Kitinä

Hallusinaatio kirjoitti:

HellBell kirjoitti:Itse ketku siinä, jeps.

Kovasti on tutunnäkönen otustässä.

Ei Pyhä Hässinki sentään, mikä filmin pätkä!
Se chihu siinä näytti muuten kovin pieneltä, niin heiveröiseltä. Toista maata on tämä minun ukkeliseni, vaikka painaakin "vain" 3 kiloa.
Ja muuten tuo libidon viriiliys, joka kuvanauhalta ihan oivasti kävi ilmi, on tyypillistä tälle rodulle. Onneksi tämä luonani asuva meksikolainen harrastaa häsäystä vain vaaleanpunaisen nallensa kanssa- ja aika harvoin oikeastaan, kuolemanvakavan sairautensa jäljiltä näet henkistyi ja harvensi seksihurjasteluita - jota kutsutaankin pervohkosti "Tyttöystäväksi." Seksimaniansa (nykysellään siis jo harvenneen) puolustukseksi on sanottava, että osaa myös olla niiiiin hellä sille Tyttöystävälleen - suukottelee sitä kasvoihin ja nuolee mahan kohdalta kuin se olisi oikea tyttösystävä.. Voi sitä ukkelia..

slerghma kirjoitti:minun on vaikea - ellei mahdotonta - luottaa ihmisiin (jos totta puhutaan niin välillä ajattelen todella paranoidisesti). Olisi hienoa, jos voisin luottaa ihmisiin ihan oletusarvoisesti. Harmi ettei se onnistu päättämällä.

No mutta. Itse asiassa olet jo päässyt vaikeimman yli! Se, että tiedostat ja osaat käsitteellistää asian noinkin selkeästi, auttaa muutoksen saavuttamisessa enemmän kuin uskotkaan. Lisäpotkua tulee siitä, että vaikutat oikeasti haluavankin saada muutosta aikaan. Ymmärtääkseni olet vielä nuorikin. Kyllä sinulla näyttäisi olevan kaikki eväät kääntää kelkkasi, ajan kanssa ja vähän kerrallaan. Tsemppiä!

EveryWoman kirjoitti: Itseluottamus vetoaa osaan naisista ja öykkärimäinen käytös toisiin. Näiden molempien puuttuminen sen sijaan vetoaa vain harvoihin.

Muuten hyvä tiivistys, mutta kuinka nuo kaksi ominaisuutta ilmenevät käytännössä?
Kysyn, koska en tiedä. Öykkärimäinen käytös on itsensä kuvailevaa, mutta itseluottamuksen ilmeneminen on aika abstrakti käsite. Kaikki tietävät mitä se on, mutta kuinka sen pystyy (ja kuka osaa) eritellä tavallisessa kanssakäymisessä, kuka on itsevarma ja kuka ei?
Onko kyseessä jokin feromonien tyyppinen "näkymätön" ominaisuus, jonka vain tietää ja joka vaikuttaa normaalin käyttäytymisen alla jotenkin alitajuntaisesti?
Mie en ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään itsevarmaksi ihmiseksi, saati sitten voimakastahtoiseksi. Öykkäri olen vain ärsytettynä ja silloinkin hyvin harvoin.
Silti on käynyt hyvä flaksi, (seurustelumielessä) joupokx. Johtuukohan se miun rahakkaasta ja populäärisestä ammatista, atleettisesta keski(olut)vartalosta vai käsittämättömän tasokkaista jutuista, ken tietää.

EDIT: Itsevarmuus noin positiivisena ilmiönä saattaa aiheuttaa myös keskivaikeaa idiotismiä ihmisessä. Hallitsevana (näkyvänä) luonteenpiirteenä siis.

Itseluottamuksen määrittelee tietenkin ensisijaisesti kukin itse. Vastauksien kirjo on varmasti laaja. Voisin verrata tätä asiaa vahvan ihmisen määrittelyyn. Jotkut pitävät vahvaa ihmistä itsensä tilanteessa kuin tilanteessa vankkumattomana pysyvänä, ulkoisesti viilipyttymäisenä kivikasvona. Itse olen aina pitänyt määritelmästä vahva uskaltaa olla heikko.

Tässä nyt tällaista aivovoimistelua heti aamuksi. Mutta minkälainen on teidän mielestänne itsevarma ihminen?

nypari kirjoitti:Mutta minkälainen on teidän mielestänne itsevarma ihminen?

Omasta potentiaalistaan tietoinen? Mutta sekin saattaa muuttua harhaiseksi, varsinkin jos omalle käsitykselleen saa pontta vähemmän itsevarmojen ihmisten reaktioista.
Siksi kaiketi negatiivisella tavalla itsevarmat ihmiset haalivat ympärilleen niitä vähemmän itsevarmoja.
Toki on niitäkin, jotka hakeutuvat tietoisesti paikkoihin, joissa tulevat kritisoiduiksi - sekin on omankaltaistaan itsevarmuutta. Esittelee esimerkiksi koulutöitään vapaaehtoisesti raadin edessä, se sisältää jo sitten myös kasvuhakuisuutta (koulutöissä)
Kuinka tuo sitten voisi ilmetä sosiaalisissa suhteissa?

Yhtenä hyvän itsetunnon merkkinä pidän sitä, että osaa oikeasti nauraa itselleen mokatessaan, muttei kuitenkaan kuittaa pelkällä huumorilla kaikkea itseensä kohdistuvaa, perusteltua kriittistä palautetta vaan reagoi siihen jotenkin rakentavasti. Oikeasti hyvällä itsetunnolla varustetulla ihmisellä on varaa olla myös nöyrä, hänen maailmansa ei murene siitä jos hän joutuu antamaan jossain asiassa periksi tai myöntämään olleensa väärässä. Just tän takia hyväitsetuntoiset ihmiset ovat mukavaa seuraa: heillä ei ole tarvetta pikkumaiseen egoiluun mutta he pitävät silti puolensa joten toisen osapuolen ei tartte jatkuvasti vainoharhailla, että en kai taas loukannut sitä jotenkin.

Mylwin kirjoitti:Öykkärimäinen käytös on itsensä kuvailevaa, mutta itseluottamuksen ilmeneminen on aika abstrakti käsite. Kaikki tietävät mitä se on, mutta kuinka sen pystyy (ja kuka osaa) eritellä tavallisessa kanssakäymisessä, kuka on itsevarma ja kuka ei?
Onko kyseessä jokin feromonien tyyppinen "näkymätön" ominaisuus, jonka vain tietää ja joka vaikuttaa normaalin käyttäytymisen alla jotenkin alitajuntaisesti?

No yritetään nyt jotenkin kuvailla itseluottamusta. Itseluottamus johtuu itsetuntemuksesta. Siitä, että tietää mitä haluaa ja miten parhaiten haluamansa saavuttaa. Ristiriita- ja konfliktitilanteissa itsevarma henkilö pitää kiinni siitä minkä tietää olevan hyväksi, mutta kuitenkin tavalla joka ei vahingoita konfliktin toista osapuolta. Tämä siksi, että itsensä tunteva ihminen ymmärtää olevansa itsekin onnellisempi silloin kun ei vahingoita muita (ja lisäksi osaa ja uskaltaa toteuttaa tätä käytännössä).

Mie en ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään itsevarmaksi ihmiseksi, saati sitten voimakastahtoiseksi. Öykkäri olen vain ärsytettynä ja silloinkin hyvin harvoin.
Silti on käynyt hyvä flaksi, (seurustelumielessä) joupokx. Johtuukohan se miun rahakkaasta ja populäärisestä ammatista, atleettisesta keski(olut)vartalosta vai käsittämättömän tasokkaista jutuista, ken tietää.

Täydellisen itsevarmaa henkilöä ei olekaan. On vain enemmän ja vähemmän itsevarmoja, ja siksi tuo minunkin harrastamani ihmisten jakaminen mustavalkoisesti itsevarmoihin ja ei-itsevarmoihin on harhaanjohtavaa. Asiaa sekoittaa entisestään se, että ainakin itselläni on käytössä vielä kaksi eri asteikkoakin. Toinen on subjektiivinen: määrittelen itseäni itsevarmemmat henkilöt itsevarmoiksi, ja itseäni vähemmän itsevarmat epävarmoiksi. Toinen taas on yleisempien käsitteiden käyttämiseen (objektiivisuuteen) pyrkivä, jossa yritän hahmottaa "keskimääräisen itsevarman" tyypin ja vedän rajan siihen.

Henkilö voi mielestäni olla itsevarma olematta kuitenkaan voimakastahtoinen. Tällainen tyyppi suhtautuu asioihin aika stoalaisesti - on vain vähän asioita, joilla on hänelle niin suuri merkitys, että hän näkisi vaivan arvoiseksi ryhtyä puolustamaan niitä konfliktia lisäämällä. Sinä olet minusta aika hyvä esimerkki tällaisesta (jos vain netin perusteella arvioidaan). Tulet usein keskelle kinastelua tavalla tai toisella sovittelemaan ja sanomaan, ettei asia ole riidan arvoinen. Toisaalta konfliktin välttäminen omalla kohdalla voi kertoa epävarmuudestakin, siitä että ei luota asiaansa niin paljon että uskaltaisi puolustaa sitä vaikka kaikki muut olisivat voimakkaasti eri mieltä. Tästä huolimatta vaikutat sen verran itsevarmalta, että en yhtään ihmettele flaksiasi.

Itsevarmuus noin positiivisena ilmiönä saattaa aiheuttaa myös keskivaikeaa idiotismiä ihmisessä. Hallitsevana (näkyvänä) luonteenpiirteenä siis.

Tuossa onkin sitten varmaan kyse siitä katteettomasta itseluottamuksesta, jota en itsevarmuudeksi haluaisi edes nimittää, koska se on loppujen lopuksi tyhjää (ja saattaa johtaa jopa tuohon mainittuun öykkäröintiin).

hermine kirjoitti:Yhtenä hyvän itsetunnon merkkinä pidän sitä, että osaa oikeasti nauraa itselleen mokatessaan, muttei kuitenkaan kuittaa pelkäksi huumoriksi kaikkea perusteltua kriittistä palautetta vaan reagoi siihen jotenkin rakentavasti. Oikeasti hyvällä itsetunnolla varustetulla ihmisellä on varaa olla myös nöyrä, hänen maailmansa ei murene siitä jos hän joutuu antamaan jossain asiassa periksi tai myöntämään olleensa väärässä.

Hyvin puhuttu. Itsensä tunteva itsevarma tyyppi ymmärtää, että oikeassa tai väärässä olemisella ei ole mitään tekemistä oman onnellisuuden tai ihmisarvon kanssa. Sen sijaan oppimisella (= väärässä olemisen myöntämisellä ja oman ajattelun muokkaamisella sen avulla) on onnellisuutta lisäävä vaikutus.

EveryWoman kirjoitti: No yritetään nyt jotenkin kuvailla itseluottamusta. Itseluottamus johtuu itsetuntemuksesta. Siitä, että tietää mitä haluaa ja miten parhaiten haluamansa saavuttaa.

Hetkinen nyt. Jos tässä kuvaillaan puoleensavetävää ominaisuutta, niin tässä on tietysti se ongelma, että henkilö, joka pitää sinua todella puoleensavetävänä olentona ja tietää mitä tahtoo, saattaa käyttäytyä melko sattumanvaraisesti ja vaikuttaa kaikkea muuta kuin itseensä luottavalta juuri tästä syystä, ilman että sillä on mitään tekemistä itsetuntemuksen kanssa.

Mahdollisesti tästä johtuu käsitys, että öykkärimäinen käytös vetoaa naisiin, koska epäilemättä jostain aina tupsahtaa joku nokkelasanainen ja ylimielinen helppoheikki, joka korjaa potin ja jättää änkyttävän, hikoilevan ja pahoinvoivan kilpakumppaninsa pohtimaan "Oi miksi, oi miksi".

Menettääkö ihminen itsevarmuuttaan muiden silmissä määrittelemälle ääneen muille olevansa itsevarma? Miksi itsevarma tekisi niin? Toki pyydettäessä, mutta sekin on oma taitonsa - tuo itsensä kehuminen olemalla nöyrä ja säilyttäen itsevarman statuksen yhä voimakkaana.

Sosiaalinen itsevarmuus on varmaan se itsevarmuuden laji, jota useimmiten tuijotetaan ja joka määrää... Uusiksen lisäksi.

Toisaalta, jos tietää olevansa lahjakas, erityisesti nyky-yhteiskunnan menestyskriteerien valossa, niin miten pitää jaffa poissa päästä? Tällä en suoraan rinnasta em. ihmistä itsevarmaan, mutta toki tämä menestys ruokkii itsevarmuutta, joskus liikaakin. Hyvä esimerkki on Jari Sarasvuo. Hän on hyvin itsevarman oloinen ja monesti haastatteluissaan ääneen kamppaillut oman itsevarmuutensa ja menestyksensä aiheuttaman (harha?)kuvan puolesta. Siis välittömästi vedonnut ihmisiin humaanimman Jarin puolesta.

Kertokaahan ajatuksianne asiasta!

Joo, ei olla kavereita.

Sehän nyt vaan on fakta, että ikävien uutisten kertojaa potkitaan aina päähän. Ja "sori, et kostuta mua"-viestiä vittumaisempaa välitettävää ei olekaan.

Onko se nyt sitten isokaan ihme, jos naiset tahtoo pelastaa itsensä seläntakahuorittelulta ja siltä muulta paskalta, mitä rehellisyys mukanaan tuovat, käyttämällä plasebo-tyttöystävyyttä?

Poikuuskin sen tietää, että se kaveruudentarjoilu nyt vaan on tapa lakaista nolo tilanne maton alle. Vähän sama juttu kuin se "soitellaan-pidetään yhteyttä-mennään joku kerta kaljalle"- skybala, mitä vanhoille kavereille heitetään. Visualisoi eteesi kuva mustekalasta, joka pökkää pepustaan mustetta harhauttaakseen..

Ollaan mieluummin kavereita tai ystäviä. Loppupeleissä se on paljon hedelmällisempää kuin parisuhteilu. Tosin enpä minä välittäisi olla edes kaveri sellaisen miehen kanssa, joka näkee minussa vain potentiaalisen panon tai joka laskee oman ihmisarvonsa sen mukaan, kuinka helposti irtoaa. Ajattelun pitäisi kuitenkin tapahtua ensisijaisesti yläpäässä.

Miksi ihmeessä ei voisi olla jatkossa kaveri (---> ehkä jopa ystävä) treffikumppanin kanssa ?? Ei niitä mielenkiintoisia ihmisiä ja hyviä tyyppejä ainakaan minun elämääni kävele sellaisella syötöllä, että tekisi mieleni alkaa vielä nirsoilla siitä, että tyyppi on tullut elämääni vääriä reittejä.

Omasta mielestäni mahdollisuus löytää treffeiltä seurustelukumppani on yksi gigaziljoonasta, kun taas mahdollisuus kaveruuteen tai ystävyyteen on paljon suurempi. Olen muistaakseni kolme kertaa treffeillä kaveruutta ehdottanut, kaksi suostui, ja ajan mittaan heistä on tullut hyviä ystäviä - varsin merkittävä lisä minulle, jolla ystävät ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Kaveruuden ehdottaminen ei ainakaan minulle ole mikään automatio - en ehdottaisi ellei synkkaisi, eikä myöskään keino hankkiutua eroon - eroon hankkiudutaan niin, ettei ehdoteta yhtään mitään.

Enkä nyt oikein ymmärrä tuotakaan, että joku nyt ehtisi yksillä tai kaksilla treffeillä (joilla ei harrastettu seksiä), ihastua niin tulenpalavasti, ettei mitenkään kestäisi ajatusta "vain" ystävyydestä ?? Vai onko kaveruuden ja ystävyyden vastustamisessa kyse siitä, ettei treffikumppani ole kiinnostava ihmisenä enää sen jälkeen, kun on selvinnyt ettei seksisuhdetta tule syntymään ? Jos näin on, niin köyhää täytyy olla kyseisen ihmisen elämän muutenkin.

sinkkumatti kirjoitti:

irmelianneli kirjoitti: 'vain kaveruuteen'.

Kiva ihastuneena tyytyä vaan kaveruuteen ja katsoa vierestä, kun oma kaveri vie ihastuksen kohteen sun nenän edestä

Ja toisinpäinkö muka ei voisi käydä? Että jatkaisit deitin kanssa kaverina, tutustuisit hänen kavereihinsa ja niistä löytyisikin joku, jonka kanssa synkkaisi parisuhteen arvoisesti. Eihän sitä koskaan tiedä...

EveryWoman kirjoitti:Täydellisen itsevarmaa henkilöä ei olekaan. On vain enemmän ja vähemmän itsevarmoja, ja siksi tuo minunkin harrastamani ihmisten jakaminen mustavalkoisesti itsevarmoihin ja ei-itsevarmoihin on harhaanjohtavaa.

Olisiko sama sovellettavissa myös epätoivoisuuteen?

No niin rakkaat naiset, kaipa te sitten löydätte sopivan lässyjä treffikumppaneita, jotka pakit saatuaan tyytyvät olemaan vain ystäviä, esittelevät teidät meneville sinkkukavereilleen, katsovat sivusta kun harrastatte villejä juttuja uusien tuttujenne kanssa ja ovat tarvittaessa olkapäänä, kun poltatte näppinne ja huudatte suureen ääneen, miten kaikki miehet ovat pettäviä sikoja. Niinpä niin, siitä vaan. Miehiäkin on montaa sorttia, mutta jos joku mies ei suostu tuohon rooliin, niin vika ei tosiaankaan ole hänessä.

e.

eps kirjoitti:No niin rakkaat naiset, kaipa te sitten löydätte sopivan lässyjä treffikumppaneita, jotka pakit saatuaan tyytyvät olemaan vain ystäviä

Aikamoista ystävyyden aliarvostamista. Ystävyys ei ole lässyä koskaan. Ihastuminen loppuu aina jossain vaiheessa, muuttuen joko rakkaudeksi, ystävyydeksi tai tyhjyydeksi. On lässyä olla katsomatta minne aloitettu tie johtaa, vaikka se tarkoittaisikin sydänsuruja. Itse asiassa pidän todennäköisempänä, että ystäväksi päätynyt ihailija jopa jossain vaiheessa ymmärtää, miksi suhde ei sen toisen näkökulmasta ollut hyvä valinta. Ja harvemmin sen ymmärtäminen johtaa samanlaisiin tuntemuksiin omasta riittämättömyydestä kuin pelkkä torjutuksi tuleminen.

nojoojust kirjoitti:Aikamoista ystävyyden aliarvostamista. Ystävyys ei ole lässyä koskaan.

Niin totta. Parisuhteen menettämisestä selviää aina helpommin kuin ystävyyden katkeamisesta. Minulle tosin ei olekaan vastakkaisessa sukupuolessa ratkaiseva tekijä se, että saako siltä seksiä vai ei......

nojoojust kirjoitti:

eps kirjoitti:No niin rakkaat naiset, kaipa te sitten löydätte sopivan lässyjä treffikumppaneita, jotka pakit saatuaan tyytyvät olemaan vain ystäviä

Aikamoista ystävyyden aliarvostamista.

Ei muutamien treffien jälkeen vielä voi puhua ystävyydestä.

^Parempi sekin kuin olla pelkkä pano

Mä olen pyrkinyt noudattamaan rl-sukupuoltenvälisissä ystävyys- ja kaveruussuhteissa sitä, etten hirveästi tuollaisista pano- ja romanssihommista juttele. Lähinnä niin, että jos ajattelen, ettei minun tekisi mieli kuulla toisen vastaavista, niin en sitten kerro itsekään. (Koska mä olen itse yleensä se, joka on jossain vaiheessa halunnut enemmän.) Mä kerron pano- ja romanssihommistani ( ts. niiden puutteesta) vaan tänne Kityyn.

Clay kirjoitti:

nojoojust kirjoitti:

eps kirjoitti:No niin rakkaat naiset, kaipa te sitten löydätte sopivan lässyjä treffikumppaneita, jotka pakit saatuaan tyytyvät olemaan vain ystäviä

Aikamoista ystävyyden aliarvostamista.

Ei muutamien treffien jälkeen vielä voi puhua ystävyydestä.

Minä puhuin parhaan ystäväni kanssa ystävyydestä jo ennen ensimmäistä tapaamista. Ystävyys jatkuu tiiviinä ja lämpimänä nyt neljättä vuotta. Sääntösi ei siis kaikissa tapauksissa päde.

eps kirjoitti:No niin rakkaat naiset, kaipa te sitten löydätte sopivan lässyjä treffikumppaneita, jotka pakit saatuaan tyytyvät olemaan vain ystäviä, esittelevät teidät meneville sinkkukavereilleen, katsovat sivusta kun harrastatte villejä juttuja uusien tuttujenne kanssa ja ovat tarvittaessa olkapäänä, kun poltatte näppinne ja huudatte suureen ääneen, miten kaikki miehet ovat pettäviä sikoja. Niinpä niin, siitä vaan. Miehiäkin on montaa sorttia, mutta jos joku mies ei suostu tuohon rooliin, niin vika ei tosiaankaan ole hänessä.

Aika erikoinen käsitys sinulla on ystävän roolista.

Muutenkin, omissa deittailukuvioissani ainakin oli aina päällimmäisenä (ja aukikirjoitettuna) tavoitteena ystävystyminen, kummankin osapuolen yhteisestä tahdosta. Jos en voi olla jonkun ystävä, en myöskään halua enkä voi seurustella hänen kanssaan. Osa yrityksistä kuivui kokoon heti (heihin en ole pitänyt sittemmin yhteyttä enkä myöskään hankkiutunut heistä eroon millään ollaan ystäviä -läpällä), ja osa jäi ystävyyden tasolle kehittymättä koskaan seurusteluksi asti. Ei niin päin että olisin "antanut pakit" ja alkanut hyväksikäyttää näitä raukkoja kuvailemasi kaltaisessa yksipuolisessa feikkiystävyyssuhteessa.

EveryWoman kirjoitti: No yritetään nyt jotenkin kuvailla itseluottamusta. Itseluottamus johtuu itsetuntemuksesta. Siitä, että tietää mitä haluaa ja miten parhaiten haluamansa saavuttaa.

Haluamansa saavuttaminen ei tosin ole vain itsensä tuntemisesta kiinni, vaan vahvasti tilannesidonnaista. Käyttäisin ehkä jotain tilannetajuisuuden ja empaattisuuden yhdistelmän (tunneälyn?) tapaista termiä tuohon.

Tämä siksi, että itsensä tunteva ihminen ymmärtää olevansa itsekin onnellisempi silloin kun ei vahingoita muita (ja lisäksi osaa ja uskaltaa toteuttaa tätä käytännössä).

Tulevathan jotkut ihmiset onnelliseksi (mikä nyt on sitten se onnellisuuden absoluuttinen käsite? voiko sellaista edes määrittää?) vaikka tietävätkin vahingoittavansa muita.
Käsitykseen, että pelkästään tekemällä hyviä asioita voi tulla onnelliseksi, en oikein jaksa uskoa. Onnellisuus on kuitenkin vain kemiaa aivoissa.

Asiaa sekoittaa entisestään se, että ainakin itselläni on käytössä vielä kaksi eri asteikkoakin. Toinen on subjektiivinen: määrittelen itseäni itsevarmemmat henkilöt itsevarmoiksi, ja itseäni vähemmän itsevarmat epävarmoiksi. Toinen taas on yleisempien käsitteiden käyttämiseen (objektiivisuuteen) pyrkivä, jossa yritän hahmottaa "keskimääräisen itsevarman" tyypin ja vedän rajan siihen.

Tuo skaalahan on myös täysin suhteutettavissa mihin tahansa muuhunkin asiaan (ulkonäköön, suorituksiin jne), jota kaikki ihmiset harrastavat - jotkut tietoisesti ja jotkut vähemmän. Maanläheisemmin voidaan puhua tilanteista "jolloin puhutaan henkeviä", esimerkiksi kaverin kanssa. Tarkastellaan tilannetta objektiivisesti itsen ulkopuolelta.
Subjektiivista seulontaa ja lokerointia tapahtuu ihmisten mielissä aivan huomaamatta jatkuvasti, mikään määrä itsevarmuutta ei sitä poista.

Tulet usein keskelle kinastelua tavalla tai toisella sovittelemaan ja sanomaan, ettei asia ole riidan arvoinen. Toisaalta konfliktin välttäminen omalla kohdalla voi kertoa epävarmuudestakin, siitä että ei luota asiaansa niin paljon että uskaltaisi puolustaa sitä vaikka kaikki muut olisivat voimakkaasti eri mieltä. Tästä huolimatta vaikutat sen verran itsevarmalta, että en yhtään ihmettele flaksiasi.

Typeristä asioista väitteleminen on rasittavaa. Siksi välttelenkin (osin tietoisesti) konflikteja osa-alueilla, joista en välttämättä tiedä kovin paljoa. Ja yleensä myös väittelen "teflonisti", eli pyrin minimoimaan tilanteen jossa sanomaani voitaisiin kritisoida suoraan, ts. sanoa että olet väärässä. Mielipidettä on todella vittumaista alkaa muuttamaan kesken väittelyn kun huomaa olevansa väärässä. Omaa asiaani olen kyllä aina puolustanut, silloin kun se on puolustamisen arvoinen - yleensä mielipiteeni täytyy olla silloin suhteellisen vahva ja faktoihin perustuva jotta asia on niin tärkeäksi muodostunut. Siksi vihaankin perinteistä filosofista analogioihin ja olettamuksiin perustuvaa väittelyä (vaikkapa turkistarhausketjussa) konkreettisista asioista. Näissä väittelyissä ei mitata asioiden oikeutta tai mielipiteitä, vaan sitä kuka keksii parhaat sutkautukset ja vertauskuvat.

Tuossa onkin sitten varmaan kyse siitä katteettomasta itseluottamuksesta, jota en itsevarmuudeksi haluaisi edes nimittää, koska se on loppujen lopuksi tyhjää (ja saattaa johtaa jopa tuohon mainittuun öykkäröintiin).

Meillä on koulussa 3453453 esimerkkiä täysin katteellisesta itseluottamuksesta, joka on johtanut öykkäröintiin. Itsevarmuuden ja nöyryyden tasapaino kai lienee se avain sivistykseen.

nojoojust kirjoitti:Itse asiassa pidän todennäköisempänä, että ystäväksi päätynyt ihailija jopa jossain vaiheessa ymmärtää, miksi suhde ei sen toisen näkökulmasta ollut hyvä valinta. Ja harvemmin sen ymmärtäminen johtaa samanlaisiin tuntemuksiin omasta riittämättömyydestä kuin pelkkä torjutuksi tuleminen.

Aivan. Epämiellyttävien asioiden kohtaaminen on yleensä kannattavampi vaihtoehto kuin niiltä pakeneminen.