää elimistön. Joku mielenliikutus pikkujutuista sen sijaan saa tulla vapaasti.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑25.08.2019 11:58 Mietin vielä tuota paradoksia, että miksi en itkenyt isän kuolemaa, mutta saattaa kyynel tulla silmäkulmaan muuten herkästi. Kait se on niin, että surullinen asia jähmettää elimistön. Joku mielenliikutus pikkujutuista sen sijaan saa tulla vapaasti.

Tuo on kyllä kumma juttu, ja voi selittyä kuten sanot. Isäni kuoleman jälkeen en itkenyt ollenkaan. Kunhan arkun äärellä sanoin isäni toivoman: "Nyt ukko on viimeinkin lodjussa". Äitini kuoleman jälkeen, vaikka olin meilannut papille ohjeet äitini historista jota ei käyttänyt... lopuksi oli tilanne, jossa minä ja serkkuni Jussi peräti saatiin sanoa pari sanaa. Minä vain "hei hei äiti, olit rakas" ja kyllä vaan fysiologinen suolaliuos valui silmistäni, ilman buhuhuu-itkua. Lisäksi olin pyytänyt lppoppuun Suvivirren ja kyllähän silloin kyyneleet valuivat. Se kaiken lopullisuus.

Serkkuni oli kyllä kertoi lyhyesti hyvästijäton kummitädilleen.

Eikös koulussa luettettu Sartren "sivullinen2 pääty niin, että mies loppujen lopuksi teloitetaan koska ei itkenyt äiitinsä hautajaisissa. Äidinkielenopettajamme selitti niin. Ja luokan uskistytö:. "Ihan oikein tuollaiselle".

Muuten en ole oikeasti itkenyt vanhempieni kuolemille. Paitsi kuolemankrapulassa oksetusreflekseissä huudan "ÄITI!". joksus myös "Äiti ja Isä". Mutta sekään ei ole varsinaista itkua.

Tähän ketjuun saisivat muutkin tunnistaa itskekelyistään.

Mua melkein itkettää, kun Camus'n klassikkoa väitetään Sartren tekeleeksi.

Viimeksi pari päivää sitten kyynel tuli silmäkulmaan, kun kuuntelin https://www.stuffyoushouldknow.com/podcasts ja se toi mieleeni Kennedyn puheen Rice Universityssä ja erityisesti sen kohdan "We choose to go to the moon in this decade and do the other things, not because they are easy, but because they are hard". Tietenkään Kennedy (kuten muutkaan isot herrat) ei kirjoittanut puhettaan itse, mutta mun mielestäni tuo on vaan niin helvetin hienosti sanottu.

urpiainen kirjoitti: ↑29.08.2019 10:03 Mua melkein itkettää, kun Camus'n klassikkoa väitetään Sartren tekeleeksi.

No vittu. Albert Camus tietenkin. En osannut erottaa, meillä vain luetettiin näitä lukiossa.

James Potkulelkallle, että Kennedyä eivät avaruuslennot oikeasti kiinnostanet. halusi vain jotain, jolla näyttää neukuille. (Toinen vaihtoehtonsa olisi ollut meenpohjan vieljely ravintokäyttöön, mutta kerrottiin että se olisi vielä vaikeampaa) Kennedy yritti peruuttaa Apollo-ohjelman heti Apollo 11 jälkeen! Korjaan. Kennedy oli jo ammuttu, siis halusi pyäsyttää Apollolennot heti alkuunsa. Johnsson taa oli Space Buff. Nixon ei, peruutti marslentosysteemin Nerva-raketteineen.. jota suunniteltiin jo vuodeksi 1985. Onhan Trumpillakin haku "Kennedy-momenttiin"". Mutta ei siitä Artemis-zydemistä ja Gateway-asemasta kuitenkaan mitään tule kun hallinto vaihtuu.

Kuulentojen aikaan NASA:n budjetti oli vajaa 5 prosenttia liittovaltion budjetista. Nyt enää 0,4. Revipä siitä määrärahoja. Ja Nasa tekee paljon muutakin kuin miehitettyjä avaruuslentoja. Kuten miehittämättömiä luotaimia ja ennen kaikkea lentokoneiden aerodynamiikan tutkimusta.

Lisää itkeskelyänne tähän ketjuun!!

Rääkykakaroita on aina ja joka paikassa.
TV:ssä taas naiset itkevät illalla, varsinkin Frii:n dokkareissa.