Miten parannat markkina-arvoasi?

[Lucky Luciano]

Joo, onhan noi verkkarit aika kauheet mut en mä niitä ihmisten ilmoilla käytä?

Jä pöh, mä näin sut kerran Stockan kulmalla niissä verkkareissa. Busted!

Tunnustan - tuulipuvut ovat käteviä! Ei juuri tarvitse miettiä, laittaako puvun takin kanssa vyön vaiko henkselit, sillä verkkareissa on joustava ja kätevä vyötärökuminauha! Eikä kannata unohtaa tuulipuvun monipuolisuutta: käden käänteessä se muuntuu urheiluasusta juhlapuvuksi vaihtamalla lenkkarit korkokenkiin!

Kätevää - ja sopii partnerillekin!

[Lolita]

En minä paranna markkina-arvoani keinotekoisesti. Se on mitä on. Olisinko minä enää minä, jos muuttaisin ulkonäköäni, käytöstäni ja harrastuksiani vain, jotta markkina-arvoni paranisi. Leikkisin silloin jotakin toista ihmistä ja minuun ihastuva ihastuisi silloin johonkin keinotekoiseen luomukseen. Projektina on kelvata itselle ja tehdä omasta mielestä kivoja juttuja. Monasti se taitaa kyllä merkitä yleisen markkina-arvoni laskemista (kuten esim. pään kaljuksi ajeleminen), mutta toivottavasti nostaa markkina-arvoani jonkun just minulle sopivan ja oikean ihmisen silmissä. Jos ei vaivaudu pintaa enempää toiseen tutustumaan, ei taida sopia minun kumppanikseni.

[Lolita]

Tunnustan - tuulipuvut ovat ihanan käteviä!
Kätevää - ja sopii partnerillekin!

Kai teillä on partnerin kanssa samanlaiset, tai ainakin yhteensopivat tuulipuvut?

[nojoojust]

Olisinko minä enää minä, jos muuttaisin ulkonäköäni, käytöstäni ja harrastuksiani vain, jotta markkina-arvoni paranisi.

Pablo Neruda on muotoillut tuon pohdinnan niin osuvalla tavalla runossaan Partenogeneesi, että säilytän yhtä kappaletta lääkekaapissani. Huomattavasti tehokkaampi kuin mikään psyykenlääke.

Partenogeneesi

Kaikki jotka jakelivat minulle neuvojaan
käyvät päivä päivältä hullummiksi.
Onneksi en koskaan piitannut niistä
ja ne muuttivat toiseen kaupunkiin
jossa ne asuvat kaikki yhdessä
ja vaihtavat hattuja keskenään.

Ne olivat arvokkaita henkilöitä,
poliittisesti selvänäköisiä,
ja jokainen minun tekemäni virhe
aiheutti niille sellaisia kärsimyksiä
että ne harmaantuivat, saivat ryppyjä,
lakkasivat syömästä kastanjoita,
ja jokin syksyinen alakulo
suisti ne lopulta järjiltään.

Nyt en tiedä miten olisin,
hajamielinen vai kunnioittava,
ottaisinko vastaan niiden neuvoja
vai haukkuisinko niiden järjettömyyttä:
en pysty olemaan piittaamaton,
minä eksyn niin sakeaan lehvistöön,
en tiedä pitäisikö mennä vai tulla,
kulkea eteenpäin vai pysähtyä,
ostaa kissoja vai tomaatteja.

Nyt aion yrittää ymmärtää
mitä minun ei pidä tehdä, ja tehdä niin,
voidakseni siten tehdä oikeiksi
ne tiet joilta eksyn,
koska ellen minä kulje harhaan
kuka enää uskoo minun erehdyksiini?
Jos minä edelleen esitän viisasta
ei kukaan ota minua täydestä.

Mutta minä yritän muuttua:
tervehdin ihmisiä kunnolla,
huolehdin muodollisuuksista
antaumuksella ja innolla
kunnes olen kaikkea mitä ne haluavat
ihmisen olevan ja olevan olematta,
kunnes en ole muuta kuin muutkin.

Ja jos ne sitten jättävät minut rauhaan
muutun kokonaan eri henkilöksi,
vaihdan koko nahkani,
ja kun minulla on jo eri suu,
eri kengät, eri silmät,
kun olen jo erilainen
eikä kukaan pysty tuntemaan minua
minä teen kaiken entiseen tapaan
koska muuta en osaa.

[Lucky Luciano]

Tuulipuvut ovat ihanan käteviä - sopivat partnerillekin!

Kai teillä on partnerin kanssa samanlaiset, tai ainakin yhteensopivat tuulipuvut?

Toki, niinhän se kumppani merkataan! Vihkisormus on jo niin passé.

[ninnithequeen]

Tuulipuvut ovat ihanan käteviä - sopivat partnerillekin!

Kai teillä on partnerin kanssa samanlaiset, tai ainakin yhteensopivat tuulipuvut?

Toki, niinhän se kumppani merkataan! Vihkisormus on jo niin passé.

Mun mielestä tuulipuvut on ihan passé.
Samansointuiset villapaidat se pitää olla, kattokaa vaikka mun galleriasta

[Elukka]

Pablo Neruda on muotoillut tuon pohdinnan niin osuvalla tavalla runossaan Partenogeneesi, että säilytän yhtä kappaletta lääkekaapissani. Huomattavasti tehokkaampi kuin mikään psyykenlääke.

p.o. "Mikään muu psyykenlääke"?

[Herra Manala]

Miten sä Manala ylipäätään jaksat takertua Slamin kirjoituksiin kerta toisensa jälkeen? Kun kerran annat vastineissasi selväsi ymmärtää, että olet häntä vähän joka asiassa muutamaa luokkaa korkeammalla, niin mitä ihmeen tyydytystä Slamin kritisoimisesta saat? Eikö olisi parempi hakea "vertaistaan" keskusteluseuraa?

Ihan samaa voisin varmaan kysyä sinulta, että miten jaksat takertua kirjoituksiini kerta toisensa jälkeen? Kun slam kerran antaa kirjoituksissaan selvästi itse ymmärtää, että hän on muutamaa luokkaa alempana kuin muut sosiaalisien kykyjensä sekä uskalluksensa puolesta, minkälaista lähestymismallia itse ehdottaisit keskusteluun? Asian mustavalkoista kieltämistä?

Minä olen lähinnä ollut huomaavinani, että slam pitää itse itseään invalidina yhteen jos toiseenkin juttuun, eikä siksi edes viitsi yrittää. Moni on yrittänyt slamia auttaa rohkaisemalla ja opastaa eteenpäin perustellusti, aivan kuten gattacaakin.

Vaikka kritisoin slamin ulosantia, en ole väittänyt olevani häntä vähän joka asiassa muutamaa luokkaa korkeammalla. En myöskään ole yksin, jos en slamin ulosantia ymmärrä. Onko epäselvän, tahallisesti kapulakielisen tekstin kritisoiminen mielestäsi sitten kovinkin väärin? Vadim tuossa antoikin esimerkin niistä ongelmista, joita slamin sekava ulosanti keskusteluun tuo. Se ei yhtään helpota tilannetta, että slam pudottelee tekstinsä sekaan jopa itse keksimiään "sivistyssanoja". Tunnetumpienkin lainasanojen todellinen merkitys saattaa olla täysin asiayhteyteen sopimaton. Yritä siinä nyt sitten saada selvyyttä toisen viestien sisällöstä.

Uskon henkilökohtaisesti, että slam kykenee varsin syvällisiin tulkintoihin ja pohdintoihin, ja ainakin sillä saralla slam yrittää. Sen vuoksi myös kuvittelen, että slamissa on potentiaalia rikkaaksikin keskustelijaksi. Sinun viestisi ihmisluokituksineen taas on vähintäänkin turhaa henkilökohtaista mouhoamista.

Suonette anteeksi suppean maailmankuvani -mä vaan en ole koskaan tavannut miestä, jolle naisen jälkikasvu olisi ongelma. En miespuolisten ystävieni, tuttavieni, poikaystävieni enkä rakastajieni joukosta. Siis koskaan.
Täten pidätän itselläni oikeuden olettaa päinvastaisesti ajattelevien olevan joko elämää kokemattomia tai jokseenkin kieroutuneita. Olen pahoillani, jos se jotain loukkaa, se ei toki ole tarkoitukseni.

Kuulostaa kyllä melkoiselta itsepetokselta. Itse en tunne ketään, jonka puntarissa ei vastapuolen lapset mitään merkitsisi. Ja parempihan se niin onkin: Eikö sinustakin kuulosta epäilyttävältä, jos lapset ovat toiselle samantekevä asia? Lapsienhankinnan ei pitäisi olla mikään hetken päähänpisto, eikä sen vuoksi myöskään mikään olkia kohauttamalla sivutettava juttu.

Ymmärrän kyllä, että miespuoliset ystäväsi, tuttavasi etc. pitävät sinua ihan yhtä hyvänä ihmisenä lapsistasi huolimatta, kysehän ei lainkaan ole siitä. Ymmärrän myös sen, että seksisuhteessa ja pinnallisessa seurustelussa vailla tulevaisuudensuunnitelmia lapsien asema on ongelmaton ja merkityksetön. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että vieraat lapset eivät olisi missään muodossa ongelma kenellekään sellaiselle ihmiselle, joka on suunnittelemassa pidempää yhteistä tulevaisuutta toisen kanssa. Se kun ei yksinkertaisesti käy järkeen.

Hieno asiahan se on, jos lapset eivät ole olleet mikään ongelma millään tavalla kenenkään miehen mielestä, jonka olet joskus jollakin tavalla tuntenut. Itse vain epäilen että elät joko melkoisen vahvassa valheessa, tai että miehesi ovat olleet jotenkin kieroutuneita tai vailla itsenäisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Kuten sanoin itsekin, lapset eivät ole välttämättä mikään The Este, mutta kyllä niiden olemassaolo vaikuttaa asioiden ja arvojen puntaroimiseen aivan eri tavalla kuin (toistaiseksi) lapsetonta parisuhdetta perustaessa. Ainakin helvetti vieköön pitäisi vaikuttaa kenenkään täysjärkisten ihmisten välisessä parisuhteessa.


Edit: Copy/Pastevirhe

[Herra Manala]

Tuulipuvut ovat ihanan käteviä - sopivat partnerillekin!

Kai teillä on partnerin kanssa samanlaiset, tai ainakin yhteensopivat tuulipuvut?

Toki, niinhän se kumppani merkataan! Vihkisormus on jo niin passé.

Voitaisiinko sopia, että ne ne joululahjaksi ostamasi narustringit riittäisivät lahjavaateostoksistasi seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi?

Makuusi arvostavasti luottaen: Ei pliis enää tuulipukumallistoa.

[EveryWoman]

Olen täysin eri mieltä siitä, että itsepetos olisi perustavaa laatua oleva tarve. Ainakin jos sitä katsotaan parisuhdekontekstissa.

Ole vaan, en minä sitä sinulta ole yrittänytkään kieltää.

Arvelin, että kommentointisi indikoi sinun halunneen lähinnä keskustella asiasta. Hutiko tuli?

[EveryWoman]

Heikkoudet merkitsevät epäoptimaalista toimintaa, joka taas merkitsee paskan karahtamista tuulettimeen aina välillä. Mitä huonommin toimii, sitä paskempi fiilis. Kyllähän tällainen pitää ihmisen "tavallaan nöyränä", mutta omasta mielestäni aika ei-toivottavalla tavalla. Nöyrä voi ja kannattaa olla ilmankin paskanmakua suussa.

Onko ihminen joku tietokone, jonka prosessorin voi hopeatahnalla "optimoida" toimimaan täydellä teholla?

Absoluuttisen optimaalinen toiminta ei ole yhdellekään ihmiselle mahdollista, mutta ihminen voi kuitenkin jatkuvasti oppia toimimaan aiempaa paremmin. Se on vain omasta halusta, rohkeudesta ja viitseliäisyydestä kiinni.

En tarkoittanut sitä, että toimimalla huonosti olisit onnellisempi vaan sitä, että jos sinulla on vaikka syylä pakarassa joka ei haittaa elämääsi oleellisesti mutta sen olemassaolo ärsyttää niin pitääkö se poistaa vaikka rahaa leikkaukseen ei ole?
Resurssien tasapainoisesta jakamisesta oli kyse.

Resurssien tasapainoinen jakaminen on hyvää toimintaa, muu taas huonoa. Taidat jälleen sekoittaa itsensä kehittämisen täydellisyyden tavoitteluun, vaikka se on aivan eri asia. Täydellisyyden tavoittelua en suosittele kenellekään, jo siksikin että täydellisyyttä ei ole olemassakaan (ainakaan meidän todellisuudessamme), joten sen tavoittelija joutuu kerta toisensa jälkeen ja lakkaamatta pettymään.

Absoluuttinen rehellisyys ei välttämättä ole se tie auvoon.

Minun maailmassani johdonmukainen pyrkimys absoluuttiseen rehellisyyteen on ainoa tie kestävään auvoon. Lyhytkestoiseen auvoon voi sitten olla muitakin teitä. Puhun kokemuksesta, sano mitä sanot.

Editoin kirjootusvirheen.

[nojoojust]

Olen täysin eri mieltä siitä, että itsepetos olisi perustavaa laatua oleva tarve. Ainakin jos sitä katsotaan parisuhdekontekstissa.

Ole vaan, en minä sitä sinulta ole yrittänytkään kieltää.

Arvelin, että kommentointisi indikoi sinun halunneen lähinnä keskustella asiasta. Hutiko tuli?

Ehdottomasti huti. Saarnaamisen tarve saattaa olla jopa vielä perustavamman laatuinen tarve kuin itsepetos. Sinänsä ne taitavat jopa olla saman ilmiön kääntöpuolia.

[EveryWoman]

Saarnaamisen tarve saattaa olla jopa vielä perustavamman laatuinen tarve kuin itsepetos. Sinänsä ne taitavat jopa olla saman ilmiön kääntöpuolia.

Olen jokseenkin samaa mieltä itsepetoksen kääntöpuolesta. Keskustelunhalua en kuitenkaan pidä saarnaamisen tarpeena, vaikka molempia voikin tyydyttää samassa ympäristössä: keskustelupalstoilla! En silti yritä pakottaa sinua keskustelemaan kanssani, kun itsekin olit kyllin jalomielinen salliaksesi minun rehellisyydestä pitämiseni. Rest in peace.

*kumartaa kohteliaasti*

[nojoojust]

Saarnaamisen tarve saattaa olla jopa vielä perustavamman laatuinen tarve kuin itsepetos. Sinänsä ne taitavat jopa olla saman ilmiön kääntöpuolia.

Olen jokseenkin samaa mieltä itsepetoksen kääntöpuolesta.

Sen verran voin myöntää, että itsekin olen rehellisyyden ystävä. Ehkä juuri siksi ihmisten taipumus itsepetokseen pistää silmään, enkä jaksa uskoa ettenkö harrastaisi sitä itsekin tiedostamattani. Sosiaalisesta elämästä vieraantuminen on kovin helppoa tulkita omaksi paremmuudeksi, "muut ovat vain niin tyhmiä, etteivät tajua minua". "Minulla on se ainoa oikea objektiivinen näkökulma tässä subjektiivisessa maailmassa."

Itse asiassa, kun tarpeeksi tarkkaan tihrustaa ihmisten motiiveja ja pyrkimyksiä, alkaa tuntua siltä että kaikki ihmiset yrittävät olla niin hyviä kuin vain kykenevät ja että "pahuus" on vain ihmisten kyvyttömyyttä nousta itsensä ja henkilöhistoriansa yläpuolelle. Tästä seuraa se, että kun rehellisyyden ja valheen/itsepetoksen asettaa samalle vaa'alle, ei rehellisyys objektiivisesti katsottuna voi olla tärkeämpää kuin mikään muukaan. Agatha Christietä (Poirot) lainaten: "Ei sillä ole merkitystä, että valehteleeko ihminen vai puhuuko hän totta, sillä ne asiat joista hän valehtelee kertovat hänestä usein enemmän kuin ne totuudet jotka hän kertoo."

Keskustelunhalua en kuitenkaan pidä saarnaamisen tarpeena, vaikka molempia voikin tyydyttää samassa ympäristössä: keskustelupalstoilla!

*kumartaa kohteliaasti*

En minäkään. Edelleenkin se ironiahymiö puuttuu, enkä ainakaan itse osaa keksiä miltä sen pitäisi näyttää.

[EveryWoman]

Sen verran voin myöntää, että itsekin olen rehellisyyden ystävä. Ehkä juuri siksi ihmisten taipumus itsepetokseen pistää silmään, enkä jaksa uskoa ettenkö harrastaisi sitä itsekin tiedostamattani. Sosiaalisesta elämästä vieraantuminen on kovin helppoa tulkita omaksi paremmuudeksi, "muut ovat vain niin tyhmiä, etteivät tajua minua". "Minulla on se ainoa oikea objektiivinen näkökulma tässä subjektiivisessa maailmassa."

Takuuvarmasti kaikki ihmiset harrastavat itsepetosta jonkin verran. Olennaista tässäkin asiassa on liike, eikä niinkään se, onko saavuttanut päämääränsä vai ei. Johdonmukainen pyrkimys vähäisemmän itsepetoksen suuntaan takaa kokemukseni mukaan onnellisemman ja tasapainoisemman elämän kuin passiivinen ulkopuolisten voimien varassa ajelehtiminen. Nuo quottauksesi kuulostavat juuri sellaisen henkilön ajattelulta, joka ei pyri aktiivisesti kehittämään itseään, vaan kuvittelee olevansa valmis. Tällainen henkilö saattaa vieraantua sosiaalisesta elämästä vastoin tahtoaan, siksi, että muut eivät pidä hänestä. Kehittymään pyrkivä vieraantuu (jos vieraantuu) ennemmin siksi että kehittyä voi ainoastaan kyseenalaistavassa ja rehellisessä seurassa. Mitä kauemmas etenee, sitä rehellisempää ja kyseenalaistavampaa seuraa kaipaa.

Itse asiassa, kun tarpeeksi tarkkaan tihrustaa ihmisten motiiveja ja pyrkimyksiä, alkaa tuntua siltä että kaikki ihmiset yrittävät olla niin hyviä kuin vain kykenevät ja että "pahuus" on vain ihmisten kyvyttömyyttä nousta itsensä ja henkilöhistoriansa yläpuolelle.

Tästä olen täsmälleen samaa mieltä.

Tästä seuraa se, että kun rehellisyyden ja valheen/itsepetoksen asettaa samalle vaa'alle, ei rehellisyys objektiivisesti katsottuna voi olla tärkeämpää kuin mikään muukaan. Agatha Christietä (Poirot) lainaten: "Ei sillä ole merkitystä, että valehteleeko ihminen vai puhuuko hän totta, sillä ne asiat joista hän valehtelee kertovat hänestä usein enemmän kuin ne totuudet jotka hän kertoo."

Tästä näkökulmasta taas en oikein saa kiinni. Tärkeää kenen tai minkä kannalta? Rikosten selvittämisen?

Oma näkökulmani asiaan on itsekeskeinen (kuten kaikessa toiminnassani ja ajattelussani). Henkilö, joka on minulle rehellinen, tarjoaa parisuhteessa minulle paljon paremman mahdollisuuden kehittyä ihmisenä kuin sellainen joka valehtelee tai kaunistelee totuutta. Toki voisin oppia tuntemaan myös valehtelevan kumppanin ihmisenä, mutta entä sitten? Merkityksellistä on se, mitä tästä henkilöstä saamani informaatio on (= onko henkilö ihmisenä sellainen, jota arvostan) - ei se, saanko informaatiota vai en. Lisäksi silläkin on merkitystä, mitä kumppanin kanssa on mahdollista kokea. Jos jaan kumppanini kanssa kummankin henkiseen kasvuun liittyviä kokemuksia, lienee sanomattakin selvää että suhteesta tulee tiiviimpi, toiseen on helpompi tukeutua, toisen elämään on helpompi samastua, ristiriitoja on helpompi ratkoa jnejnejne.

Oma rehellisyyteni taas on minulle valehtelua tärkeämpää siksi, että sen avulla pysyn paremmassa psyykkisessä tasapainossa ja voin kokonaisvaltaisesti paremmin. Mitä enemmän tarkkailen omaa puhettani ja toimintaani, sitä vaikeammaksi valehteleminen muuttuu, ja sitä helpommaksi elämäni tulee. Kyllä minä välillä valehtelen edelleen, mutta oppimisen ja kehittymisen myötä aistin siitä seuraavan pahan olon aina vain paremmin, ja samalla tulen aina vain tietoisemmaksi siitä milloin olen valehdellut.

Edelleenkin se ironiahymiö puuttuu, enkä ainakaan itse osaa keksiä miltä sen pitäisi näyttää.

Minusta tuntuu, että suurin osa ihmisistä näkee tuon tavallista hymyä kuvaavan hymiön tilanteesta riippuen joko ironisena tai ilkeämielisenä. Ehkä pitäisi siis sanoa, että hymiövalikoimasta puuttuu normaali hymy!

[nojoojust]

Takuuvarmasti kaikki ihmiset harrastavat itsepetosta jonkin verran. Olennaista tässäkin asiassa on liike, eikä niinkään se, onko saavuttanut päämääränsä vai ei. Johdonmukainen pyrkimys vähäisemmän itsepetoksen suuntaan takaa kokemukseni mukaan onnellisemman ja tasapainoisemman elämän kuin passiivinen ulkopuolisten voimien varassa ajelehtiminen.

Miten pitkään olet kokeillut tuota toista tapaa?

Joku aika sitten näin todella ahdistavan painajaisen. Unessa puhuin Jumalan(?) kanssa, joka tarjosi minulle kolmea vaihtoehtoista elämäntapaa. Minun piti asettautua makuulle jonkinlaiseen veneeseen, josta pystyin näkemään koko maailman. Sitten minun piti valita, että halusinko veneen päälle levitettävän läpinäkymättömän lakanan, läpinäkyvän lakanan vai en mitään. Läpinäkymätön lakana takaisi sen, ettei minun tarvitsisi nähdä todellisuutta ja sen kamaluutta, läpinäkyvä mahdollistaisi puolestaan sen, että minulla olisi realistinen käsitys maailmasta, mutta että minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, etten edes yrittäisi korjata näkemiäni epäkohtia. Lakanan puute taas mahdollistaisi sekä näkemisen että tekemisen.

Mietin vaihtoehtoja pitkään, varsinkin kun Jumala totesi ettei valintaa saa jälkikäteen muuttaa. Lopulta päädyin läpinäkyvään peitteeseen ja otin paikkani. Isojen epäkohtien lisäksi näin myös paljon pieniä ja helposti korjattavia. Ihan vaistomaisesti yritin nousta paikaltani veneestä ja mennä laittamaan nuo pienet epäkohdat kuntoon. Vasta silloin tajusin todella minkä valinnan olin tehnyt, kun epätoivoisesti yritin irrottaa lakanaa ja tunkeutua sen läpi. Ahtaanpaikankammo alkoi muuttua niin ahdistavaksi, että onneksi heräsin.

Jälkeenpäin mietin, että oli surullista etten voinut edes kuvitella valitsevani läpinäkymätöntä lakanaa, se kun olisi niiiiiiin helppoa...

Nuo quottauksesi kuulostavat juuri sellaisen henkilön ajattelulta, joka ei pyri aktiivisesti kehittämään itseään, vaan kuvittelee olevansa valmis. Tällainen henkilö saattaa vieraantua sosiaalisesta elämästä vastoin tahtoaan, siksi, että muut eivät pidä hänestä. Kehittymään pyrkivä vieraantuu (jos vieraantuu) ennemmin siksi että kehittyä voi ainoastaan kyseenalaistavassa ja rehellisessä seurassa. Mitä kauemmas etenee, sitä rehellisempää ja kyseenalaistavampaa seuraa kaipaa.

Todennäköisin syy vieraantua taitaa kuitenkin olla se, että asettaa muille ihmisille kohtuuttomia itsekeskeisiä odotuksia. Miksi muiden pitäisi olla juuri kehittävää seuraa? Kyllä ainakin minulla on muunkinlaisia motiiveja kuin kehittyminen.

Tästä seuraa se, että kun rehellisyyden ja valheen/itsepetoksen asettaa samalle vaa'alle, ei rehellisyys objektiivisesti katsottuna voi olla tärkeämpää kuin mikään muukaan. Agatha Christietä (Poirot) lainaten: "Ei sillä ole merkitystä, että valehteleeko ihminen vai puhuuko hän totta, sillä ne asiat joista hän valehtelee kertovat hänestä usein enemmän kuin ne totuudet jotka hän kertoo."

Tästä näkökulmasta taas en oikein saa kiinni. Tärkeää kenen tai minkä kannalta? Rikosten selvittämisen?

Tuossa tapauksessa rikosten, mutta pätee myös muussa elämässä. Christien kyky hahmottaa ihmisten motiivilabyrinttejä tulee parhaiten esiin hänen salanimellä (Mary Westmacott) kirjoittamissaan ei-dekkareissa, kuten Yksinäinen kevät

Oma näkökulmani asiaan on itsekeskeinen (kuten kaikessa toiminnassani ja ajattelussani). Henkilö, joka on minulle rehellinen, tarjoaa parisuhteessa minulle paljon paremman mahdollisuuden kehittyä ihmisenä kuin sellainen joka valehtelee tai kaunistelee totuutta.

Mutta vähemmän haastetta.

Tuon toisen puoliskoni vaikeasti masentunut pikkusisko asui meillä muutaman kuukauden pari vuotta sitten, kun en hyväksynyt sitä että sairaala yritti parhaansa mukaan laitostaa alle kaksikymppisen tytön. Tyttö oli siis yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, pahimmillaan ollut lähes viikon koomassa lääkeyliannostuksen takia. Hänellä oli hankala tapa, hän ei nimittäin lähes koskaan puhunut totta. Varsinkin kun hän oli vaaraksi itselleen, piti opetella huomaamaan, että milloin hän valehteli, milloin hän puhui totta ja milloin hän petti myös itseään. Sitä oppi lukemaan mitä erikoisimpia merkkejä toisen käyttäytymisessä, ja olen aika lailla vakuuttunut, että tuo ajanjakso kehitti minua ihmisenä moninkertaisesti verrattu yhteenkään rehelliseen kumppaniin.

[EveryWoman]

Johdonmukainen pyrkimys vähäisemmän itsepetoksen suuntaan takaa kokemukseni mukaan onnellisemman ja tasapainoisemman elämän kuin passiivinen ulkopuolisten voimien varassa ajelehtiminen.

Miten pitkään olet kokeillut tuota toista tapaa?

Ajelehtimista vai? En koe mahdolliseksi määritellä ajanhetkeä, jolloin olisin absoluuttisesti siirtynyt toisesta tavasta toiseen. Ennemmin sanoisin, että joidenkin elämänalueiden tai asioiden kohdalla ajelehdin edelleen, toisten suhteen taas en enää, ainakaan niin paljon kuin ennen. Lukemattomien eri asioiden suhteen olen kokeillut ryhtyä aktiivisemmin tiedostamaan omaa toimintaani (eli karsimaan itsepetosta), ja poikkeuksetta suhtautumiseni niihin on muuttunut helpommaksi ja siitä on seurannut tasapainon parantuminen ja onnellisuuden lisääntyminen.

Ensimmäinen tietoinen ja aktiivinen oman toiminnan ja ajattelun kyseenalaistamiseen liittyvä "projekti" minulla alkoi alle kouluikäisenä, ehkä viisi- tai kuusivuotiaana. Jouduin tilanteeseen, jossa minun oli yksinkertaisesti pakko kyseenalaistaa siihen asti käytössäni ollutta ajattelu- ja toimintamallia (johon liittyi olennaisena osana itsepetos) voidakseni välttyä joutumasta vastaaviin tilanteisiin uudestaan. Mallin muuttaminen vei aika kauan aikaa (muutamia vuosia), mutta se toimi. En halua edes kuvitella, miten kurjaa elämäni olisi nyt, jos en silloin olisi tullut itsepetoksestani tietoiseksi.

Joku aika sitten näin todella ahdistavan painajaisen. ---

Aika mielenkiintoiselta kuulostava uni.

Mietin vaihtoehtoja pitkään, varsinkin kun Jumala totesi ettei valintaa saa jälkikäteen muuttaa. Lopulta päädyin läpinäkyvään peitteeseen ja otin paikkani. Isojen epäkohtien lisäksi näin myös paljon pieniä ja helposti korjattavia. Ihan vaistomaisesti yritin nousta paikaltani veneestä ja mennä laittamaan nuo pienet epäkohdat kuntoon. Vasta silloin tajusin todella minkä valinnan olin tehnyt, kun epätoivoisesti yritin irrottaa lakanaa ja tunkeutua sen läpi. Ahtaanpaikankammo alkoi muuttua niin ahdistavaksi, että onneksi heräsin.

Jälkeenpäin mietin, että oli surullista etten voinut edes kuvitella valitsevani läpinäkymätöntä lakanaa, se kun olisi niiiiiiin helppoa...

Mietit siis läpinäkyvän lakanan ja lakanattomuuden välillä. Miksi läpinäkymättömän lakanan automaattinen hylkääminen on sinusta surullista? Minusta ainoa, mikä voisi olla pahempaa kuin todellisten epäkohtien näkeminen ilman että voi vaikuttaa niihin, olisi sellaisten epäkohtien kuvitteleminen, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Oman mielikuvituksen tuottama epäkohta on aina todellisuutta pahempi. Ei se helpolta kuulosta, vaan helvetiltä.

Todennäköisin syy vieraantua taitaa kuitenkin olla se, että asettaa muille ihmisille kohtuuttomia itsekeskeisiä odotuksia. Miksi muiden pitäisi olla juuri kehittävää seuraa? Kyllä ainakin minulla on muunkinlaisia motiiveja kuin kehittyminen.

Itsepetoksesta eroon pyrkiminen auttaa minusta tuohonkin vaivaan. Sen myötä kun vapautuu myös muihin kohdistuvista odotuksista ja ymmärtää, ettei oma oleminen ole muista kiinni. Tokikaan silloin ei enää ole samalla tavalla sosiaalisista suhteista riippuvainen, joten käytännössä ihmisten kanssa hengailu voi vähentyä. Tällaista itsenäisyyttä en kuitenkaan nimittäisi vieraantumiseksi.

Itse olen ajautunut kehittävään seuraan vain siksi, että sellaisessa seurassa saan enemmän nautintoa kuin muunlaisessa - eli viihdyn paremmin. Toki ystäviensä valitseminen sillä perusteella, kenen seurassa viihtyy, on itsekästä, mutta en pidä tällaista itsekkyyttä haitallisena vaan normaalina ja ihmisyyteen kuuluvana.

Se, että ystävikseni on valikoitunut tietynlaisia ihmisiä, ei kuitenkaan merkitse että haluaisin eroon kaikista muista ihmisistä. Päin vastoin, pyrin aktiivisesti säilyttämään jonkinlaisen kontaktin mahdollisimman erilaisiin ihmisiin. Vastustan sosioekonomisen statuksen suhteen homogeenisia asuinalueita ja kaikkea muutakin karsinointia. Ihmisten olisi minusta hyvä olla tekemisissä muidenkin kuin omasta mielestään "hyvien tyyppien" kanssa. Nettikirjoittelu tarjoaa onneksi tähän mahdollisuuden jopa minunlaiselleni vapaa-aikapulaiselle opiskelijalle.

Tärkeää kenen tai minkä kannalta? Rikosten selvittämisen?

Tuossa tapauksessa rikosten, mutta pätee myös muussa elämässä.

En ymmärrä mitä tarkoitat. "Muussa elämässä" kuulostaa liian löperöltä määritelmältä. Muotoilen siis kysymyksen tarkemmin: mitä sinulle tärkeitä asioita valehtelevien ihmisten kanssa seurustelu auttaa sinua saavuttamaan?

Henkilö, joka on minulle rehellinen, tarjoaa parisuhteessa minulle paljon paremman mahdollisuuden kehittyä ihmisenä kuin sellainen joka valehtelee tai kaunistelee totuutta.

Mutta vähemmän haastetta.

Vähemmän haastetta siinä mielessä, että oppisin häneltä näkemään milloin ihminen valehtelee, esimerkiksi. Mutta tällaisia taitoja voi oppia varsin monilta muiltakin ihmisiltä. Rehellinen ja suorapuheinen kumppani taas tarjoaa peiliin katomisen haasteen, jonka kuvittelisin olevan kaikista haasteista suurin. Ainakin itselleni se on.

Tuon toisen puoliskoni vaikeasti masentunut pikkusisko asui meillä muutaman kuukauden pari vuotta sitten, kun en hyväksynyt sitä että sairaala yritti parhaansa mukaan laitostaa alle kaksikymppisen tytön. Tyttö oli siis yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, pahimmillaan ollut lähes viikon koomassa lääkeyliannostuksen takia. Hänellä oli hankala tapa, hän ei nimittäin lähes koskaan puhunut totta. Varsinkin kun hän oli vaaraksi itselleen, piti opetella huomaamaan, että milloin hän valehteli, milloin hän puhui totta ja milloin hän petti myös itseään. Sitä oppi lukemaan mitä erikoisimpia merkkejä toisen käyttäytymisessä, ja olen aika lailla vakuuttunut, että tuo ajanjakso kehitti minua ihmisenä moninkertaisesti verrattu yhteenkään rehelliseen kumppaniin.

Minäkin uskon, että olet oppinut kokemuksesta paljon. Et kuitenkaan välttämättä täsmälleen samoja asioita, joita rehellisen kumppanin avulla voi oppia. Minulla on juuri menossa kaavamuotoilukurssi, ja voin sanoa oppineeni siellä monta kertaa enemmän kaavamuotoilusta kuin yhdenkään rehellisen kumppanin kanssa. Siitä huolimatta haluan seurustella nimenomaan rehellisen kumppanin kanssa epärehellisen sijaan. Eivät nämä sulje toisiaan pois. Et kai sinäkään voi sanoa, että olisit seurustellut mieluummin tämän tytön kuin kumppanisi kanssa, koska opit tytöltä niin paljon enemmän?

Olen kuitenkin varma siitä, että tekemäsi ratkaisu oli paras mahdollinen sekä tytön että sinun ja kumppanisi kannalta (win-win), vaikka se onkin varmasti ollut rankkaa. Hienosti toimittu!

[nojoojust]

Jälkeenpäin mietin, että oli surullista etten voinut edes kuvitella valitsevani läpinäkymätöntä lakanaa, se kun olisi niiiiiiin helppoa...

Mietit siis läpinäkyvän lakanan ja lakanattomuuden välillä. Miksi läpinäkymättömän lakanan automaattinen hylkääminen on sinusta surullista? Minusta ainoa, mikä voisi olla pahempaa kuin todellisten epäkohtien näkeminen ilman että voi vaikuttaa niihin, olisi sellaisten epäkohtien kuvitteleminen, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Oman mielikuvituksen tuottama epäkohta on aina todellisuutta pahempi. Ei se helpolta kuulosta, vaan helvetiltä.

Yllättävän suuri osa ihmisistä osaa olla kuvittelemattakin. Ei niin että sitä omaltakin kohdaltani haluaisin, mutta vaikuttaa se silti monen kohdalla toimivalta ratkaisulta.

Tärkeää kenen tai minkä kannalta? Rikosten selvittämisen?

Tuossa tapauksessa rikosten, mutta pätee myös muussa elämässä.

En ymmärrä mitä tarkoitat. "Muussa elämässä" kuulostaa liian löperöltä määritelmältä. Muotoilen siis kysymyksen tarkemmin: mitä sinulle tärkeitä asioita valehtelevien ihmisten kanssa seurustelu auttaa sinua saavuttamaan?

Yhden toistuvasti valehtelevan henkilön kanssa olen seurustellut, henkilön joka valehteli itselleen menneisyyden, nykyisyyden ja jopa tunteistaan. Kyseinen suhde kesti alle vuoden ja sisälsi tuon jatkuvan valehtelun lisäksi myös henkistä ja välillä jopa fyysistäkin väkivaltaa. Henkinen väkivalta näkyi erityisesti minun ominaisuuksien (niin psyykkisten kuin fyysistenkin) mitätöimisenä, itseluottamukseni ja minäkuvani romutettiin täysin. Hän oli varmaan ainakin osasyy minulle kehittyneeseen vaikeaan masennukseen, mutta kyllä hänkin aikaansai minussa henkistä kasvua, enemmän jopa kuin kuuden vuoden avioliitto henkilön kanssa, joka ei koskaan valehdellut. Nykyinen kumppanini ei valehtele, mutta uskon että tätä suhdetta hyödyttää paljonkin se, että historiani on se mikä se on.

Mutta vähemmän haastetta.

Vähemmän haastetta siinä mielessä, että oppisin häneltä näkemään milloin ihminen valehtelee, esimerkiksi. Mutta tällaisia taitoja voi oppia varsin monilta muiltakin ihmisiltä. Rehellinen ja suorapuheinen kumppani taas tarjoaa peiliin katomisen haasteen, jonka kuvittelisin olevan kaikista haasteista suurin. Ainakin itselleni se on.

Itse asiassa epärehellinen kumppani pakottaa katsomaan peiliin tarkemmin, kun joutuu jokaisen väitteen kohdalla harkitsemaan, että onko toinen todella sitä mieltä vai valehteleeko hän. Pitkään todella uskoin (ehkä sinisilmäisestikin) että toinen joko oli oikeassa tai että minä itse lähetin jotenkin ristiriitaista viestiä. En osannut kuvitellakaan, että toinen käyttäisi valehtelua voittokeinona jossain omituisessa parisuhdepelissä.

[EveryWoman]

ainoa, mikä voisi olla pahempaa kuin todellisten epäkohtien näkeminen ilman että voi vaikuttaa niihin, olisi sellaisten epäkohtien kuvitteleminen, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Oman mielikuvituksen tuottama epäkohta on aina todellisuutta pahempi. Ei se helpolta kuulosta, vaan helvetiltä.

Yllättävän suuri osa ihmisistä osaa olla kuvittelemattakin. Ei niin että sitä omaltakin kohdaltani haluaisin, mutta vaikuttaa se silti monen kohdalla toimivalta ratkaisulta.

Jos et haluaisi sitä omalle kohdallesi, kuulostaa ristiriitaiselta surra sitä ettei mieleesi tullut unessa harkita tällaista vaihtoehtoa. Vai suretko sitä, että et ole sellainen ihminen, joka kykenisi olemaan kuvittelematta? Varmaan tällaisia ihmisiä on, mutta luulen että ei kovin paljon. Luulisi, että ihmisillä ei olisi keskimäärin niin paha olla, jos he eivät kuvittelisi ympärilleen kaikkea sellaistakin pahaa ja epämiellyttävää, jota ei todellisuudessa ole olemassa (ja huomaa, että en viittaa tällä sinuun ja menneisyyteesi).

En kyllä pitäisi sinun kohdallasi kuvittelukykyä lainkaan surullisena juttuna. Jos tietää osaavansa kuvitella, sen voi kääntää myös edukseen. Itsesuggestio (ei siis sama kuin itsepetos) on hyvä väline mitä erilaisimpien tilanteiden hallitsemiseen (minkä ehkä noin haastavissa olosuhteissa eläneenä tiedätkin).

mitä sinulle tärkeitä asioita valehtelevien ihmisten kanssa seurustelu auttaa sinua saavuttamaan?

Yhden toistuvasti valehtelevan henkilön kanssa olen seurustellut, henkilön joka valehteli itselleen menneisyyden, nykyisyyden ja jopa tunteistaan. Kyseinen suhde kesti alle vuoden ja sisälsi tuon jatkuvan valehtelun lisäksi myös henkistä ja välillä jopa fyysistäkin väkivaltaa. Henkinen väkivalta näkyi erityisesti minun ominaisuuksien (niin psyykkisten kuin fyysistenkin) mitätöimisenä, itseluottamukseni ja minäkuvani romutettiin täysin. Hän oli varmaan ainakin osasyy minulle kehittyneeseen vaikeaan masennukseen, mutta kyllä hänkin aikaansai minussa henkistä kasvua, enemmän jopa kuin kuuden vuoden avioliitto henkilön kanssa, joka ei koskaan valehdellut. Nykyinen kumppanini ei valehtele, mutta uskon että tätä suhdetta hyödyttää paljonkin se, että historiani on se mikä se on.

Ok. Enpä usko, että meillä on tästä asiasta mitään erimielisyyttä. Olemme varmaan molemmat sitä mieltä, että persoonallisuushäiriöisen kanssa seurustelu on kasvattavaa, niin kuin siitäkin että ihmisten ei kannata ehdoin tahdoin pyrkiä seurustelemaan persoonallisuushäiriöisten (tai muuten vain patologisesti valehtelevien) kanssa. Minusta on pelkästään hyvä, että lähdit tuosta suhteesta (oletan että sinä lähdit). Nyt kun olet päässyt tyypistä eroon, kokemuksen kasvattavat puolet tulevat esiin.

Rehellinen ja suorapuheinen kumppani taas tarjoaa peiliin katomisen haasteen, jonka kuvittelisin olevan kaikista haasteista suurin. Ainakin itselleni se on.

Itse asiassa epärehellinen kumppani pakottaa katsomaan peiliin tarkemmin, kun joutuu jokaisen väitteen kohdalla harkitsemaan, että onko toinen todella sitä mieltä vai valehteleeko hän. Pitkään todella uskoin (ehkä sinisilmäisestikin) että toinen joko oli oikeassa tai että minä itse lähetin jotenkin ristiriitaista viestiä. En osannut kuvitellakaan, että toinen käyttäisi valehtelua voittokeinona jossain omituisessa parisuhdepelissä.

En ole aivan varma, mistä asiasta oikeastaan tällä hetkellä keskustelemme, tai onko meillä jokin erimielisyys vielä selvitettävänä. Onko sinulla tarvetta alkaa esimerkiksi määrittelemään kategorisesti, kummanlaisen kumppanin kanssa voi oppia itsestään enemmän: erittäin epärehellisen vai erittäin rehellisen (uskon, että tällaisen kysymyksen johdonmukainen selvittäminen on joko varsin haastavaa tai jopa mahdotonta)? Tai haluatko saada sanotuksi, ettei rehellisyyden tulisi olla yksi kriteeri, jonka mukaan kumppaniehdokkaan houkuttelevuutta arvioidaan?

En yritä enkä halua väittää, ettetkö olisi oppinut hurjasti kokemuksistasi. Pidän siitä huolimatta rehellisyyttä varsin tärkeänä ominaisuutena kumppanissani, kuten uskoisin sinunkin tekevän - kun kerran mitä ilmeisimmin et ollut sen epärehellisen kumppanisi kanssa onnellinen.