Kitinä

Leilah kirjoitti:.

Tämä vain vahvistaa käsitystäni, että perijälleni vaadin A-luokan geeniperimän. Se pitäisi nähtävästi kehittää varmuuden vuoksi ihmiskehosta irrallaan olevasta istukasta ja pistää asumaan kuplaan aina vähintään täysi-ikäiseksi asti. Sukupuoli tulisi olla uros ja hetero, edelleen peräänkuuluttaen kykyä jatkaa sukua näääs.

En. En tekisi abortiakaan jos vauvalla huomattaisiin down tai jotain muuta.

Joo!
Mä haluan vaaleatukkaisen vihreäsilmäisen tytön, jolta saa heti karsia sukurasitteena kulkevat likinäköisyys-, akne-, mielenterveysongelma- ja alkoholismigeenit.
Vähänkö kätevää?

No, oikeastikin, jos sukupuolen saisi valita, sen todenäköisesti tekisin. Ja jos lapseni olisi mahdollisesti vammainen, abortoisin sen -en lapsen, vaan ihan itseni takia. Saattaisin potea huonoa omaatuntoa, mutta totuushan on, ettei kukaan voi katua sitä, että ei ole syntynyt tähän maailmaan.

Sitäpaitsi olen inhottava ja itsekäs paska.

Vaikka muuten olenkin varsin aborttikielteinen ihminen, ainakin mitä itseeni tulee, niin tämä vammaisuuskysymys on poikkeus. Tekisin ehdottomasti abortin, jos lapsi olisi oletettavasti vaikeavammainen, todennäköisesti myös Down-tasoisessa vammaisuudessa.

Väitänpä vielä, ettei motiivini ole mukavuudenhalu, vaan se, että minä en kestäisi katsoa, kun oma lapseni kärsii. Kaipa senkin sitten pystyy käsittämään itsekkyytenä ainakin halutessaan.

Sukupuolta tai ulkonäköön tai persoonaan liittyviä piirteitä en olisi kiinnostunut tilaamaan, skitso ajatuskin.

Mistähän johtuu, että jotenkin ajattelee että "ei minun lapselleni koskaan voisi tulla Downia", suunnittelen aloittavani lasten yrittämisen n. 25 ikävuoden aikoihin, mutta reippaasti alle 30-v, ja jotenkin kuvittelen että olisi tosi kummallista jos meille tulisi vammainen lapsi, kun itse ollaan nuoria ja terveitä. Totuus on toki se että se voi käydä ihan kenelle tahansa.

Olen abortinvastainen nykyään myöskin, raiskauksen jälkeen ymmärrän sen täysin, mutta kyllä terve, nuorikin pariskunta jälkikasvunsa kanssa pärjää, jos vahinko käy. Tuntuu että nykyään lapsien kasvattamista pidetään jotenkin niin erikoisena asiana, nuoret äidit luopuvat kaikesta kivasta ja elämä on ohi kun lapsia on saatu, lapsia kannattaa hankkia silloin vasta kun on vakipaikka työelämässä ja omakotitalo rakennettu jne jne.
Minusta on vaan julmaa abortoida elämänalku vain siksi että gradu on vielä kesken.

Pari vuotta sitten olin vielä aborttimyönteinen, mutta nykyään en.

Yönmustaritari kirjoitti:
Tämä vain vahvistaa käsitystäni, että perijälleni vaadin A-luokan geeniperimän.

Hmm...siinä tapauksessa joudut ehkä turvautumaan spermapankin apuun.
Ei kuule geeniteknologiakaan IHAN kaikkeen pysty.

MarthaFocker kirjoitti:

Yönmustaritari kirjoitti:
Tämä vain vahvistaa käsitystäni, että perijälleni vaadin A-luokan geeniperimän.

Hmm...siinä tapauksessa joudut ehkä turvautumaan spermapankin apuun.
Ei kuule geeniteknologiakaan IHAN kaikkeen pysty.

Nokkeluutesi oli huomioitu jo siinä ettei itse siittämistä mainittu.

Yönmustaritari kirjoitti:
Nokkeluutesi oli huomioitu jo siinä ettei itse siittämistä mainittu.

Äh, vanha virsi jo se, että ethän sinä toki naista siihen hommaan tule löytämään. Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse mainita.

Lipa kirjoitti:
Olen abortinvastainen nykyään myöskin, raiskauksen jälkeen ymmärrän sen täysin, mutta kyllä terve, nuorikin pariskunta jälkikasvunsa kanssa pärjää, jos vahinko käy. Tuntuu että nykyään lapsien kasvattamista pidetään jotenkin niin erikoisena asiana, nuoret äidit luopuvat kaikesta kivasta ja elämä on ohi kun lapsia on saatu, lapsia kannattaa hankkia silloin vasta kun on vakipaikka työelämässä ja omakotitalo rakennettu jne jne.
Minusta on vaan julmaa abortoida elämänalku vain siksi että gradu on vielä kesken.

Totta. Ei se elämä siihen lopu, enkä ite ainakaan oo joutunu luopumaan vain kun enempi omasta ajasta. Mutta jos lapsi olisi vammainen tms. enemmän se vaatisi vanhemmilta ja kaikilta muiltakin kuin mitä terve lapsi. Terve lapsi menee (poika) menee inttiin ja muuttaa pois himasta, lähtee opiskelemaan.. Ja sitten taas se toinen asuu kotona ties kuinka kauan, tai ehkä jossain asuntolatyylisessä paikassa, jos vain kykenee. Se sitoo niin paljon enemmän ja kauemmin vanhempia (olettaen, että elää kauan). (Tämä siis, kun vanhemmilla ois taas aikaan vain itelleen)

Mun mielestä kenenkään sellaisen, joka ei osaa huolehtia itsestään (ei koulua käytynä, ei duunia, ei rahaa) ei tulis edes saada lasta, saatika sitten, että lapsi ois vielä muuta kuin terve. Hyvinhän sellainenkin varmasti muksun hoitais, mutta ei se riitä.
Tyhmyydestä pitäs oikeesti sakottaa, riittäs se, että pilaa vaan oman elämänsä.

Ihminen venyy kummallisuuksiin, kun on pakko. Luulen, että melkolailla mitä vaan jaksaa ja kestää omansa kanssa.. kun ei ole vaihtoehtoja. Ja varsinkaan jos muunlaisesta ei tiedä.

Vaola kirjoitti:Yläaste-aikaisella ystävälläni oli (ja on kaiketi edelleen) vaikeavammainen pikkuveli. Tämä pikkuveli oli yhdellä luokkaristeilyllämme mukana, ja miltei kaikki olivat sitä mieltä, etteivät ole nähneet lasta joka nauttisi elämästä enemmän! Omassa koulussani on luokka myös vammaisille, ja olen edelleen siinä käsityksessä että heidän kykynsä nauttia elämästä on huomattavasti parempi kuin tavisten, sillä eivät he välttämättä edes ymmärrä olla pahoillaan siitä että heillä on jokin vamma. Ennemmin se on ympäristö joka on pahoillaan heidän puolestaan.

Ihan varmasti vammaiselle lapselle tulee roppakaupalla eteen tilanteita, joissa hän joutuu ihmettelemään, että miksi minä en opi tuota, kun muut oppivat. Sydäntä raastaa jo ajatuskin kyselevästä lapsesta: "Äiti, miksi olen niin kömpelö, etten pärjää leikeissä toisten kanssa?", "Äiti, koska minä opin lukemaan?" - "Noh, poikanen, et luultavimmin koskaan... Äh..." Jos tuo on vältettävissä, niin vältän sen.

Vammaisuuttakin on monenasteista. Olen vieraillut kehitysvammalaitoksessa, jossa asukit muistuttivat lähinnä vihanneksia. Siellä nämä vammaiset ihmiset killuivat ripustettuina erilaisiin liinasysteemeihin, raajat vääntyneenä kummalliseen asentoon, kuola suupielestä valuen, jotain älämölöä saattoi suusta kuulua, mutta mitään katsekontaktiakaan ei saanut. Vaikea sanoa tällaisen ihmisen käsityskyvystä tai mahdollisesta kärsimyksestä mitään. Pahinta tässä, että luultavasti yrittäisin tällaistakin lasta hoitaa kotona, eihän vamma varmasti yhtään vähennä vanhemman lasta kohtaan tuntemaa rakkautta ja hoivaamisenhalua. Itse palaisin loppuun ja tulisin hulluksi katsoessa lapsen olettamaani kärsimystä, mutta luonto ei antaisi periksi laittaa lasta laitokseen.

Olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä, en haluaisi vammaista lasta. Se ei olisi oikein pienokaista kohtaan, sillä tunnen itseni. Saatan jaksaa kaksoset, jopa erityislapsina, mutta siinä menee ehdoton raja. En jaksaisi tarjota vammaisen lapsen tarvitsemaa jatkuvaa erityistä huolta ja hoitoa.

Minä voisin kuvitella jaksavani tarjota tuota erityistä huolta ja hoitoa, mutta hajoaisin itsekseni, kun joutuisin kerta toisensa jälkeen toteamaan, ettei se loppujen lopuksikaan tilannetta korjaa, vaikka miten yritän hoitaa ja opastaa. Rajat onnistumisen mahdollisuudelle on asetettu jo etukäteen liian monessa suhteessa.

irmelianneli kirjoitti:Ihminen venyy kummallisuuksiin, kun on pakko. Luulen, että melkolailla mitä vaan jaksaa ja kestää omansa kanssa.. kun ei ole vaihtoehtoja. Ja varsinkaan jos muunlaisesta ei tiedä.

Totta tämä. Kuitenkin, jos lapsen vammaisuus on tiedossa varhaisraskauden aikana, voi tehdä abortin. Eli silloin ei ole pakko. Abortti olisi minun valintani, vaikka varmasti vaikea sekin.