Rockissa soiva Sad man's tongue on ainakin melko haaska ralli.
Jotkut kaverit tuosta kovasti diggaa. Itteä alkoi tympäisemään laulajan monotoninen perunakurkkuääni jo ekan kuulemani biisin aikana. Ja se suurempi radiohitti (Radio Girl vaimikäsenytoli) on varsin rasittava renkutus. Tuosta purkkapunkkirallattelusta en tykkää, mutta bändin metallisemmat runttaukset toimisivat ihan jees, jos ei sitä laulua tarvisi sietää.
Pakko nyt kyllä myöntää: perkele kun on keikalla hyvä meno. En Daft Punkin levysoundista niin välitä, mutta tää liverykäys on jotain omaa luokkaansa, todella loistavia remiksejä alkuperäisistä nerokkaasti miksattuna keskenään.
Tämän levyn myötä nousi myös Daft Punkin arvostus, kun tajusin että ovat jaksaneet tehtailla niin liven elektronisen keikan kun studiomuusikot pystyy.
Kuvassa näkyvä pyramidi näyttää sisältä tältä:
Eli tekevät lavalla paljon muutakin kuin nyökyttelevät kannettavien takana. Muchos respectos!
Good human, but sometimes if needed, a bad citizen.
Yhdistetään Mr Bungle ja The Dillinger Escape Plan, heitetään mukaan döödistä, sinfoniaa, sirkusmusiikkia, funk-bassoa, örinävokalisointia, naislaulua, kabareeta ja ei tää kuvaus kuulosta silti vieläkään tarpeeksi sekavalta.
Tilasin levyn kuulematta sekuntiakaan bändin musaa, luotin vain muutaman arvion luettuani, että tää on mun bändi. Ja niin tää onkin. Riittääpähän takuuvarmasti purtavaa useammaksikin tuokioksi, vaikka toimii kyllä hemmetin hyvin jo ekalla pyöräytyksellä.
Slipknot: "All Hope Is Gone" ja perään vanhempi "Subliminal Verses".
Beddiksen taannoin esittämään mielipiteeseen täytyy yhtyä: näistä kahdesta jälkimmäinen vie voiton pesisstagan mitalla... vaikkei tämä uutukainenkaan missään nimessä huono ole.