Surkutteluvoivotteluketju
Lähetetty: 02.04.2006 17:31
Hei. Ajattelin avautua, vaikka se onkin selkärangattomuuden ja heikkouden merkki ja sillä huononnan omaa tilannettani entisestään.
Osa 1. "Yksinäisyys."
Olen yksin. Ihan saatanan yksin välillä. Vaikka mulla on kämppis liki aina läsnä, kavereita ihan riittämiin ja vanhemmilleni pystyn puhumaan jos jokin painaa mieltä. Silti olen aivan auttamattomasti yksin. Tuntuu kuin ajautuisi koko ajan etäämmälle muista ihmisistä. Kuin karkottaisi ne pois jotenkin tietämättään. Kukaan ei soita (äiti soittaa, mutta se ei ole sama asia), kukaan ei pyydä kylään, kaikkeen (melkein) pitää aloite tehdä itse. Ja silloinkin tuntee huonoa omatuntoa siitä, että änkeää väkisin toisten elämään. Yliopistolla kävellessä en tunne olevani ihmisten seurassa, tunnen olevani yksin ihmisten keskellä. Kuin katselisi muita ihmisiä jonkinlaisen kuplan sisältä. Enkä uskalla enää edes puhua ihmisille tästä pahasta olosta, koska tunnen, ettei minulla ole mitään muuta annettavaa kuin huolia ja murheita. Olen umpikujassa. En näe mitään poispääsyä tästä yksinäisyydestä. Hulluinta tässä kaikessa on, että välillä olen aivan uskomattoman yksinäinen ja toivoton, ja taas muutaman tunnin kuluttua tuntuu paremmalta. Normaalilta. Sulkeudun aina tietyin väliajoin kuoreeni. Vastakkaisen sukupuolen kanssa koheltamisesta en edes puhu.
Osa 2. "Riittämättömyys."
Mihin minusta on? Miksi joku haluaisi elämäänsä ihmisen, jonka pääasiallinen toiminto on olla rikki ja mököttää, sulkeutua muiden ihmisten ulkopuolelle, jos kukaan ei ole koko ajan väkisin vetämässä takaisin joukkoon mukaan? Miksi kukaan haluaisi nimenomaan MINUT minkäänlaisiin tekemisiin itsensä kanssa? Puhumattakaan sitten mistään syvemmistä ihmissuhteista. Ne tuntuvat nyt saavuttamattomammilta kuin koskaan. Ja ne eivät ole koskaan tuntuneet minulle saavutettavissa olevalta asialta. Ne ovat niin järkyttävän kuilun takana, etten kykene näkemään toiselle puolelle. Enkä uskalla hypätä viimekertaisen onnettoman kokemuksen pelottamana. Ja ne ovat varmaankin se ainoa asia joka minua tässä hullussa elämässä vielä pitää jotenkin pinnalla. En löydä mitään syytä olla tekemisissä itseni kanssa. En kykene rakastamaan itseäni, miten kykenisin rakastamaan muita?
Osa 3. "Ajattelun tuska."
Paska. Kaiken tämän ikävyyden takana on se, että ajattelen ja analysoin aivan liikaa. Lisäksi vaadin itseltäni täydellisyyttä, vaikka pystyn virheitä toisissa sietämään. Olen käynyt omia toimintojani, ajatuksiani ja käyttäytymistäni läpi niin paljon mielessäni, etten enää tiedä kuka olen. En tiedä miten olen asioita aikaisemmin tehnyt, en tiedä taikka muista miten olen aikaisemmin ajatellut. Kai tätä sanotaan kasvamiseksi. Minä en tiedä. Ja minua pelottaa.
PS. Professional help is being sought.
Osa 1. "Yksinäisyys."
Olen yksin. Ihan saatanan yksin välillä. Vaikka mulla on kämppis liki aina läsnä, kavereita ihan riittämiin ja vanhemmilleni pystyn puhumaan jos jokin painaa mieltä. Silti olen aivan auttamattomasti yksin. Tuntuu kuin ajautuisi koko ajan etäämmälle muista ihmisistä. Kuin karkottaisi ne pois jotenkin tietämättään. Kukaan ei soita (äiti soittaa, mutta se ei ole sama asia), kukaan ei pyydä kylään, kaikkeen (melkein) pitää aloite tehdä itse. Ja silloinkin tuntee huonoa omatuntoa siitä, että änkeää väkisin toisten elämään. Yliopistolla kävellessä en tunne olevani ihmisten seurassa, tunnen olevani yksin ihmisten keskellä. Kuin katselisi muita ihmisiä jonkinlaisen kuplan sisältä. Enkä uskalla enää edes puhua ihmisille tästä pahasta olosta, koska tunnen, ettei minulla ole mitään muuta annettavaa kuin huolia ja murheita. Olen umpikujassa. En näe mitään poispääsyä tästä yksinäisyydestä. Hulluinta tässä kaikessa on, että välillä olen aivan uskomattoman yksinäinen ja toivoton, ja taas muutaman tunnin kuluttua tuntuu paremmalta. Normaalilta. Sulkeudun aina tietyin väliajoin kuoreeni. Vastakkaisen sukupuolen kanssa koheltamisesta en edes puhu.
Osa 2. "Riittämättömyys."
Mihin minusta on? Miksi joku haluaisi elämäänsä ihmisen, jonka pääasiallinen toiminto on olla rikki ja mököttää, sulkeutua muiden ihmisten ulkopuolelle, jos kukaan ei ole koko ajan väkisin vetämässä takaisin joukkoon mukaan? Miksi kukaan haluaisi nimenomaan MINUT minkäänlaisiin tekemisiin itsensä kanssa? Puhumattakaan sitten mistään syvemmistä ihmissuhteista. Ne tuntuvat nyt saavuttamattomammilta kuin koskaan. Ja ne eivät ole koskaan tuntuneet minulle saavutettavissa olevalta asialta. Ne ovat niin järkyttävän kuilun takana, etten kykene näkemään toiselle puolelle. Enkä uskalla hypätä viimekertaisen onnettoman kokemuksen pelottamana. Ja ne ovat varmaankin se ainoa asia joka minua tässä hullussa elämässä vielä pitää jotenkin pinnalla. En löydä mitään syytä olla tekemisissä itseni kanssa. En kykene rakastamaan itseäni, miten kykenisin rakastamaan muita?
Osa 3. "Ajattelun tuska."
Paska. Kaiken tämän ikävyyden takana on se, että ajattelen ja analysoin aivan liikaa. Lisäksi vaadin itseltäni täydellisyyttä, vaikka pystyn virheitä toisissa sietämään. Olen käynyt omia toimintojani, ajatuksiani ja käyttäytymistäni läpi niin paljon mielessäni, etten enää tiedä kuka olen. En tiedä miten olen asioita aikaisemmin tehnyt, en tiedä taikka muista miten olen aikaisemmin ajatellut. Kai tätä sanotaan kasvamiseksi. Minä en tiedä. Ja minua pelottaa.
PS. Professional help is being sought.