HS 100 parasta laulua

[Vagabondo]

Edelle kiilasivat vain Sibelius ja Rasmuksen In The Shadows.

Mä en tarkistamatta tajunnut, että top 10 on vain Freestyler, In the shadows ja Sibeliuksen tuotantoa.

EDIT: Olis kauheet poltteet päästä kasaamaan jo seuraava 5 kappaleen listaus Koitan malttaa pysyä julkaisurytmissä.

[James Potkukelkka]

^tuo biisi on ilmeisesti merkittävä sukupolvikokemus, koska meemisaiteilla aika usein tulee vastaan

esim.

Taas eilen tuli

https://9gag.com/gag/abgrBgL?ref=ios

[urpiainen]

Mutta sun suhde urbaaniin musiikkiin on hieman tahra sun taiteilijakuvaan. Eikö tää nyt just ole sitä pöhinää sieltä loputtoman ruutukaavan kaupunkighetoista, missä ihmiset luovat elämää ja kulttuuri keskelle asfalttiviidakkoa. Kyllä sun pitäisi ainakin joku hiphopin lyhyt oppimäärä suorittaa, että pystyt uskottavasti esitelmöimään aiheesta

Mm. Nää heimoutumiset on niin hienovaraisia. Sun pitää nyt ymmärtää, että mä olen ennen muuta jonkinlainen shampanjasosialisti, yliopistovihreä, kapinallinen sivistys(pikku)porvari; laaja-alainen ja hyvinkin perinteinen akateeminen sivistys on mun kotiheimoni keskeinen arvo.

Erityisesti 90-luvulla, jolloin mun aivoni olivat plastisimmillan ja identiteettini alkoi ensin muotoutua ja sitten kivettyä, mä samaistuin vahvasti humanistis-valtiotieteelliseen näsäviisastelijajengiin, joka katsoi nokan varttaan pitkin niin lamanjälkeisiä uusjuppeja, kirjasivistystä omaamattomia trendityyppejä kuin myös marxilaisia 70-lukulaisia. Me olimme pitkätukkaisia, mustiin pukeutuvia entisiä kympin tyttöjä ja poikia, ja vierastimme sekä keskustan pintapaikkojen jengiä kuin myös lähiöiden oppimattomia. Kansoitimme kantakaupungin rouheat keskiolutkuppilat ja kiistelimme poststrukturalistisen teorian ja anglo-amerikkalaisen perinteen eroista.

Musiikissa oli ok harrastaa klassista (kunhan sitten ymmärsi sen syvästi, eikä sortunut pikkuporvarilliseen hymistelyyn), vanhaa bluesia ja modernia brittipoppia juurineen. Mutta brittipopissakin sitten mieluummin Blur ja ennen muuta Pulp kuin Oasis. Symppasimme lähiöstä nousevaa hiphop-meininkiä, mutta se oli vahvasti muuta kuin me.

Edit. Ai niin, hengailin myös läheisessä yhteydessä Sibelius-akatemian kansanmusiikkiosaston jengin kanssa. Myös juureva etnomusiikki oli siis ok, myös suomalainen. Tämä oli jonkinlaista vastareaktiota samaan aikaan nousevaan hyvin erilaiseen kansallisaatteeseen, joka sitten pian johtikin persujen esiinmarssiin.

[Vagabondo]

65 Joku Raja - PMMP

Taas mennään. Jori Roosberg os. Sjöroos on hieno säveltäjä. Magenta Skycodeltakin löytyy hienoa musiikkia, mutta PMMP kappaleissa on enemmän särmää. Lisäksi Paula Vesalan sanoituksen on parhaimmillaan erinomaisia. Joku raja -kappale nousee PMMPn tuotannosta esille täydellisenä mestariteoksena. Sanoituksessa on käsitelty todella hienosti vaikeaa aihetta ja tarina on hienosti rakennettu. Sävellyksessä yhdistyy hyvät melodiat ja kunnon punk henkinen runttaus.

[Vagabondo]

64 California Dreaming - The Mamas And The Papas

Tukevasti klassikko-osastolle ja siihen aitoon ja alkuperäiseen versioon. Hippiajan hienoimpia ja ikonisimpia sävellyksiä. Beach Boysin versio taitaa olla Suomessa tunnetumpi, mutta se siis on coveri.

Tää on yksi mun ensimmäisiä CD levyjä ja kulkenut mukana vuosikymmeniä.



Otetaan tähän vielä suomenkielinen versio, kun tää kappale taipuu niin hyvin eri sovituksiin.

[Vagabondo]

63 Invisible Man - Nicole Willis And The Soul Investigators

Vaihteeksi modernia soulia. Tää on niin tarttuva. Mä olin myyty ensikuulemalla. Lyömäsoittimen lailla kilkattava piano on törkeen hieno. Tää kuplii ja pulppuilee iloisesti eteenpäin.

[Vagabondo]

62 Where Is The Love? - Black Eyed Peas

Sitten hiphoppia. Tässä on se oikea poljento biitissä mikä eilisestä Freestylestä puuttuu. Black Eyed Peasin Elephunk oli kansainvälinen myyntimenestys joka sopivasti flirttailee mainstream musiikin kanssa toimiakseen laajemmalle kuuntelikunnalle. Minullekin jenkkiräppi on monesti liian ghettomeininkiä, mutta tämä toimii loistavasti. Wikipedian mukaan levy on myynyt maailman laajuisesti 8,5 miljoonaa kopiota. Tämä Homeboylle tiedoksi kun vähän aikaa sitten ihmetteli voiko kappaleella esiintyvää Fergietä kutsua maailmankuuluksi.

Where is the love oli se eka hitti minkä levyltä kuulin, joten käytetään sitä taas valintaperusteena, vaikka jälleen levyltä olisi voinut nostaa pari muutakin kappaletta.

[Vagabondo]

61 Loneliness - Grand Funk Railroad

Bändin nimestä huolimatta tämä on minusta enemmän rockia kuin funkia. Mä olen aikaisemminkin kitinässä esittänyt mielipiteen, että Grand Funk Railroad > Led Zeppelin ja Loneliness > Stairway to heaven. Joten tää oli varma valinta mun listalle ja tuo toinen jäi ulkopuolelle. Rakenteeltaan samantyylisiä rock ballaadeja, jotka alkavat herkällä ja kauniilla soitolla ja kasvavat sitten isommiksi ja alkavat tykittämään enemmän kappaleen edetessä. Loneliness on näistä vanhempi, paremmat soundit ja sävellys



Päivän lista:

61 Loneliness - Grand Funk Railroad
62 Where Is The Love? - Black Eyed Peas
63 Invisible Man - Nicole Willis And The Soul Investigators
64 California Dreaming - The Mamas And The Papas
65 Joku Raja - PMMP

[Vagabondo]

Mutta sun suhde urbaaniin musiikkiin on hieman tahra sun taiteilijakuvaan. Eikö tää nyt just ole sitä pöhinää sieltä loputtoman ruutukaavan kaupunkighetoista, missä ihmiset luovat elämää ja kulttuuri keskelle asfalttiviidakkoa. Kyllä sun pitäisi ainakin joku hiphopin lyhyt oppimäärä suorittaa, että pystyt uskottavasti esitelmöimään aiheesta

Mm. Nää heimoutumiset on niin hienovaraisia. Sun pitää nyt ymmärtää, että mä olen ennen muuta jonkinlainen shampanjasosialisti, yliopistovihreä, kapinallinen sivistys(pikku)porvari; laaja-alainen ja hyvinkin perinteinen akateeminen sivistys on mun kotiheimoni keskeinen arvo.

Erityisesti 90-luvulla, jolloin mun aivoni olivat plastisimmillan ja identiteettini alkoi ensin muotoutua ja sitten kivettyä, mä samaistuin vahvasti humanistis-valtiotieteelliseen näsäviisastelijajengiin, joka katsoi nokan varttaan pitkin niin lamanjälkeisiä uusjuppeja, kirjasivistystä omaamattomia trendityyppejä kuin myös marxilaisia 70-lukulaisia. Me olimme pitkätukkaisia, mustiin pukeutuvia entisiä kympin tyttöjä ja poikia, ja vierastimme sekä keskustan pintapaikkojen jengiä kuin myös lähiöiden oppimattomia. Kansoitimme kantakaupungin rouheat keskiolutkuppilat ja kiistelimme poststrukturalistisen teorian ja anglo-amerikkalaisen perinteen eroista.

Musiikissa oli ok harrastaa klassista (kunhan sitten ymmärsi sen syvästi, eikä sortunut pikkuporvarilliseen hymistelyyn), vanhaa bluesia ja modernia brittipoppia juurineen. Mutta brittipopissakin sitten mieluummin Blur ja ennen muuta Pulp kuin Oasis. Symppasimme lähiöstä nousevaa hiphop-meininkiä, mutta se oli vahvasti muuta kuin me.

Edit. Ai niin, hengailin myös läheisessä yhteydessä Sibelius-akatemian kansanmusiikkiosaston jengin kanssa. Myös juureva etnomusiikki oli siis ok, myös suomalainen. Tämä oli jonkinlaista vastareaktiota samaan aikaan nousevaan hyvin erilaiseen kansallisaatteeseen, joka sitten pian johtikin persujen esiinmarssiin.

Ihan hyvä analyysi. Tavallaan. Mä tiedostan hyvin, että sosiaalinen viitekehys vaikuttaa monilla kuunneltavaan musiikkiin tai musiikkimaku vaikuttaa sosiaaliseen viitekehykseen ja pukeutumiseen. Vakavahenkisenä musadiggarina, ja kaikenlaista ulkopuolelta tulevaa ohjailua vastustavana persoonana, mä en ole koskaan oikein hyväksynyt tuota. Mun mielestä ihmisen pitää olla vapaa kuuntelemaan mitä tahansa mikä kuulostaa hyvältä ja tuottaa nautintoa.

Tämä selittää aika hyvin erilaisen suhtautumisemme Jenni Vartiaisen listalla oloon.

[James Potkukelkka]

64 California Dreaming - The Mamas And The Papas

Tämä on mahtava.

[urpiainen]

kaikenlaista ulkopuolelta tulevaa ohjailua vastustavana persoonana, mä en ole koskaan oikein hyväksynyt tuota. Mun mielestä ihmisen pitää olla vapaa kuuntelemaan mitä tahansa mikä kuulostaa hyvältä ja tuottaa nautintoa.

Mä nyt koen jostain syystä tarvetta tulla selittämään, että koetin kirjoittaa itseironisesti sun omaa läppääsi jatkaen, kun itse toit esiin ajatuksen, että viitekehykseni velvoittaisi minut paneutumaan hiphoppiin.

[Vagabondo]

kaikenlaista ulkopuolelta tulevaa ohjailua vastustavana persoonana, mä en ole koskaan oikein hyväksynyt tuota. Mun mielestä ihmisen pitää olla vapaa kuuntelemaan mitä tahansa mikä kuulostaa hyvältä ja tuottaa nautintoa.

Mä nyt koen jostain syystä tarvetta tulla selittämään, että koetin kirjoittaa itseironisesti sun omaa läppääsi jatkaen, kun itse toit esiin ajatuksen, että viitekehykseni velvoittaisi minut paneutumaan hiphoppiin.

Ymmärsin kyllä vitsailun, mutta ajatus jatkoi siitä geneeriinpään suuntaan, kun olen tuntenut ihmisiä jotka kuuntelee vain jotain genreä tai fanaattisimmillaan vain tiettyä fanittamaansa bändiä. Mun olisi pitänyt olla sanoissa tarkempi. Sori siitä.

[Bhven]

Mutta brittipopissakin sitten mieluummin Blur ja ennen muuta Pulp kuin Oasis.

Oikea vastaus on The Verve.

[Vagabondo]

60 Sateentekijä - Kerkko Koskinen

Ultra Bra ei ole listalla, vaikka sitä on kuvailtu sukupolvikokemukseksi. Rytmiryhmä ja laulu oli jo SMGn muodossa ja Kerkko nyt ekan soololevyn kappaleella. Sateentekijässä on sellainen perinteinen radiosoittoon optimoitu rakenne, joka saa kaipaamaan lisää ja käsi helposti eksyy replay napille. Kerkko on mestari sovittamaan musiikkia isolle orkesterille ja tähänkin on taas kerrostettu soittimia riittämiin. Ei niin kaukana UBstä vaikka muusikot ja soundi on vaihtunut.

[Vagabondo]

59 Killing Me Softly · Roberta Flack

Meidän sukupolvelle Fugees cover lienee tunnetumpi, mutta niin kuin monesti mä preferoin 70-luvun parempia soundeja. Todella kaunis melodia ja ansaitsee helposti paikkansa 100 parhaan joukossa.



Fugees versio ihanan Lauryn Hillin laulamana.



Mutta laitetaan tähän vielä Sinatran versio kappaleesta todisteeksi siitä kuinka hyvin sävellys taipuu eri sovituksiin.



Tyhmä kieli tuo englanti noine his/her muunteluineen. Ottaisivat mallia suomesta, kun aina voi sanoa se

[Vagabondo]

58 Paratiisi - Rauli Badding Somerjoki

Lisää 70-luvun klassikoita. Mulla on sellainen mielikuva, että Paratiisi olisi kautta aikain soitetuimpia kotimaisia kappaleita radiossa ja onhan tämä niin hienosti kirjoitettu, että selvästi kuuluu listalle. Kuinka tätä voisi olla rakastamatta. Nuori rakkaus ja kaunis kesäpäivä rannalla mökkeilemässä. Voiko tän suomalaisempaa olla?



Ville ja agents.

[urpiainen]

60 Sateentekijä - Kerkko Koskinen

Ultra Bra ei ole listalla, vaikka sitä on kuvailtu sukupolvikokemukseksi. Rytmiryhmä ja laulu oli jo SMGn muodossa ja Kerkko nyt ekan soololevyn kappaleella. Sateentekijässä on sellainen perinteinen radiosoittoon optimoitu rakenne, joka saa kaipaamaan lisää ja käsi helposti eksyy replay napille. Kerkko on mestari sovittamaan musiikkia isolle orkesterille ja tähänkin on taas kerrostettu soittimia riittämiin. Ei niin kaukana UBstä vaikka muusikot ja soundi on vaihtunut.

Mulle Ultra Bra ei ole mun sukupolveni sukupolvikokemus. Varmaan siksi, että minusta oli epäselvää, minkä sukupolven kokemus sen olisi pitänyt olla. Omassa havaintopiirissäni Ultra Brasta innostuivat enemmän sellaiset vanhempieni ikäluokan entiset taistolaiset tai ainakin taistolaisen laululiikkeen muistavat hahmot, jotka olivat jotenkin tyytyväisiä, että uusi sukupolvi tulee samaan jatkumoon. Minä pidin jotenkin vieraana ajatuksena nostalgisoida vanhempieni sukupolven juttuja, jotka eivät olleet minulle sisällöllisestikään läheisiä.

Toisinkin kai olisi voinut olla, koska 90-luvun puolivälissä hengasin osin samoissa porukoissa yliopistolla kuin Anni Sinnemäki. Mutta koin, että Ultra Bra ei yleisesti ollut kovin, miten sen nyt sanoisi, elitistisen intellektuaalinen juttu, mikä oli se suunta, johon tuolloin halusin mennä. Varmaan liian trendikästä tai jotain, ja naivistiset sanoituksetkin olivat vähän niin ja näin.

Mutta pidin kyllä sinänsä Ultra Brasta, kuuntelin kotona ja taisin ostaa levytkin. Mutta huomaan, että tällaisessa musiikissa minulle oli tärkeää se laulutapa, Kerkon oma laulu ei niin iske. Siksi ehkä en tästä Kerkon soolourasta oikein koskaan saanut kiinni. Ja olen vähän hämmentynyt tämän biisin sanoituksestakin: se ei ole sitä Ultra Bran tavaramerkinomaista naivisimia tai kiinnittymistä urbaaniin elämänmenoon, vaan vähän pateettista (pahoittelen sanan käyttöä, Dave) metaforapuuroa joka kuulostaa korviini vähän liikaa tavanomaiselta ihmissuhdeiskelmältä. Ehkä en vain ymmärrä.

[Vagabondo]

57 He Won't Go - Adele

Pari ekaa Adelen levyä oli todella hienoja. Uudemmat ei ole enää innostaneet minua, kun niistä jotenkin uupuu sellainen tuoreus ja raikkaus mikä näistä varhaisista kappaleista löytyy. Hittijulkaisujen ulkopuolelta mun lempikappaleeksi on muodostunut He won't go. Hyvä komppi ja reilusti esille miksatut rummut tietysti aina puhuttelee mua, kun itsekin joskus nuorena opettelin kannujen hakkaamista, mutta tässä on toki myös hieno melodia ja hyvä sovitus.

[Vagabondo]

56 Virtual Insanity - Jamiroquai

Ei liene yllättävää, että Jamiroquain hyvin svengaava soitta on mun makuun. Virtual insanity on täydellinen hitti tältä bändiltä hienoa musiikkivideota myöten. Käsittämätöntä ettei tätäkään mestariteosta oltu huomioitu HSn listalla.



Päivän lista:

56 Virtual Insanity - Jamiroquai
57 He Won't Go - Adele
58 Paratiisi - Rauli Badding Somerjoki
59 Killing Me Softly · Roberta Flack
60 Sateentekijä - Kerkko Koskinen

Huominen jää oletettavasti välistä kun on kiireinen päivä. Sunnuntaina seuraavat kappaleet ja maanantaina sitten 50 paremmalle puolelle.

[exsu]

Mulle Ultra Bra ei ole mun sukupolveni sukupolvikokemus. Varmaan siksi, että minusta oli epäselvää, minkä sukupolven kokemus sen olisi pitänyt olla. Omassa havaintopiirissäni Ultra Brasta innostuivat enemmän sellaiset vanhempieni ikäluokan entiset taistolaiset tai ainakin taistolaisen laululiikkeen muistavat hahmot, jotka olivat jotenkin tyytyväisiä, että uusi sukupolvi tulee samaan jatkumoon. Minä pidin jotenkin vieraana ajatuksena nostalgisoida vanhempieni sukupolven juttuja, jotka eivät olleet minulle sisällöllisestikään läheisiä.

Mä rakastin Ultra Brata yläasteella ja lukiossa, enkä ollut mitenkään tietoinen tuosta taistolaishengestä. Sitten lukion loppupuolella aloin seurustelemaan itseäni sivistyneemmän yliopistopojan kanssa, joka kertoi että kuuntelen vähän kiusallista taistolaismusiikkia. Itse olin pitänyt sitä stemmoissa laulamista kuoroon verrannollisena, pidin myös Semmareista.

Mutta on kiinnostava kysymys tuo sukupolvikokemus, ja erityisesti että mistä sukupolvesta on kysymys. Olen ajatellut, että juuri ikäiseni, eli nyt nelikymppiset olivat ne, jotka kiersivät vielä UB:n festarikeikoilla keltaisissa sadetakeissa ja osaavat tuotannon ulkoa. Toisaalta tää Vagiksen koko lista on mun sukupolvikokemusta, joka on vähän yllättävää, koska oon kuvitellut olevani nuorempi.

[Vagabondo]

Mulle Ultra Bra ei ole mun sukupolveni sukupolvikokemus. Varmaan siksi, että minusta oli epäselvää, minkä sukupolven kokemus sen olisi pitänyt olla. Omassa havaintopiirissäni Ultra Brasta innostuivat enemmän sellaiset vanhempieni ikäluokan entiset taistolaiset tai ainakin taistolaisen laululiikkeen muistavat hahmot, jotka olivat jotenkin tyytyväisiä, että uusi sukupolvi tulee samaan jatkumoon. Minä pidin jotenkin vieraana ajatuksena nostalgisoida vanhempieni sukupolven juttuja, jotka eivät olleet minulle sisällöllisestikään läheisiä.

Toisinkin kai olisi voinut olla, koska 90-luvun puolivälissä hengasin osin samoissa porukoissa yliopistolla kuin Anni Sinnemäki. Mutta koin, että Ultra Bra ei yleisesti ollut kovin, miten sen nyt sanoisi, elitistisen intellektuaalinen juttu, mikä oli se suunta, johon tuolloin halusin mennä. Varmaan liian trendikästä tai jotain, ja naivistiset sanoituksetkin olivat vähän niin ja näin.

Mutta pidin kyllä sinänsä Ultra Brasta, kuuntelin kotona ja taisin ostaa levytkin. Mutta huomaan, että tällaisessa musiikissa minulle oli tärkeää se laulutapa, Kerkon oma laulu ei niin iske. Siksi ehkä en tästä Kerkon soolourasta oikein koskaan saanut kiinni. Ja olen vähän hämmentynyt tämän biisin sanoituksestakin: se ei ole sitä Ultra Bran tavaramerkinomaista naivisimia tai kiinnittymistä urbaaniin elämänmenoon, vaan vähän pateettista (pahoittelen sanan käyttöä, Dave) metaforapuuroa joka kuulostaa korviini vähän liikaa tavanomaiselta ihmissuhdeiskelmältä. Ehkä en vain ymmärrä.

Mä en tiennyt taistolaisesta laululiikkeestä ennen kuin Ultra Bran kautta! Ei tuollaista ollut tuolla keskustalais-kokoomuslaisessa kunnassa jossa kasvoin. Sittemmin olen hankkinyt hyllyyn niin Agit Proppia kuin Kristiina Halkolaa. Hienoja sävellyksiä, mutta sanoitukset on aika villejä. Aika murhanhimoinen ja massamurhaajia ihannoiva tuo taistolaisten ajatusmaailma, mutta silti omasta mielestään viattomasti ollaan rakkauden ja rauhan asialla.

Mä taas tykkään Kerkon rouheasta äänestä tosi paljon. Se antaa lauluihin sellaista rosoisuutta ja särmää mikä UBstä uupuu. Noin keskimäärin sanat on mulle aika irrelevantteja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joissa sanoitus viimeistelee loistavan kappaleen. UBn tai Kerkon myöhemmistä projekteista mikään ei kuulu noiden poikkeusten joukkoon. Esimerkiksi eiliseltä listaukselta PMMPn Joku raja puolestaan kuuluu.

[Vagabondo]

Mä rakastin Ultra Brata yläasteella ja lukiossa, enkä ollut mitenkään tietoinen tuosta taistolaishengestä. Sitten lukion loppupuolella aloin seurustelemaan itseäni sivistyneemmän yliopistopojan kanssa, joka kertoi että kuuntelen vähän kiusallista taistolaismusiikkia. Itse olin pitänyt sitä stemmoissa laulamista kuoroon verrannollisena, pidin myös Semmareista.

Mutta on kiinnostava kysymys tuo sukupolvikokemus, ja erityisesti että mistä sukupolvesta on kysymys. Olen ajatellut, että juuri ikäiseni, eli nyt nelikymppiset olivat ne, jotka kiersivät vielä UB:n festarikeikoilla keltaisissa sadetakeissa ja osaavat tuotannon ulkoa. Toisaalta tää Vagiksen koko lista on mun sukupolvikokemusta, joka on vähän yllättävää, koska oon kuvitellut olevani nuorempi.

Ha, vanheneminen yllättää kaikki. Mäkin oon jotenkin eksynyt viittäkymppiä lähestyvään ruhoon.

Mä olin just päässyt lukiosta, enkä käynyt koskaan UBn keikalla, niin mulla ei ole oikein tuntumaa tähän sukupolvikokemukseen. Keltaisista sadetakeistakin jonain ilmiönä luin vasta UBn paluukiertueen aikoihin, kun tätä sukupolvikokemusjuttua käsiteltiin lehdissä. Voisko tästä tehdä päätelmän, että me ollaan Urpiaisen kanssa liian vanhoja ja UB oli nimenomaan meitä nuoremman sukupolven juttu?

[Bhven]

Suurin osa UB:n kokoonpanosta syntynyt vuosina 1972-1974 ja liveyleisö suurin piirtein samanikäistä. Siinä on se sukupolvi. Eräästä sattuneesta syystä olen nähnyt noin miljoona UB:n keikkaa.

[Vagabondo]

55 Maailma On Tyly - Kolmas Nainen

Kolmas nainen oli 80-luvun lopun ja 90-luvun alun kotimaisen rockin suurnimi, mutta tämä on ennen muuta hatunnosto yhdelle parhaista sanoittajista Suomessa ja siksi nimenomaan valitsin Maailma on tyly kappaleen yhtyeen tuotannosta. Erikoisen hienon tästä sanoituksesta tekee Hanhiniemen kyky ladata niin paljon sisältöä ja tunnetta muutamaan sanaan. Laulu antaa ymmärtää niin paljon tarinasta varsinaisten sanojen ulkopuolella.

[Vagabondo]

54 I'm Ready For Love - Martha And The Vandellas

HS:n lista käytännössä ohitti Motownin hittikoneen, joka 60- ja 70-luvuilla työnsi solkenaan ilmoille ikonisiksi jääneitä klassikoita. Tämä sieltä 60-luvun puolelta, jolloin soundit ei vielä olleet niin pehmeitä ja virheettömiä. Sävellys ja sanoitus sen sijaan rullaa alusta loppuun tasaisesti eteenpäin. Sovitus perinteistä Motownia jousineen ja kuoroineen.