Kitinä

Onko Teillä, arvon ihmiset ja ihmismieliset, havaittavissa kyseistä riippuvuutta? Olen todennut ihan äskettäin, että minä olen aika vahvasti riippuvainen ihastumisesta - siitä, että on joku konkreettinen henkilö, josta haaveilla (ei mikään muodoton, hajuton ja mauton haavekuva). Ala-asteelta lähtien, AINA on ollut minulla mielessäni joku, jota kohtaan tunnen palavaa rakkautta. Suorastaan korventavaa. Lähtee järki. Ironista tässä on, etten koskaan ole varsinaisesti tuntenut taikka saanut vastarakkautta. Silti ihastus on pysynyt niin kauan, että jokin toinen on tullut tilalle.

Nyt - juuri ensimmäisen jonkinasteisen vastarakkaushengailusuhteen läpikäyneenä ja sen toimesta henkisesti munille potkittuna (oikeasti siitä on aikaa jo neljä kuukautta, mutta roikun tunteessa ja ihmisessä, en käsitä miksi) - olen todennut, että tämä riippuvuus on aivan hirvittävä rasite. Nyt minulla on koko ajan mielessä se ihminen, jolta luulin saaneeni jonkinlaista vastakaikua omille tunteilleni, ihan kuin hän olisi ainoa mahdollinen ihminen tässä maailmassa, jolta voisin vastakaikua saada. Ja koska hän on ihan selkeästi kertonut, ettei halua muuta kuin kaveruutta, niin mielessä on koko ajan negatiivisuutta, pahaa oloa ja silloin tällöin ahdistusta. Välillä pelkään jumiutuvani tämän johdosta tähän paikkaan, pääsemättä koskaan eteenpäin.

Niin, miten on - Kityväki - onko Teillä aina Joku Jota Ajatella kun käytte iltaisin nukkumaan?

Ajattelen ja kuvittelen kyllä kaikenlaista kun käyn nukkumaan ja sitä ennenkin, mutta en tarvitse konkreettisia ihastuksen kohteita siihen leikkiin. Eli ei.

On. Ei aina, mutta jos joku mieleen jää niin sielä myös pysyy pitkään. Vielä kun saisi ajatukset muutettua tapahtumiksi, mutta ei tämmöinen ujo uskalla.

Minulla on riippuvuus ihastelemiseen.

Aika harvoin on näin sinkkukinkkuillessa semmoinen tilanne, ettei jonkun sortin epäpuhtaita ajatuksia päähän harhautuisi jostakin gentlemannista, parhaina aikoina jopa useammasta Eikä tämä todellakaan tarkoita sitä että jokaisen pikkuihastumisen suhteen tarvitsisi toimia, pois se minusta. Joillekin ihmisille on vaan luonnollista ihastua helposti, ja toisille taas ei. Itse olen aina ollut tällainen ihastelija, ja silloin kun ei muka keksi ketään ihqua poikaa ketä vois aatella sillain ni on aikas kumma olo. Yleensä tilanne korjaantuu itsestään

Suhteillessa taas en tuppaa ihastelemaan ellei kyseessä ole viimeisiään vetelevä, todistettavasti terminaalivaiheessa oleva viritys.

slerghma kirjoitti:Onko Teillä, arvon ihmiset ja ihmismieliset, havaittavissa kyseistä riippuvuutta? Olen todennut ihan äskettäin, että minä olen aika vahvasti riippuvainen ihastumisesta - siitä, että on joku konkreettinen henkilö, josta haaveilla (ei mikään muodoton, hajuton ja mauton haavekuva). Ala-asteelta lähtien, AINA on ollut minulla mielessäni joku, jota kohtaan tunnen palavaa rakkautta. Suorastaan korventavaa. Lähtee järki. Ironista tässä on, etten koskaan ole varsinaisesti tuntenut taikka saanut vastarakkautta. Silti ihastus on pysynyt niin kauan, että jokin toinen on tullut tilalle.

Nyt - juuri ensimmäisen jonkinasteisen vastarakkaushengailusuhteen läpikäyneenä ja sen toimesta henkisesti munille potkittuna (oikeasti siitä on aikaa jo neljä kuukautta, mutta roikun tunteessa ja ihmisessä, en käsitä miksi) - olen todennut, että tämä riippuvuus on aivan hirvittävä rasite. Nyt minulla on koko ajan mielessä se ihminen, jolta luulin saaneeni jonkinlaista vastakaikua omille tunteilleni, ihan kuin hän olisi ainoa mahdollinen ihminen tässä maailmassa, jolta voisin vastakaikua saada. Ja koska hän on ihan selkeästi kertonut, ettei halua muuta kuin kaveruutta, niin mielessä on koko ajan negatiivisuutta, pahaa oloa ja silloin tällöin ahdistusta. Välillä pelkään jumiutuvani tämän johdosta tähän paikkaan, pääsemättä koskaan eteenpäin.

Tosiaan rasittava lanttuvika. Jos kohde ei ole se edellinen joka lähti kävelemään - kuten tällä hetkellä - niin sitten "kohteen" etsii vaikka väkisin. Joka tapauksessa pitää joko olla jatkuvasti niin ihastunut tai sitten haikailla sen menetetyn perään, ilman tällaista tunnerataa ei pysty olemaan ollenkaan vaan jostain se aina pulpahtaa esiin. Riippuvuus on varmaan hyvä ilmaisu aisalle.

Minusta on täysin selvää että ihmisaivojen yksi tärkeimmistä tehtävistä on ajatella ihmissuhteita, taka-ajatuksena että luonto sitten ajaa tikanpojan puuhun ja taas seuraava polvi ajattelee ihmissuhteita. Tärkein syy että ylipäätään kukaan tekee mitään on että jokin tuntuu hyvälle ja kaikkeen mikä tuntuu hyvälle voi addiktoitua.

Joo, joskus käy oikeatkin ihmiset ajatuksissa, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta riutua omien ajatuksieni kanssa.

Minä pidän ihastumisen tunteesta, joten en pidä sitä sinänsä riippana itselleni. Ihastumiseni on kuitenkin joskus turhan ehdotonta ja tämän tunnen toisinaan hankalaksikin. Esimerkkinä tilanne, että ihastun (yksipuolisesti) johon kuhun niin perusteellisesti, että mielessäni alan uskolliseksi jo pelkälle ajatukselle siitä, että ko. henkilön kanssa haluaisin olla, vaikka se olisi käytännössä mahdotontakin. Tämä taas ikävimmillään saattaa johtaa siihen, että missaan elämässäni eteen tulevat oikeat mahdollisuudet ja ties vaikka se ainut oikea olisi ohi jo kävellyt. Onneksi en toisaalta usko siihen yhteen ainoaa ja oikeaan. Ihastuminen on kuitenkin pääsääntöisesti ihanaa ja jos en ole ihastunut, kaipaan ihastumisen tunnetta joten pakko kai vastata kyllä, olen riippuvainen ihastumisesta. Jos ihastusta ei elämässä ole poden ns. "vieroitusoireita" Sekavaa..(ko?)

On, ikävä kyllä. En tykkää siitä. Olisi mukavaa kyetä joskus sulkemaan pois ne 'ylimääräiset' lämpimät tunteet mielestään. Tuntuu, että olen jotenkin 'puolikas', jollei ole Sitä Oikeaa tms.

KisSandra kirjoitti:Minä pidän ihastumisen tunteesta, joten en pidä sitä sinänsä riippana itselleni. Ihastumiseni on kuitenkin joskus turhan ehdotonta ja tämän tunnen toisinaan hankalaksikin. Esimerkkinä tilanne, että ihastun (yksipuolisesti) johon kuhun niin perusteellisesti, että mielessäni alan uskolliseksi jo pelkälle ajatukselle siitä, että ko. henkilön kanssa haluaisin olla, vaikka se olisi käytännössä mahdotontakin. Tämä taas ikävimmillään saattaa johtaa siihen, että missaan elämässäni eteen tulevat oikeat mahdollisuudet ja ties vaikka se ainut oikea olisi ohi jo kävellyt. Onneksi en toisaalta usko siihen yhteen ainoaa ja oikeaan.

Ihan ku mä!

Ei ole riippuvuutta ihastumiseen. En yleensäkään ihastu juuri koskaan ja olen todennut sen ihan hyväksi jutuksi. Ja jos ihastun, kestää tämä – välillä jopa vittumainen tunne - aivan liian pitkään. Tottahan toki aina välistä on tuntunut ”hyvältä”, kun on ollut jonkun ihastuttavan henkilön kanssa tekemisissä, mutta eivät ne väristykset kohdallani kestä muutamaa minuuttia kauempaa, unohtuvat samoin tein. Mutta joo.. juuri tällä hetkellä olen ihastunut, ihan korvia myöten, ja ihastuksen kohde on vieläkin enemmän. Voisin kuvitella että tällaiselle harvoin ihastuvalle henkilölle (Viimeksi ihastuin kunnolla vajaa 3 vuotta sitten), kuten minä, tuo tunne aiheuttaa enemmän kicksejä mitä useammin ihastuville. (Välissä on ollut muukin mielestäni todella oudoksi laskettava tosi-ihastus, muttei siitä sen enempää..)

En ole riippuvainen tai sitten en tiedosta sitä. Ihastun aika usein, joskus jopa ihan kadulla vastaan tulevaan tyyppiin ja sitten unohdan hänet tunnin päästä. On kyllä aika vaikea hypätä ihastuksesta eteenpäin ja uskaltaa antautua johonkin vakavampaan.

Mä pidän enemmän siitä imartelevasta tunteesta, kun joku on ihastunut minuun. Joskus jopa ehkä syyllistynyt ruokkimaan jonkun toisen ihastusta itseäni kohtaan ilman mitään vastakaikua ihan vaan siinä tunteessa paistatellakseni. Se ei ollut kovin hyvä idea.

Exsat kirjoitti:Mä pidän enemmän siitä imartelevasta tunteesta, kun joku on ihastunut minuun. Joskus jopa ehkä syyllistynyt ruokkimaan jonkun toisen ihastusta itseäni kohtaan ilman mitään vastakaikua ihan vaan siinä tunteessa paistatellakseni.

Minusta taas on hirveän kiusallista, jos joku on ihastunut minuun ilman, että voin tarjota vastaihastusta. Tuntuu kurjalta pahoittaa toisen mieltä toteamalla ikävät faktat. Näistä ihastuksista on koitunut myös harmia siinä muodossa, että olen menettänyt ihmisen, jota olen pitänyt ystävänä.

Aloittajan kysymykseen, sinkkuaikoina olen tunnistanut itsessäni tarvetta etsiskellä ihastuksenkohdetta (ja siis mahdollista seurustelukumppania). Seurustellessani taas en tunne tarvetta ihasteluun, joten luulen, että olen pikemminkin suhdehakuinen kuin ihastuksenhakuinen. Ihastus on vain välttämätön esivaihe.

Itselläkin on meneillään kolmas ihastus alle vuoden sisään ja neljäs on ehkä jo tuloillaan. Aina sama kaava. Ihastun ja sitten ole ihan siinä ihastuksen huumassa(tähänastisissa ei valitettavasti vastakaikua) ja sitten jossain vaiheessa se vaihtuu toiseen jos olen vähänkin saanut enemmän huomiota joltakin muulta ihmiseltä. Olen tässä miettinyt että ihastunko vain huomion takia/ sen takia että haluan tuntea tätä ihastumisen tunnetta. Aina ne ihastukset on kummiski todella vahvoja mutta jälkeen päin on parin kohalla tullu mietittyyn et miks ees ihastuin sellaseen ihmiseen.