Kitinä

Vaimoni toistuvista huomatuksista olen huomannut
itsessäni piirteen, jota pitäisi muuttaa.

Keskustelussa (yleensä puhelimessa) tykitän omaa mielipidettäni ja suunnitelmaa niin, että toinen ei meinaa saada suunvuoroa. En tiedä, tuleeko se työminästäni, jossa yritän koko ajan pitää tilanteen hallinnan itselläni. Tiedostan kuitenkin, että ei eo. siinäkään välttämättä ole aina optimaalinen. Uskon kyllä, että potilaalle ei jää epäselväksi se, miten on tarkoitus edetä ja uskoakseni se tuo monelle turvallisuutta. Mutta potilaan oma näkemys saattaa jäädä tulematta kunnolla ilmi.

Yritän puuttua tuohon nimenomaan työn ulkopuolella.

^ En voisi koskaan käyttäytyä noin.

sivustahuutaja kirjoitti: ↑06.09.2021 14:59 ^ En voisi koskaan käyttäytyä noin.

Et voi vai et halua vai molempia?

^ Haluta muuttaa käyttäytymistäni ; - )

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä!

Kyky kuunnella ja kyky ymmärtää kuulemansa on tärkeää. Kyky antaa toiselle, ehkä vähemmän verbaalisemmalle kumppanille tilaa ja mahdollisuus itsensä ilmaisuun on ensisijaisen tärkeää parisuhteessa. Hyvän jutun olet oivaltanut itsestäsi, tie muutokseen käy yleensä pienen askelin.

Kerberos I kirjoitti: ↑06.09.2021 17:51 Kyky kuunnella ja kyky ymmärtää kuulemansa on tärkeää. Kyky antaa toiselle, ehkä vähemmän verbaalisemmalle kumppanille tilaa ja mahdollisuus itsensä ilmaisuun on ensisijaisen tärkeää parisuhteessa. Hyvän jutun olet oivaltanut itsestäsi, tie muutokseen käy yleensä pienen askelin.

Tämä ei ole ongelma parisuhteessa, vaan kuvaamissani tilanteissa. Vaimo kyllä osaa laittaa mun puheille stopin tehokkaasti, jos on tarvis

Sopivissa määrissä sähkö auttaa. Liika on kuitenkin liikaa ja voi tulla kalkkuna.

Harjoittelua vain. Mikäli joku koohkaisi keskustelussa vain omaa näkemystään niin todennäköisesti lakkaisin kuuntelemasta jossakin vaiheessa

Työnohjausopinnoissa puhutaan siitä, että pitäisi opetella pois "tietämisen" tilasta. Tämä on varsinkin ratkaisukeskeisten ihmisten perisynti. On käytännöllistä ja useissa tilanteissa vastapuolelle tosi huojentavaa, että toinen saa pienistä vihjeistä kiinni, että mikä homma, ja osaa heti tarjota jotain ratkaisuja. Huono puoli on sitten se, että on suuri joukko tilanteita joihin se ei toimi lainkaan, ja melkoinen rypäs niitäkin, joissa siitä on ihan aitoa haittaa.

Ongelmia on toki monta. Vastapuoli saattaa jäädä vailla kokemusta siitä, että hänen ajatuksensa on tärkeä tai kuulemisen arvoinen. Voi myös olla, että vastapuoli "hyväksyy" tarjotun vastauksen, vaikka se ei ihan hänen tilanteeseensa sovikaan, ja nielee hiljaa häpeän siitä, että ei saanut ilmaistua itseään selkeämmin tai ponnekkaammin. Ja tietysti myös se, että jos lähdetään ratkomaan vaillinaisilla tiedoilla väärää asiaa, niin ratkaisu ei ole toimiva.

Minulle kaikkitietävän superammattilaisen roolista irrottautumisessa motivoiva haastattelu https://www.kaypahoito.fi/nix02109 on ollut hyvä lähestymistapa kuuntelevamman vuorovaikutuksen harjoitteluun. Olen myös kauhukseni huomannut, että mun asiakkaat ei pidä mua yhtään vähempää osaavana ja asiantuntijana, vaikka olen vaihtanut vastaukset kysymyksiin.

Mutta hyvä pyrkimys ja toki haasteen tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Arvostan sitä että olet ottanut palautteen vastaan ja reflektoinut sitä, monelle puolustusreaktio olisi se ns. selkärangasta tuleva. Hyvä Dave!

^Olen ehkä kertonut aiemminkin, mutta peruskoulun kuudennella luokalla ymmärsin ensimmäistä kertaa, että kaikki ihmiset eivät pysty tuomaan esiin mielipidettään silloin, kun on sen aika.

Luokkamme päätti, minne lähdemme luokkaretkelle opettajan kanssa. Opettaja olisi halunnut lähteä Tampereelle (tod. näk. koska lyhyempi matka). Samoin osa luokasta. Minä jyräsin läpi oman näkemyksemme, että lähdemme Helsinkiin. Päätimme siis lähteä Helsinkiin.

Oppitunnin jälkeen eräs tyttö valitti välitunnin ringissä, että miksi lähdemme Helsinkiin, emmekä Tampereelle. Vastasin, että kaikkihan halusivat lähteä Helsinkiin. Tähän tyttö totesi, että ei hän ainakaan. Tunnilla asiasta päätettäessä hän ei ollut sanonut sanaakaan.

Ps. motivoiva haastattelu on varmasti hyvä nimenomaan niissä tilanteissa, joissa ratkaisu on molemmilla tiedossa, mutta ongelma on motivaatiossa. Jos kyse ei kuitenkaan ole motivaation vaan ratkaisun tarpeesta, se ei luonnollisestikaan auta.

Vaikka luonne olisi vähän äkkiväärä ko. asian suhteen, niin juuri tuon muistaminen, että ihmiset ovat tosi erilaisia on se tärkein asia. Mä olen itse välillä tietyissä aiheissa (joista omasta mielestäni tiedän paljon) päällepäsmäri, jolloin yritän puhua analyyttisesti tuoden esiin eri näkökulmia ja ikäänkuin tähän tiedolla johtamiseen luottaen haluan päättää (tai ainakin vaikuttaa) vastapuolen kannan jo etukäteen. Koska olen nopea ja hyvä ilmaisemaan asioita ääneen, mulla on aitoja vaikeuksia pysähtyä kuuntelemaan temperamentiltaan ja sosiaalisilta taidoiltaan hitaampien ihmisten mielipiteitä. Tuntuu jotenkin niin, että haluan auttaa heitä tuottamaan puhetta ja ajatuksia, koska sellainen sanojen hakeminen tai hiljaiset hetket aiheuttavat minussa helposti ärtymystä ja levottomuutta.

Ylermi Ylihankala kirjoitti: ↑07.09.2021 9:54 yritän puhua analyyttisesti tuoden esiin eri näkökulmia ja ikäänkuin tähän tiedolla johtamiseen luottaen haluan päättää (tai ainakin vaikuttaa) vastapuolen kannan jo etukäteen.

Tässä on tosiaan varmaan isojakin temperamenttieroja. Olen aika pitkälle tuosta yllä olevasta samaa mieltä, mutta joskus mulla on ongelmia nopeiden ja kärsimättömien ihmisten kanssa. Koen, että he saattavat olla siirtymässä asiassa eteenpäin, ennen kuin kaikki näkökulmat on saatu kunnolla pöydälle, analysoitu ja johtopäätös vedetty.

Tyypillisesti esim. työkokouksissa annan muiden puhua ensin aika pitkäänkin, ja sitten itse pidän mielelläni sellaisia yläpuolelle asettuvan holhoavia yhteenvetopuheenvuoroja, jossa tarjoan johtopäätöstä kaikesta aiemmin esitetystä. Varmaan olen siis tosi ärsyttävä besserwisser myös IRL.

Voisin myös kuvitella, että jossain tilanteessa voisin ajautua tuohon Daven kuvaamaan luokkaretkitytön tilanteeseen: en tyypillisesti ole itse jyräämässä mitään kantaa läpi, vaan sovittamassa näkökulmia yhteen. Voi olla, että kaltaisistani paskapuhujista asia oli vielä perustavanlaatuosesti kesken, kun toteuttajan näkökulmasta suosituin kanta oli jo löydetty. Mulle tyypillisesti vaikka palaverin funktio ei ole sen selvittäminen, mikä olemassaolevista kannoista on suosituin, vaan uuden synteesin etsiminen.

Mulla on ehkä myös se, että asioissa, jotka koen itselleni tärkeäksi, ahdistun, jos ei saada tehtyä selkeää spesifiä päätöstä tai vuokaaviota.

urpiainen kirjoitti: ↑07.09.2021 10:11 Tyypillisesti esim. työkokouksissa annan muiden puhua ensin aia pitkäänkin, ja sitten itse pidän mielelläni sellaisia yläpuolelle asettuvan holhoavia yhteenvetopuheenvuoroja, jossa tarjoan johtopäätöstä kaikesta aiemmin esitetystä. Varmaan olen siis tosi ärsyttävä besserwisser myös IRL.

+1 Kun omasta mielestäni tiedän (tai luulen tietäväni) teemasta keskimääräistä enemmän, saavutan jo etukäteen jonkinlaisen zenmäisen tyyneyden, jolloin minulla ei ole mikään kiire osallistua alkulohkovaiheessa keskusteluun, vaan mielummin hymistelen partaani nurkkapöydässä. Sitten kun keskustelu alkaa saada uomiaan ja äänekkäimmät (lue tyhmimmät) ovat päästäneet höyrynsä, yritän sovittelevasti muodostaa jotakin mukamas pelkästään rationaalista ja särmät ja heikkoudet hionutta kokonaismielipidettä asiaan. Ajatus tällöin on, että tottakai kaikki mielipiteeni hyväksyvät, koska se on juurikin kuvatunkaltaisen prosessini tuotos ja näin ollen vastaanpanematon. Ehkä ylimielistä.

Ylermi Ylihankala kirjoitti: ↑07.09.2021 10:57

urpiainen kirjoitti: ↑07.09.2021 10:11 Tyypillisesti esim. työkokouksissa annan muiden puhua ensin aia pitkäänkin, ja sitten itse pidän mielelläni sellaisia yläpuolelle asettuvan holhoavia yhteenvetopuheenvuoroja, jossa tarjoan johtopäätöstä kaikesta aiemmin esitetystä. Varmaan olen siis tosi ärsyttävä besserwisser myös IRL.

+1 Kun omasta mielestäni tiedän (tai luulen tietäväni) teemasta keskimääräistä enemmän, saavutan jo etukäteen jonkinlaisen zenmäisen tyyneyden, jolloin minulla ei ole mikään kiire osallistua alkulohkovaiheessa keskusteluun, vaan mielummin hymistelen partaani nurkkapöydässä. Sitten kun keskustelu alkaa saada uomiaan ja äänekkäimmät (lue tyhmimmät) ovat päästäneet höyrynsä, yritän sovittelevasti muodostaa jotakin mukamas pelkästään rationaalista ja särmät ja heikkoudet hionutta kokonaismielipidettä asiaan. Ajatus tällöin on, että tottakai kaikki mielipiteeni hyväksyvät, koska se on juurikin kuvatunkaltaisen prosessini tuotos ja näin ollen vastaanpanematon. Ehkä ylimielistä.

Joo. Mä olen just tällainen! Voi olla, että tuo loppuyhteenveto menee sitten joskus aikamoiseksi luennoinniksi. Pitäisi ehkä ottaa oppia siitä motivoivan haastattelun ideasta.

James Potkukelkka kirjoitti: ↑07.09.2021 10:48 Mulla on ehkä myös se, että asioissa, jotka koen itselleni tärkeäksi, ahdistun, jos ei saada tehtyä selkeää spesifiä päätöstä tai vuokaaviota.

Tässä me ollaan ehkä aika erilaisia. Mulla on jotenkin hyvin vahva sellainen analyytikon (akateemisessa, ei rahoitusmaailman mielessä) työidentiteetti. Mulle on monesti loppujen lopuksi ihan sama, mitä päätetään tai tehdään, tyydytys tulee siitä, että asia on ymmärretty kunnolla. Mä olen sellainen tyypillinen neuvottelijan tai johtajan taustatuki, muut saavat hoitaa asioiden vänkäämisen eteenpäin. Mä olen tosi vahvasti paskanpuhuja enkä toteuttaja.

^PPP:n sanoin "kaikkia meitä tarvitaan!"

Minäkin huomasin itsessäni piirteen joka piti muuttaa ja nykyään näyttelen - myös itselleni, että muutettu on.

Mulle on hirveän tärkeää, että asiat tehdään oikein. Siis minun mielestäni oikein. Olen kouluttanut itseni sietämään "väärintekemistä" , kunhan lopputulos on tyydyttävä. Toteutan tätä sekä töissä, että työn ulkopuolella. Helvetinmoinen homma ja vieläkin välillä pitää puhaltaa, kun joku tekee AIVAN VÄÄRIN! Tolkutan itselleni, että lopputulos merkitsee.

Onnea vaan matkaan muutoksessa, Dave.