Kitinä

Koirani, pieni hullu meksikolainen, oli kuolemaisillaan tässä pari vuotta sitten. Luulin menettäväni hänet ja eläinlääkäri suositteli harkitsemaan lopettamispäätöstä. Se että näin ukkelini niin kauheassa tilassa .. pieni kroppa tärisevänä ja kaatuilevana, suloinen omenanmuotoinen pää riipuksissa ja ylipäätään lähes kokonaan halvaantuneena sen lisäksi että oli menettämässä näön suurista voimakkaista silmistään..
Kannoin sitä ruokakupille ja paikasta toiseen ja se kaatuli siltikin ruokakupin päälle että kupsahti kumoon lenkillä yrittäessään urheasti heittää tavalliset korkeat kepillisensä. Se oli sydäntä raastavaa nähdä niin elämän eliksiiriä täynnä oleva viaton olio niin lamaantuneessa kunnossa, lähes sokeana (toisella silmällä ei nähnyt yhtään mitään, toisella vähän) ja lähes liikuntakyvyttömänä.

Että muistan juu kun sain tietää eläinlääkäriltä koiran oletusta "kuoleman tilasta" ja siitä, että joutuisin ehkä lopetuttamaan hänet suurempien tuskien välttämiseksi.. itkin niin paljon ja holtittomasti, etten vastaavaa nyt heti muista. Seuraavana aamuna tiedon saannista ja nähtyäni urhean meksikolaiseni yhä sinnittelevän (ei koskaan valittanut, ulissut, vinkunut vaikka sillä oli mm. pahaa pääkipua aivopaineen noususta johtuen) ja koettavan sokeana suukotella lempinallejaan.. kävelin silmät kyynelissä suoraan ovea päin ja pyörryin.

(meksikolainen ei kuollut enkä joutunut nukututtamaan häntä. Vein hänet toiseen, parempaan paikkaan, tutkittavaksi ja Liettuasta vierailulla (tms) täällä ollut magneettikuvien tulkintaan perehtynyt eläinlääkäri selvitti hällä olleen harvinaisen aivoviruksen, johon tepsisikin ihan lääkitys. Sen mukaisesti toimittiin ja meksikolainen parani.
Mikä show-mies.. Toteamus, joka on kirjoitettu mustalla pilkkeellä ja punaisenmustalla sydämellä.)


Jo pelkkä muistaminen.. eivätkä kyyneleet ole kaukana. Itse asiassa, ne ovat hyvin lähellä.

Vaola kirjoitti:
Itse itkin oikein pahemman kerran äsken, katsoessani L-koodia. Siinä pariskunta sai pienen tyttövauvan, ja se kuinka tuore äiti piteli sitä sylissään aiheutti tämän reaktion. Kerrottakoon vielä, että heidän synnytys ei sujunut ihan ongelmitta.

Vaikka myöhemmin tajusin, ettei tilanne ollut niin vakava, saattavat nuo muistot itkettää minua rajusti edelleen. Kun näin kuinka he L-koodissa suukottivat vastasyntyneen untuvaista tukkaa, kaikki muistui taas elävästi mieleen.

Minkälaisia vaikuttimia muilta löytyy?

Mulla on samanlaiset jutut/kohtaukset, jotka saa tunneryöpyn liikkeelle. Ei taida mikään muu ku synnytys/vauvat saada aikaan sellasen tunnekuohun ja valtavan tunteen, jolloin yleensä sit laittaa vollottamaan. Kaikki muistuu niin omakohtasesti mieleen (heh, traumoja myöten), ettei mua ainakaan synnyttämään enää saa.

Oon vaan onnellinen siitä, mitä mulla jo on

En tainnut vastata suoraan siihen Vaikuttimet-osioon. Loppuvirke vasta kuittasi jotain ko.kohtaan eikä mulla ole siihen oikeastaan mitään lisättävää. Selvennystä voin yrittää:
Jos vain itse satun muistamaan sen tragediamaisen ajan, kuten välistä satun muistamaan, kun katson ukkelia silmiin ja näen sen näkevän niin eloisasti jälleen kerran tai kun se virnistää lailla auervaaran ja tiedän varsin hyvin, ettei välttämättä virnistelisi siinä ellei kohtalo olisi ollut meidän puolella parisen vuotta sitten, niin siinä sitä vaikutinta. Mikään elokuva tai kirja ei nostata mielleyhtymiä niinkään pintaan - ukkeli itse tekee sen pelkällä olemassaolollaan, kun niikseen on.

Minunkin elämäni vaikein asia oli nähdä oma lapsi keskoskaapissa. Joskus tämä kuva saattaa tulla mieleeni ihan noin vaan, ja samalla muistan kaikki ne kauheat tunteet ja itku tulee. Tuntui siltä, kuin minua olisi hakattu pesäpallomailalla ympäri ruumista. Mihinkään ei vaan koskenut, mutta henkisesti olin rikki.

Toinen vaikea ja kyyneliin herkistävä muisto on se, kun kuulin isäni kuolleen.

Nyt minua sitten itkettää tuo Vaolan kirjoitus.

Jälleen kerran täytyy todeta, että olen omat kipupisteeni piilottanut niin syvälle, etten saa niitä mieleeni näin miettimällä. Tuo on ihan tuttua, että esimerkiksi telkkariohjelma tuo ne vanhat surut ja tuskan pintaan ja sitten itketään. Ei vaan muista, mikä sen aiheutti viimeksi.

Lolita kirjoitti:Nyt minua sitten itkettää tuo Vaolan kirjoitus.

Jälleen kerran täytyy todeta, että olen omat kipupisteeni piilottanut niin syvälle, etten saa niitä mieleeni näin miettimällä. Tuo on ihan tuttua, että esimerkiksi telkkariohjelma tuo ne vanhat surut ja tuskan pintaan ja sitten itketään. Ei vaan muista, mikä sen aiheutti viimeksi.

Tätä ei voi kuin kompata, ihan jokaisen sanan osalta.

Nyt tuli teidän kirjoitusten perusteella sellainen mieleen, että muiden ihmisten, telkkarissa tai oikeasti, keskenmenot ovat herkkä paikka. Muuten mietittynä muisto on katkeran suloinen, pienen hetken olin raskaana ja masussani kasvoi vauva, mutta sitten seison keskellä yötä suihkunurkassa itkemässä, kun verta ja tavaraa valuu jalkoja pitkin.

Se on tämä saakelin empatia, minä kannan kaikkien muiden murheet ja surut mukanani ja eläydyn joskus telkkariohjelmiinkin niin paljon ilman samaistumiskohtaa, että itkeä pitää. Luonnollisesti haluan myös korjata ja parantaa asiat muille.

Edit: Nyt olen tippa linssissä, kun raiskauksen uhri tuossa itkeskeli. Tyttöressu, nyt haluan korjata kaiken hänen kohdallaan ja auttaa, mutta mutta...

Tää menee ihan off topiciksi.

No kompataan nyt täältäkin, kaikkia teitä prkl. Tippa linssissä lukemista tämäkin ja aionpa vielä katsella kohta L-koodin nauhalta. Tuijotellen masuasujan uusia ultrakuvia.

HellBellin tekstistä pamahti niin elävästi mieleen kahden rakkaan haukun lopetukset, ihan niin kuin pamahtavat voimalla silloinkin kun telkkarissa näytetään kipuisia eläimiä. Haudattiin viime viikolla pakastimesta (ihanaa... ) rakkaita menehtyneitä pieneläimiä, sekin oli taas kovin vaikeaa. Miljoonannen kerran hoin itselleni, ettei yhtään lemmikkiä enää taloon tule. Luulisi, että siihen jotenkin turtuu mutta ei kai sitten. Tai en ole nähnyt ja kokenut tarpeeksi. Ai niin, väkivalta kadulla ja joskus telkkarissakin saa inhottavat fläsärit päähän, itkun ja kivun täyttää semmonen uus tuska ja raivo rinnassa, tai no koko kropassa.

Mukavampi jutska: aina kun nään Twix-patukan kaupan hyllyllä tulee mieleen Tix ja sen laina-arskat! Nih.

Ymmärrän kyllä hyvin liikutuksesi.

Mua on itkettänyt viimeksi mummuni, joka kuoli syksyllä. Nytkin rupeaa vähän silmät kostumaan, kun ajattelen häntä. Mummuni oli aivan ihana ja hauska tyyppi.

Siskon itsemurhayritys. Oli ollut masentunut jo pitkään, mutta kaikki aikuiset keltä yritin hakea apua leimasivat hänen oireensa pelkäksi murrosikäisen huomionkerjäämiseksi mihin ei mitään psykiatreja tarvittaisi. Tiesin jo etukäteen että olisi vain ajan kysymys milloin jotain vakavaa tapahtuisi ja olin jatkuvasti huolissani joutuessani menemään kouluun tai muuten laskemaan hänet silmistäni. Vanhempani eivät osanneet käsitellä tapahtumaa muuten kuin raivoamalla ja syyttelemällä toisiaan, mutta ennen kaikkea minua, kun en muka ollut tehnyt mitään vaikka tiesin hänen tilansa. Tajusin vasta parin päivän päästä, että hän oli oikeasti aivan vähällä kuolla. Pari minuuttia liikaa ja häntä ei enää olisi ollut. Minulla oli kirjoitukset tulossa. Luin aina muutaman sivun, menin viideksitoista minuutiksi sohvalle vollottamaan kuunnellen erästä tiettyä kappaletta, sitten yritin taas saada luettua ja olla ajattelematta asiaa...

hermine kirjoitti:Siskon itsemurhayritys.

Tuttua on.
Tässäkin tapauksessa vanhemmat olivat asian suhteen täysin avuttomia ja lääkärit taas totaalisia tolloja:
Edellisenä päivänä itsemurhaa yrittänyt tyttönen laitettiin ensiavun jälkeen sairaalasta suoraan kotiin.
Ties miten huonosti olisi käynyt jos ei Rakkaani olisi ottanut asiaa omakseen.

Muutaman kerran elämässäni olisin oikeasti tarvinnut tukea ja apua, eikä läheisistä ihmisistä ollut sitä antamaan. Tai oikeammin, he eivät välittäneet silloin ja tulin pahasti torjutuksi. Tähän liittyen pitkän ja tuskallisen itkun laukaisee milloin mikäkin seikka joka muistuttaa siitä miten ihmiset huolehtivat toisistaan. Kerran se automainos jossa mies kellotti synnytyslaitokselle kaahatun matkan etukäteen viimeisillään raskaana olevan naisen odottaessa ikkunassa hymyillen. Kerran se miten näin miehen puolustavan naistaan. Viimeksi se ettei minua sitten hylättykään kun avun tarve oli suuri, vaan tuettiin aikuismaisesti ja autettiin löytämään omia voimavaroja. Ehkä tuo itkunaihe nyt tultuaan tavallaan hyvitetyksi jää unholaan.

Lolitan mainitsemaa empatiaitkua olen miettinyt paljon. Jouduin tekemään töitä itseni kanssa, jotta työssä liikuttavissa tilanteissa väkisin esiintunkevat kyyneleet myös liittyvät asiaan. Ihmisellä kun on taipumus käyttää hyväkseen tilanteita joissa on sallittua liikuttua, ja purskauttaa siinä yhteydessä itsestään ulos omaa pahaa oloaan. Työhöni se ei kuitenkaan sovi, mutta nyyhkyelokuvat ovat kuin luotuja patoumien purkamiseen.

Läheinen ihminen otti ja kuoli marraskuussa. Ei siis vaadita kovinkaan suuria itkettämisponnisteluja, kun jo alkaa niagarat viuhua. Gimme yer best shot.

Viimeksi vesi lensi perjantaina. Pääsin kiikuttamaan vanhemman koiran EKK:n päivystykseen. Tultiin myssypäisenä, kipulääkeresepti kainalossa kotiin, vaikka pessimistinä ehdinkin jo pelätä pahinta.

Itken paskaa elämääni sisäänpäin,jatkuva vitutus oli syy mikä tahansa...

Geetzu kirjoitti:..
pamahti niin elävästi mieleen kahden rakkaan haukun lopetukset, ihan niin kuin pamahtavat voimalla silloinkin kun telkkarissa näytetään kipuisia eläimiä. Haudattiin viime viikolla pakastimesta (ihanaa... ) rakkaita menehtyneitä pieneläimiä, sekin oli taas kovin vaikeaa. Miljoonannen kerran hoin itselleni, ettei yhtään lemmikkiä enää taloon tule..

Ja pakko vielä sanoa, ettei siinä kuoleman ajatuksessa sinällään ole sellaista "ongelmaa" - joskushan kaikille käy niin ja niin se vain menee. Rakkaan menetys on tuskallista, mutta ei sellaista jota ei "kestäisi". On tässä jo sen verran koettu menetyksiä (laajempi merkitys ja nämä ovat sattuneet helvetisti.. itse asiassa niissä on kuollut itsekin.. niiden kautta sitten kuoriudutaan elävämmäksi) että kohtalon tuskaisempaa puolta on tultu nähtyä.

Menetystä kuolemisen merkityksessä pahempaa on nähdä se jota rakastaa tuskissa/kärsimysten tilassa, menossa kohti kuolemaa tai ainakin siltä näyttäen. Ei jaksa epätietoisuutta, pelko on pahempana rinnanalassa ja tilanne on aikarajaton. Toisen kipujen näkeminen sattuu molempiin. Painajaismaista. Lopulta sitä toivoo vain jotain ratkaisua: elämää tai kuolemaa, mutta ei enää kärsimyksiä.

HellBell kirjoitti: (meksikolainen ei kuollut enkä joutunut nukututtamaan häntä. Vein hänet toiseen, parempaan paikkaan, tutkittavaksi ja Liettuasta vierailulla (tms) täällä ollut magneettikuvien tulkintaan perehtynyt eläinlääkäri selvitti hällä olleen harvinaisen aivoviruksen, johon tepsisikin ihan lääkitys. Sen mukaisesti toimittiin ja meksikolainen parani.
Mikä show-mies.. Toteamus, joka on kirjoitettu mustalla pilkkeellä ja punaisenmustalla sydämellä.)

Jo pelkkä muistaminen.. eivätkä kyyneleet ole kaukana. Itse asiassa, ne ovat hyvin lähellä.

Kyllä musta voisi kaikki tekstit kirjoittaa riittävän isolla fontilla jos ne on muille luettavaksi kirjoitettu. Oikein sapettaa ruveta tihraamaan tuota pränttiä ja alan ottamaan ihan vittuiluna sen. Sitähän se onkin. Paskapäät.



Ja ei. Allekirjoittaneen kyynelkanavat ei enää herran aikoihin ole kostuneet edes sipulia leikatessa. Minä vältän ja siinä olen onnistunut.

HellBell kirjoitti: Menetystä kuolemisen merkityksessä pahempaa on nähdä se jota rakastaa tuskissa/kärsimysten tilassa, menossa kohti kuolemaa tai ainakin siltä näyttäen.

Tästä syystä se viimeinen piikki on ajatuksena lohdullisempi kuin "se nukkui pois"-skenaarion odottelu ja toisen tuskien pitkitys.

HellBell kirjoitti:Menetystä kuolemisen merkityksessä pahempaa on nähdä se jota rakastaa tuskissa/kärsimysten tilassa, menossa kohti kuolemaa tai ainakin siltä näyttäen. Ei jaksa epätietoisuutta, pelko on pahempana rinnanalassa ja tilanne on aikarajaton. Toisen kipujen näkeminen sattuu molempiin. Painajaismaista. Lopulta sitä toivoo vain jotain ratkaisua: elämää tai kuolemaa, mutta ei enää kärsimyksiä.

Erittäin hyvin sanottu. Äh, nyt mua itkettää, kun tuli mieleen kipeimmät menetykset: syöpään menehtynyt enoni ja ähkyyn kuollut hevosystäväni. Kipeimmät, koska molemmat joutuivat kärsimään niin kovia tuskia.

Yönmustaritari kirjoitti: Kyllä musta voisi kaikki tekstit kirjoittaa riittävän isolla fontilla jos ne on muille luettavaksi kirjoitettu. Oikein sapettaa ruveta tihraamaan tuota pränttiä ja alan ottamaan ihan vittuiluna sen. Sitähän se onkin. Paskapäät..

Sulla pitää vain olla mikroskooppi toisessa kätösessä.. Kuka sanoo että nettitekstien lukemisen tulisi olla helppoa?! Ehei..!

Ann kirjoitti: Tästä syystä se viimeinen piikki on ajatuksena lohdullisempi kuin "se nukkui pois"-skenaarion odottelu ja toisen tuskien pitkitys.

Totta. Tuossa tosin saanee näemmä olla aika tarkkana kuitenkin, koska jos viimeistä piikkiä ei tarvitakaan vaan paremmalla tutkinnalla löytyykin jopa tervehtymiskeinot.. niin sitä välttyy tuskilta sittenkin. Eläinten kohdalla enemmän arvuutellaan joidenkin tilojen paikkansapitävyyttä ja ollaan penseämpiä paneutumaan ns. vaikeampien tilojen selvityksiin = eläinlääkärien taholta saatetaan silloin tarjota liian köykäisesti nukuttamisvaihtoehtoa tikettinä pois tilanteesta.
"Kuule, tämä tila mikä koirallasi on, on aika 100%:lla varmuudella joko johtuvaa a) tästä .... tai sitten B) tästä..., ja ne ovat molemmat kuolemaan vieviä sairauksia, joten parasta olisi että tilaisit sen nukkuttamisajan mahd.pian. Ne magneettikuvat ovat aika kalliita ja niistä mitä todennäköisemmin näkyisi vain joko a):ksi tai b):ksi osoittautuva kuolemansairaus. Yhteyksiin."
No.. Magneettikuvaukset kertoivat sitten tarkemman tarinan ja sellaisen vaihtoehto c):n jota aiempi eläinlääkäri ei ollut osannut veikata. Onneksi oli vielä se vaihtoehto c.

Mutta jos tosiaan ollaan tilanteessa, jossa mitään ei enää ole tehtävissä, vaan pitää valita eläimen kärsimysten pitkittymisen eli sen kuolemaan "uinahtamisen" tai nukuttamisen ja kärsimysten lopettamisen puolesta, niin jälkimmäinen tapaus on se lohdullisempi tapaus.

Tunteita eniten kuohuttava asia tähän asti on ollut erittäin läheisen ihmisen sairaus ja sen vierestä seuraaminen pienestä tytöstä asti. Tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan vihasta ja epätoivosta avuttomuuteen ja aina välillä uskomiseen paremmista ajoista.
Olen käsitellyt asiaa koko elämäni ajan ja samanlaisena se tulee jatkumaan läpi elämän. Näin vanhempana sen on ymmärtänyt, miksi ko. ihminen on joskus käyttäytynyt kummallisesti tai normaalista poikkeavasti. Lapsena sitä lähinnä vain ihmetteli.
Lähimenneisyydessä tapahtuneet asiat ovat värittäneet asiaa niin, että reilun 5 vuoden takaiset tapahtumat ovat hiipineet välillä mieleen.
Minun apuani tarvittiin, päivä oli mennyt itsensä tappamista miettien ja hoitoon piti päästä. Minä vein. Ehkä ainoita kertoja kun itse lähti hoitoon vapaaehtoisesti.
Tuntui aivan helvetin pahalle mutta en voinut sitä näyttää kenellekään siinä tilanteessa. Yritin vastavalmistuneena lähihoitajana ajatella tilanteen jotenkin "ammatillisesti".
Samaan syssyyn silloinen poikaystävä pisti seurustelun katkolle. Ruoka ei maistunut eikä nukuttanut. Itketti ja oksetti.
Sen vuoden joulukuu on täydellisesti pimennossa.

Toivoisin, ettei ko. ihmisen tarvitsisi enää koskaan käydä yhtä pohjalla, ei kokea samanlaista epätoivoa ja uupumusta. Muista ympärillä olevista ihmisistä nyt puhumattakaan.

HellBell kirjoitti: Totta. Tuossa tosin saanee näemmä olla aika tarkkana kuitenkin, koska jos viimeistä piikkiä ei tarvitakaan vaan paremmalla tutkinnalla löytyykin jopa tervehtymiskeinot.. niin sitä välttyy tuskilta sittenkin.

Eläinten(ja ihmisten) hoidossa rahalla saa ja pääsee: mitään ei anneta, ei varsinkaan ilmaiseksi. Pitää omata tietoa ja rahamassia.

Nykylääketiede mahdollistaa yhden sun toisenkin taudin hoitamisen enemmän tai vähemmän oireettomaksi, ja kärsimyksiä voidaan vähentää siihen pisteeseen, että saattohoidokitkin saadaan vikat viikot vaikka rivissä twistaamaan, niin kuka sen nyt sitten sanoo milloin ollaan terveitä ja milloin ei. Kun hoidetaan elukoita, niin se paras ja huonoin selviämisen arvioija on omistaja itse, koska karvaiset kaverit harvemmin kertovat mihin sattuu ja millä volyymilla. Valitettavan usein meille omistajille riittää se nääpittävä zombiekoira nurkassa, ei sen tarvitse kuin olla olemassa tuottaakseen hyvää oloa. Kakkelia, isoa ja haisevaa sellaista.

Ja sitten tiedoksi vielä kaikille namunuppusille, että HB:n koira käsittääkseni voi hyvin ja nauttii elostaan, joten ylläoleva ei koske kettääneikämittään vaan on yleistä pohdintaa aiheesta.

brona kirjoitti: .. Äh, nyt mua itkettää, kun tuli mieleen kipeimmät menetykset: syöpään menehtynyt enoni ja ähkyyn kuollut hevosystäväni. Kipeimmät, koska molemmat joutuivat kärsimään niin kovia tuskia.

Niinpä, kärsimys ja/tai sen vierestä näkeminen voimatta itse siihen vaikuttaa.. Niinpä. Ne kyllä muistaa. Ainoa hyvä asia joka niistä seuraa on kärsimyksen tietäminen. Ilman sitä tunnetta/tietoa olisi vähän tyhjempi.

Ann kirjoitti: .. Nykylääketiede mahdollistaa yhden sun toisenkin taudin hoitamisen enemmän tai vähemmän oireettomaksi, ja kärsimyksiä voidaan vähentää siihen pisteeseen, että saattohoidokitkin saadaan vikat viikot vaikka rivissä twistaamaan, niin kuka sen nyt sitten sanoo milloin ollaan terveitä ja milloin ei. Kun hoidetaan elukoita, niin se paras ja huonoin selviämisen arvioija on omistaja itse, koska karvaiset kaverit harvemmin kertovat mihin sattuu ja millä volyymilla..

Arviointikysymyksiä, kyllä. Toki tilanteessa jossa on mahdollisuus parantua "kuoleman tilasta" sillain aika hyvin verrattuna tuon mahdollisuuden poiskuittaamiseen suoraan kuolettamispäätöksellä, niin sitä valitsee paranemisen, epäilyksettä. Se että eläinlääkäreistä osa suhtautuu näihin asioihin ylimalkaisesti on jokseenkin huonon maun suuhun jättävää. Onneksi on sitten niitä jotka haluavat selvittää elämän ja kuoleman kysymyksiä niihin kuuluvalla otteella.

.. että HB:n koira käsittääkseni voi hyvin ja nauttii elostaan..

Jeps. Kepittää lailla rötösherran. Terve kuin pikku pukki.

Mulla tulee välillä vieläkin vedet silmiin, kun muistan kuinka julma ja ilkeä olin pientä siskoani kohtaan joskus teininä. Toinen vaan ihaili ja olisi halunnut olla mun kanssa, niin mä olin ihan hullu sille. Ollu pakko pyytää anteeksi nyt isompana, vaikkakin viistoista vuotta liian myöhään. Ei se silti sitä asiaa paranna, kun se olis pitäny sillon heti pyytää, ja olla kivempi. Vaikka ei se kuulemma ees muista tai välitä. Mutta silti. Toinen oli niin pikkunen ja viaton.

Joskus myös edelleen kihoaa tippa linssiin, kun tulee mieleen se, kun näin oman rakkaan herkästi pussailevan ja panevan toista tyttöä meidän omassa parisängyssä. Ja tästäkin on joku 7-8 vuotta aikaa.

Tämmösiä maallisia pikkujuttuja vaan.. Joskus herkkänä päivänä riittää, kun näen vaan jonkun itkevän, vaikka vain telkkarissa, niin itteekin rupee itkettämään.