Parasta/pahinta mitä masentuneelle voi sanoa?

[EveryWoman]

Aihetta on käsitelty ennenkin hieman eri näkökulmista, mutta päätin kuitenkin avata tälle oman ketjunsa.

Rakas ystäväni on vaikeasti masentunut. En ole koskaan ennen nähnyt häntä näin lannistuneessa ja lukkiutuneessa tilassa. Samaan aikaan minulla on paljon kouluprojekteihin liittyvää tekemistä, joka ei voi odottaa, ja parisuhteessa alkaa olla tarvitsemme toisiltamme aikaa -vaihe pitkän yhteisen ajan puutejakson seurauksena. Parisuhteeni on minulle näistä tärkein, opiskelu toiseksi tärkein ja ystävä kolmanneksi tärkein (vaikka kuinka haluaisin olla jalomielinen, niin rehellisesti ajateltuna asia on näin). Ehdin siis tavata ystävääni noin kerran viikossa.

Viimeksi kun tapasimme, hän tuntui oudon vieraalta ja sulkeutuneelta. Minusta tuntui monta kertaa, että sanoin ehkä jotakin pahasti, koska hän vaihtoi aivan äkillisesti puheenaihetta ja näytti siltä kuin joutuisi kovasti peittämään jotakin negatiivista tunnetilaa. Yleensä voin tällaisessa tilanteessa kysyä häneltä, mitä sanoin tai tein väärin (hän ei muutenkaan ole maailman helpoimpia ihmisiä eikä ulkopuolinen voi aina kysymättä tietää miten hänen kanssaan on hyvä toimia) - nyt en uskaltanut koska vaikutti siltä, että hän musertuisi jos joutuisi vielä purkamaan ja selittämään tuntemuksiaan tai ajatuksiaan minulle.

Olen pyrkinyt välttämään surkuttelua, mutta olemaan hänen tilastaan kuitenkin avoin (jotta ei vaikuttaisi siltä että en halua kohdata sitä). Olen mielestäni empaattinen mutta en säälivä ja kannustava mutta en vaativa. Yritän myös puhua hänen kanssaan myönteisistä asioista, vaikka sitten omaankin elämääni liittyvistä (kuitenkaan niitä hehkuttamatta), ennemmin kuin keskittyä onnettomuudessa piehtaroimiseen. Yritän myös suhtautua häneen samana ystävänäni kuin aina ennenkin, sen sijaan että ajattelisin häntä pelkkänä potilaana - mutta huomaan että aina tämä ei onnistu (esim. edellisen kappaleen loppu).

Kertokaa te masennuksen kokeneet, millaisten asioiden kuuleminen ystäviltä auttoi teitä kaikkein eniten, ja millaiset jutut puolestaan vain masensivat lisää. Vaikka ystäväni sanookin, että olen mestarillinen samastumaan hänen tilanteeseensa, koen tässä asiassa selvää riittämättömyyttä (tai ehkä jopa alitajuisesti estän itseäni samastumasta liikaa - tuntuu että se voisi helposti viedä minutkin masennuskierteeseen). En osaa. Auttakaa.

[LillyMunster]

"Olen tässä. En osaa välttämättä sanoa mitään, mutta kuuntelen."

Seuraa itse hyväksi havaittu tapa, koka ei todellakaan välttämättä ole oikea ratkaisu tässä tilanteessa, mutta:
Voit toki myös kertoa, että koet tilanteen vaikeaksi. Kysy tätä häneltä, monesti asian suora kohtaaminen voi auttaa. Kerro, että tahdot olla tukena ja auttaa mahdollisuuksien mukaan, mutta että et tiedä miten sen tekisit. Voit pyytää apua ja neuvoa myös häneltä, olettehan ystävät.

Tiedän, että tilanne on vaikea, ja oma voimattomuuden tunne on vahva- on vaikeaa nähdä apua kaipaava läheinen tilanteessa johon ei ole olemassa yhtä konkreettista ratkaisua.

[prosessi]

Minä törmäsin omalla kohdallani ongelmaan, jota järjellä ajatellen ei olisi pitänyt olla, mutta koska keskittyminen ja laajemmaltikin asioiden syvällinen pohtiminen oli vaikeaa, jouduin kertomaan läheisilleni, että olin kykenemätön vastaanottamaan minkäänlaista kannustusta. Eli kaikki kannustus tuntui minusta automaattisesti syyllistämiseltä, olipa se miten hienovaraista hyvänsä. Juuri se, ettei kyennyt asioihin, joista pääosa ihmisistä selviytyy täysin vaivatta, oli niin kamalaa, että viitteitä muidenkin harjoittamaan syyllistämiseen etsi jatkuvalla syötöllä, ja värillisten lasien läpi sitä myös löytyi paljon. Vaikein asia hyväksyä oli se, että ei ole sen huonompi ihminen, vaikka voimavarat olisivatkin erittäin rajalliset. Siihen olisinkin tarvinnut tukea, mutta en osannut pyytää. Joten kannustamisen heittäisin romukoppaan ja kertoisin, että vaikka toinen onkin masentunut, on hän silti hyvä ystävä jota on mukava tavata, ja vaikka hän ei kunnolla jaksaisi jakaa omia tai toisen asioita, ei sekään vähennä hänen arvoaan ystävänä. Silloin masennukseen usein liittyvä ahdistus on lievempää, koska pystyy tuntemaan, että masennuksellekin on tilaa ystävyyssuhteessa, eikä sitä ole pakko vaieta kuoliaaksi, mutta toisaalta sitä ei myöskään ole pakko oksentaa ulos käsiteltäväksi.

[Hallusinaatio]

Yleensä voin tällaisessa tilanteessa kysyä häneltä, mitä sanoin tai tein väärin.

Tämä ei mielestäni ole kovinkaan hyvä tapa lähestyä ongelmaa, koska masentunut ei välttämättä näe lainkaan oman käytöksensä järjettömyyttä vaan voi kokea tuollaisen kysymyksen hyvinkin hyökkäävänä.

[alja]

pahinta mitä mulle on sanottu: "etsä mitään masentunu oo, luulet vaan".

[segma]

Yleensä voin tällaisessa tilanteessa kysyä häneltä, mitä sanoin tai tein väärin.

Tämä ei mielestäni ole kovinkaan hyvä tapa lähestyä ongelmaa, koska masentunut ei välttämättä näe lainkaan oman käytöksensä järjettömyyttä vaan voi kokea tuollaisen kysymyksen hyvinkin hyökkäävänä.

Ihan hyvä olisi myös lähteä sellaisesta oletuksesta, että se ystävä ei todellakaan "käyttäydy järjettömästi". Tuollainen tausta-ajatus jos mikä on omiaan vaikeuttamaan tilannetta, puki sitä sanoiksi tai ei.

Minun on itse kovin vaikea saada minkäänlaista lohtua auttavasta ystävästä (vaikka tämä tarkoittaisi kuinka hyvää), mikäli en koe hänen olevan edes jollain tapaa samalla tasolla itseni kanssa. Ts. jos toinen ei ole koskaan kärsinyt masennuksesta, niin on TODELLA vaikea helpottua mitenkään hänen sanomisistaan, kun hän ei ole kokenut samaa kuin itse on. Ne ovat kuin kaksi eri maailmaa.

[Hallusinaatio]

Yleensä voin tällaisessa tilanteessa kysyä häneltä, mitä sanoin tai tein väärin.

Tämä ei mielestäni ole kovinkaan hyvä tapa lähestyä ongelmaa, koska masentunut ei välttämättä näe lainkaan oman käytöksensä järjettömyyttä vaan voi kokea tuollaisen kysymyksen hyvinkin hyökkäävänä.

Ihan hyvä olisi myös lähteä sellaisesta oletuksesta, että se ystävä ei todellakaan "käyttäydy järjettömästi". Tuollainen tausta-ajatus jos mikä on omiaan vaikeuttamaan tilannetta, puki sitä sanoiksi tai ei.

No sanavalinta ei ehkä ollut paras mahdollinen, enkä kehottaisi tietenkään kommentoimaan masentuneelle tämän käyttäytyvän järjettömästi. Masentuneen käyttäytymisen luonnehtiminen järjettömäksi ei myöskään tarkoita sitä, että tuomitsisin masentuneet järjettömiksi. Kummallisen käyttäytymisen takana on varmasti painavat syynsä.

[HellBell]

Asioiden järkeistäminen, vaihtoehtojen esiin nostaminen ja siten toisen ahdistuksen/masennuksen lievittäminen/purkaminen näyttäen ettei ko.tilanne ole "umpio". Sen kokeminen että tilanne on "toivoton".. Se on tunnetila, johon voi auttaa järkeistämällä tilanteen. Tarjoamalla happea toiselle, joka hengittää jatkuvasti samoja sykkyrän mykkyrän tunteitaan, auttaa toista tuulettumaan.

Logiikka: tunteet ongelmana -> avuksi järki.

Kun ihminen pääsee puhumaan tilanteestaan avoimesti ja vailla pelkoa siitä, että toinen tuomitsisi hänet tai pitäisi häntä jotenkin huonona, ja kun ihminen huomaa toisen raikkaiden pointtien kautta ettei se tilanne olekaan niin "umpio", ollaan avattu ikkunoita ja väyliä seurauksin ettei tilanne enää olekaan täysumpio.

(Pointteja sanoessa voi hakea tietämiään esimerkkejä joistain muista ihmisistä ja tuoda esille esim. sitä, ettei toisen tilanne ole hävettävä. Kaikkea sattuu ja kaikenlaisille ihmisille eikä kukaan ansaitse väistämättä sitä mitä saa vaan päinvastoin. Jossain vaiheessa elämä kusee silmään, mutta siinäkin voi olla merkityksensä. Merkitystä ei vaan vielä näe.)

Sitten.. Jos vedotaan järjen sijasta tunteisiin..

Logiikkana: tunteet ongelmana -> tunteet apuna.

Niin yksi tapa voisi olla tietyn vihan herättäminen toisessa - masennusta ja "ei sillä mitään välii"-tunnelmaa parempi vaihtoehto on suuttuminen asianlaitoihin, koska tällöin usein saa energiaa tehdäkin niille jotain. Viha voi olla hyvä voima.
"Elämä koettelee sua, vittuilee selkeästi, kyllä. Mitä meinaat tehdä? Ajattellanpa pientä vastaiskua.."

Tai sitten voi kokeilla yhdistää ylläolevia logiikoita yms.

Henk.koht. kun olin masentunut, ei kenestäkään muusta ystävästä ollut mitenkään niin apua kuin eräästä, joka oli läpikäynyt saman elämäntilanteen. Ylipäätään en alkanut konsultoida ystäviä ko.asioiden suhteen, koska luotan enemmän itseeni. Kokemusperäinen asianlaita. Ja olin eräässä vaiheessa myös niin täydellisen surullinen, etten halunnut ketään siihen "suruaikaan" sörkkimään yhtään millään mihinkään. Piti saada olla itsekseen.

[1108]

Ei sanoa mitään, mutta kopauttaa pöytään pullo koskenkorvaa, köysi ja osoittaa kattoa.

Ja hiipiä himaan odottaan aamun lehteä.

[ElanorRaven]

Eräs "ystäväni" kerran hermostui, kun en tuntunut piristyvän millään tapaa oltuani jo pidemmän aikaa hyvin alamaissa. Kerran itkin hänelle puhelimessa jotain tyyliin "En jaksa enää, kaikki tuntuu niin turhalta" ja hän huusi vastaukseksi "Voi jeesus, tapa sitten ittesi! Mä en jaksa kuunnella tota enää!" Piristi suunnattomasti.

[hermine]

Mun täytyy myöntää, että aika monta kertaa ittekin on tehnyt mieli huutaa moista. Joitain läheisiä, jotka ovat vuositolkulla märisseet sitä samaa "mulla ei oo mitään arvoa kellekään, parempi vaan jos tällänen paska kuolisi pois". Mitä tuossakaan voi tehdä, jonkun aikaa kun kuuntelet tuota niin kyllä sitä alkaa itsekin uskoa että elämä on pelkkää paskaa eikä minustakaan ole oikeasti mihinkään, kunhan kuvittelen vain? Ammattiapua kyseinen ihminen ei viitsi tietysti edes kokeilla, koska mitä ne mistään tajuaa, hänen ongelmistaan.

Mä oon aikanani auttanut yhden ystävän masennuksesta ylös (tai no en minä tietysti ketään ole yksin parantanut, mutta hän sanoi että tuellani oli hyvin paljon merkitystä). Mulle sai aina soittaa jos siltä tuntui, meille sai tulla yöksi tai sit menin niille jos sitä ahdisti nukkua yksin/pelkäsi tekevänsä itselleen jotain ja kelailtiin niitä asioita sitten yhdessä. Siinä jäi välillä vähän sivuun niin oma parisuhde kuin opiskelutkin, mut ei oikein silti uskaltanut sanoa ei. Kerran sanoin ja sit seuraavana päivänä tulikin soitto sairaalasta, ei tainnut kovin kaukana olla hengenlähtö.

Täytyy sanoa, että aika vähällä oli oma pää hajota. Omat inhimillisenkokoiset vastoinkäymiset pää pystyy kyllä prosessoimaan, muttei sitä kun toinen ryöpyttää päälle vuositolkulla ahdistusta kaikista lapsuudentraumoista lähtien, vihaa ja raivoa ja itseinhoa. Ei vaikka miten haluaisi auttaa. Ja kyllä sen vaistoaa, että on paha olla vaikka toinen yrittäisikin esittää iloista.

Tuntuu tosi ilkeältä, kun huomaa että vaikka rakastaa joitain ihmisiä, voi vaan hyvin paljon paremmin silloin kun ei tarvitse olla heidän kanssaan tekemisissä kuin aivan pinnallisella tasolla. Kun ei kukaan kuitenkaan masennusta tahallaan itselleen valitse ja masentuneena sitä varmaan juuri kaikista eniten kaipaisi toista ihmistä tukemaan.

Miten sitä pysyisi vahvana tulematta kovaksi? Miten voi auttaa juuri aloittajan mainitsemassa tilanteessa, jossa tahtoo sanoa välillä jotain kivaa ja rohkaisevaa, muttei pysty omistautumaan miksikään kokopäivätoimiseksi tukihenkilöksi tai tunne pystyvänsä ottamaan vastaan kovin paljoa toisen pahaa oloa? Mutta silti tahtoisi tehdä jotain ja osoittaa että välittää? Onks tosiaan ainoa vaihtoehto tuollainen "olen tässä käytettävissä aina ja ikuisesti ja kuuntelen" -meininki?

[HellBell]

Asioita joita ei kannata sanoa tai jotka etäännyttävät ystävää kauemmas ko.tilanteessa?

Kyse on yleensä jonkinlaisesta menetyksestä, tilanteesta riippuen. Näin ollen esimerkiksi seuraavan kaltainen keskustelutapa ei ole paras mahdollinen tapa, silloin kun toisen menetys on tuskaisena päällä.

(Esimerkkitilanne: ystävä on menettänyt rakastamansa henkilön, työpaikkansa että asuntonsa. Opiskelupaikka, johon ystävä haki, meni toiselle. Ystävissä ei löydy todellista ystävää. Menetyksissä siis löytyy.)

Auttava ystävä: "Sulla on kyllä rankkaa. On mullakin stressiä, ei sen puoleen. Nyt oon jopa 15 päivää myöhässä opintosuorituksissani ja Erik-rakkaani on myös aika huolissaan. Sanoinko muuten, että se on ostanut meille pääsiäiseksi liput Honoluluun? En kyllä tiiä, onko hyvä idea mennä sinne nyt, kun sullakin on tosi rankkaa ja haluisin olla sua lähellä. Lisäksi meille kun on tulossa se oma asuntokin ja siihen menee niin paljon rahaa.. Huoh. Olen ihan stressissä."

Todellisia menetyksiä kokenut ystävä: "Niin. En nyt osaa sanoa mitään, tiiätkö? Kun mulla ei sillai ole mitään. Sun pitäs menettää kaikki, ennen kuin tajuat. Sori että sanon näin, mutta toi 15 päivän myöhästyminen opinnoissa ei ole sydäntä särkevää. "

[hermine]

Ääh, mitä sit voi sanoa? Musta alkaa tuntua, että kaikissa sanoissa on jotain väärää joka vaan pahoittaa toisen mieltä lisää ja sit myös tuppisuuna oleminen on pahasta ja kaikista pahasta on totaalinen vetäytyminen. Eihän vakavasti masentuneen ongelmiin verrattuna tietysti kenenkään muun ongelmat ole yhtään mitään. Minä ainakin haluaisin silti säilyttää jonkinlaisen vastavuoroisuuden siinä ystävyyssuhteessa ja pystyä puhumaan myös omista asioistani, vaikkei ne olisikaan tasoa "olen vammainen kehitysmaalainen kuuden lapsen teiniyksinhuoltaja jonka rakas silvottiin silmien edessä ja joka on kuolemassa aidsiin" vaan ihan vaikka että ketuttaa kun myöhästyin bussista koska sitähän se mun elämä nyt on.

Paha olokin on aika suhteellista - voi olla että jollekin muulle opintojen viivästyminen on oikeasti yhtä ahdistava juttu kun mulle vaikka se että poikaystävä jätti ja kämppä meni alta.

[EveryWoman]

Kiitos kaikille hyvistä vastauksista. Asia on kuten pelkäsinkin: riippuu ihmisestä. Masennuskaan ei nähtävästi ole mikään persoonallisuuden eliminoiva muuri (vaikka se välillä tuntuukin hämärtävän henkilön persoonallisuutta aika tehokkaasti).

En siis saa kysymykseeni "oikeita" vastauksia keneltäkään muulta kuin masentuneelta itseltään. Toivottavasti hän jaksaa kerätä sen verran voimia, että saa ne minulle sanottua.

[prosessi]

Itse asiassa masennus kyllä tasapäistää ihmiset todella tehokkaasti, lähinnä noita "yksilökohtaisia" eroja näkyy, koska masennuksella on erilaisia asteita.

Lievä masennus lamauttaa lähinnä toimintakyvyn ja tulevaisuudensuunnitelmat, mutta tunne-elämä toimii, vaikka positiiviset kokemukset voivatkin jäädä niukoiksi. Kiukku on kuitenkin mahdollinen tunne ja voi siksi vaikuttaa masentuneen jaksamista lisäävästi.

Keskivaikeassa masennuksessa kyky tuntea alkaa olla lähes olematonta. "Ota itseäsi niskasta kiinni"-kehotukset aikaansaavat lähinnä suurempaa vakaumusta omasta riittämättömyydestä, missään tapauksessa ne eivät helpota tilannetta. Muiden ihmisten kanssa pystyy kuitenkin ainakin siedettävään vuorovaikutukseen, vaikkei se erityisemmin piristäisikään. Tässä tilanteessa helpottaa erityisesti se, että toinen kertoo edelleen sekä pitävänsä masentuneesta että tarvitsevansa häntä, koska voimakkaimmin esillä oleva tunne on syyllisyys, tietää kiduttavansa toista, mutta ei mahda asialle mitään.

Vaikea masennus taas lamauttaa kyvyn tuntea kokonaan, jolloin myös kyky sympatiaan ja empatiaan katoaa, eli oman toiminnan muita rikkovia ominaisuuksia ei edes huomaa. Eli kun sanoo, että "tapan itseni, koska minulla ei ole mitään merkitystä", ei edes tajua, että samalla osoittaa ettei kuulijalla ole minkäälaista arvoa. Kun ystävä on tarpeeksi monta kertaa joutunut sanomaan, että "älä tapa itseäsi, koska sinulla on merkitystä ainakin minulle", ja toinen on vain keskittynyt omaan tilaansa eikä edes kuuntele, on todella helppoa etääntyä ja kadota kuvioista. Tässä tilanteessa mitään ei voi sanoa oikein, koska ne sanotut asiat eivät vain mene perille. Tässä tilanteessa tehdään onnistuneet itsemurhat. Tässä tilanteessa koko lähipiiri menee rikki, eikä sille voi mitään.

[EveryWoman]

Vaikea masennus taas lamauttaa kyvyn tuntea kokonaan, jolloin myös kyky sympatiaan ja empatiaan katoaa, eli oman toiminnan muita rikkovia ominaisuuksia ei edes huomaa. Eli kun sanoo, että "tapan itseni, koska minulla ei ole mitään merkitystä", ei edes tajua, että samalla osoittaa ettei kuulijalla ole minkäälaista arvoa. Kun ystävä on tarpeeksi monta kertaa joutunut sanomaan, että "älä tapa itseäsi, koska sinulla on merkitystä ainakin minulle", ja toinen on vain keskittynyt omaan tilaansa eikä edes kuuntele, on todella helppoa etääntyä ja kadota kuvioista. Tässä tilanteessa mitään ei voi sanoa oikein, koska ne sanotut asiat eivät vain mene perille. Tässä tilanteessa tehdään onnistuneet itsemurhat. Tässä tilanteessa koko lähipiiri menee rikki, eikä sille voi mitään.

Ystäväni diagnoosi on vaikea masennus. Kuitenkin kuvailusi keskivaikeasta osui häneen minun mielestäni paremmin. Hän on fiksu tyyppi ja minä olen hänen paras ystävänsä - onkohan sekin mahdollista että hän näyttelee parempivointista kuin onkaan (= tietää aiheuttavansa minulle tuskaa ja huolta tilallaan, ja siksi feikkaa osan tuntemuksistaan)?

Itsemurha-ajatuksia (puolileikiksi naamioituja) hänellä on ollut kerran aiemmin (nelisen vuotta sitten), jolloin toimivaksi osoittautui mahdollisimman välitön ja suora omien tunteiden näyttäminen kaikissa tilanteissa (itku, huutaminen, raivoaminen, syleileminen, nauraminen jne.). Kun näistä ajatuksista päästiin yli, provosin hänet aggressiiviseen toimeliaisuuden tilaan, jolloin hän sai hoidettua monta käytännön elämää hankaloittavaa asiaa paremmalle tolalle. Sen jälkeen hän oli kuin uudestisyntynyt, hymyileväinen, aikaansaava, nautti elämästä, flirttaili. Nyt ollaan menossa taas pahempaan suuntaan, ja tällä kertaa olen itse niin haastavassa elämäntilanteessa että en voi kuvitellakaan käyttäväni hänen tukemiseensa samanlaisia määriä aikaa ja energiaa kuin viimeksi (olin prosessin aikana hajalla itsekin, ja sen jälkeen olimme toisillemme niin läheisiä että nykytilanteessa en jo kumppanini mielenterveydenkään vuoksi voi ajatellakaan sellaista).

Itsemurhaa en usko hänen käytännössä tekevän - ainakaan jos tila säilyy tuollaisena kuin se on nyt - mutta elämästään voi luopua muillakin tavoilla kuin fyysisesti.

[prosessi]

Ystäväni diagnoosi on vaikea masennus. Kuitenkin kuvailusi keskivaikeasta osui häneen minun mielestäni paremmin.

Minulla samoin diagnoosi vaikea, vaikka oireet sopivat paremmin keskivaikeaan. Uskoisin että rajanveto noiden välillä on erittäin vaikeaa, varsinkin jos on myös kykenemätön kertomaan olostaan lääkärille. Minä olin aluksi niin lukossa, että kun vuosi sitten vaadin saada nähtäväkseni sairaskertomukseni, havaitsin että alkuperäinen diagnoosi muutaman vuoden takaa oli tehty pelkästään itsemurhayrityksen, ulkoisen olemuksen ja puutteellisen kommunikaatiokyvyn avulla.

Hän on fiksu tyyppi ja minä olen hänen paras ystävänsä - onkohan sekin mahdollista että hän näyttelee parempivointista kuin onkaan (= tietää aiheuttavansa minulle tuskaa ja huolta tilallaan, ja siksi feikkaa osan tuntemuksistaan)?

Siinä vaiheessa kun puhutaan todella vaikeasta, ei pysty edes feikkaamaan, koska se edellyttäisi toisen reaktioiden tarkkailua ja oman käyttäytymisen muuttamista niiden perusteella. Minun kuvailemaani keskivaikeaan sisältyy varmasti ainakin neljä viidestä diagnosoidusta, lievän takia harvemmin hakeudutaan hoitoon, ja todella vaikeita on vähän. Keskivaikeasta on myös keskivaikeaa parantua/tulla oireettomaksi, mutta ainakin se on täysin mahdollista.

Itsemurhaa en usko hänen käytännössä tekevän - ainakaan jos tila säilyy tuollaisena kuin se on nyt - mutta elämästään voi luopua muillakin tavoilla kuin fyysisesti.

Niinpä. Ja vaikka elämästä saisikin taas kiinni, tulee siihen katko, joka vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Voisi sanoa, että tuosta jää henkisiä arpia.

[EveryWoman]

Hän on fiksu tyyppi ja minä olen hänen paras ystävänsä - onkohan sekin mahdollista että hän näyttelee parempivointista kuin onkaan (= tietää aiheuttavansa minulle tuskaa ja huolta tilallaan, ja siksi feikkaa osan tuntemuksistaan)?

Siinä vaiheessa kun puhutaan todella vaikeasta, ei pysty edes feikkaamaan, koska se edellyttäisi toisen reaktioiden tarkkailua ja oman käyttäytymisen muuttamista niiden perusteella.

Tuohon hän ilmiselvästi vielä kykenee. Hän on ollut masentunut aiemminkin (monesti), mutta nyt on ensimmäinen kerta kun hän suostui käymään siitä lääkärissä. Ensimmäistä lääkettä on kokeiltu kohta kuukauden ajan ilman mitään vaikutusta. Ilmeisesti tämä on normaalia ja lääkkeitä pitää testata järjestelmällisesti, jotta oikea löytyy?

Minun kuvailemaani keskivaikeaan sisältyy varmasti ainakin neljä viidestä diagnosoidusta, lievän takia harvemmin hakeudutaan hoitoon, ja todella vaikeita on vähän. Keskivaikeasta on myös keskivaikeaa parantua/tulla oireettomaksi, mutta ainakin se on täysin mahdollista.

Omasta näkökulmastani ennustetta parantaa se, että ystäväni on aika lahjakas itsesuggestoija. Toisaalta sitä huonontanee se, että hänen kaikki ystävänsäkin ovat masentuneita, minua lukuunottamatta (ja minullakin on parin kuukauden välein aika rankkoja mutta sentään lyhytkestoisia masennusperiodeja).

Itsemurhaa en usko hänen käytännössä tekevän - ainakaan jos tila säilyy tuollaisena kuin se on nyt - mutta elämästään voi luopua muillakin tavoilla kuin fyysisesti.

Niinpä. Ja vaikka elämästä saisikin taas kiinni, tulee siihen katko, joka vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Voisi sanoa, että tuosta jää henkisiä arpia.

Joo. Hänellä on määräaikainen työsuhde, eikä hän uskaltanut pitää kahta viikkoa pidempää sairaslomaa lääkärin suosituksesta huolimatta, koska tietenkään liikaa sairastelevan sopimusta ei uusita. Vielä hän sentään näki tässä myönteisenkin puolen: se työpaikka on muutenkin niin kuluttava, että on vain hyväksi jos hänen on etsittävä uusi (vaikka hänen koulutuksellaan se onkin hyvin vaikeaa). Mieleni tekee neuvoa vain päästämään irti ja pitämään kunnon loma - mutta työttömänä olo tuskin ainakaan auttaa häntä masennuksesta irti, ja toisaalta työssäkäynnin tarjoamat ihmiskontaktit olisivat hänenlaiselleen erakolle varmaan kuitenkin hyväksi. *arpoo*

[Noriyumi]

Masennuksen vähättely on paha juttu mitä voi tehdä. Kun ennen asuin kopissa isän asunnon vieressä ja olin tulossa mökkihöperöksi siellä, äiti sanoi "aikaansa kutakin" ja kuittasi siten sen, että isä tunkee mun puolelle silloin kun haluan olla yksin ja sen sellaista. Sitten aloitinkin terapiassa käynnin.

Mitä VOI tehdä kun joku on masentunut, on kuunnella ja toimia olkapäänä jota vasten voi itkeä. Sitten käytännön ratkaisuja ongelmiin voi kans ehdottaa. Se auttaa ainakin mua. Saa tietää että hätä ei oikeasti ole tuon näköinen, vaan ongelmat voi ratkaista, ja aurinko alkaa kohta taas paistamaan.

[prosessi]

Siinä vaiheessa kun puhutaan todella vaikeasta, ei pysty edes feikkaamaan, koska se edellyttäisi toisen reaktioiden tarkkailua ja oman käyttäytymisen muuttamista niiden perusteella.

Tuohon hän ilmiselvästi vielä kykenee. Hän on ollut masentunut aiemminkin (monesti), mutta nyt on ensimmäinen kerta kun hän suostui käymään siitä lääkärissä. Ensimmäistä lääkettä on kokeiltu kohta kuukauden ajan ilman mitään vaikutusta. Ilmeisesti tämä on normaalia ja lääkkeitä pitää testata järjestelmällisesti, jotta oikea löytyy?

Joo, pitää testata, jopa annostuksetkin vaikuttavat todella paljon. Juuri tuo kuukausi on sopiva kokeilujakso, jos teho ei ole riittävä/oikeanlainen, kannattaa itse vaatia lääkityksen tarkistamista. Yleensä yhden lääkkeen annosteluvaihtoehdot käydään läpi kolmessa kuukaudessa, pidemmät odottelut vain pitkittävät ongelmaa. Yleensä serotoniinin takaisinoton estäjät ovat se järkevin vaihtoehto, kannattaa myös kokeilla vaihtoehtoisia samaan asiaan vaikuttavia aineita, vaikka se normaali kokeiluketju onkin Cipramil->Efexor->Remeron. Efexorin sivuvaikutukset ovat sen verran ikäviä (mm. levottomat jalat, unihäiriöt, pahoinvointi, liikahikoilu, ahdistus), ja Remeron lihottaa erittäin tehokkaasti, että vaikka itse olenkin käynyt tuon ketjun läpi, en pidä sitä tarkoituksenomaisimpana.

Minun kuvailemaani keskivaikeaan sisältyy varmasti ainakin neljä viidestä diagnosoidusta, lievän takia harvemmin hakeudutaan hoitoon, ja todella vaikeita on vähän. Keskivaikeasta on myös keskivaikeaa parantua/tulla oireettomaksi, mutta ainakin se on täysin mahdollista.

Omasta näkökulmastani ennustetta parantaa se, että ystäväni on aika lahjakas itsesuggestoija. Toisaalta sitä huonontanee se, että hänen kaikki ystävänsäkin ovat masentuneita, minua lukuunottamatta (ja minullakin on parin kuukauden välein aika rankkoja mutta sentään lyhytkestoisia masennusperiodeja).

Osittain tuo voi olla ongelma, mutta toisaalta on kovin helppoa ja mukavaa hakeutua seuraan joka ei ollenkaan tuomitse, joten en usko että sen haitat ovat liian suuria.

Niinpä. Ja vaikka elämästä saisikin taas kiinni, tulee siihen katko, joka vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Voisi sanoa, että tuosta jää henkisiä arpia.

Joo. Hänellä on määräaikainen työsuhde, eikä hän uskaltanut pitää kahta viikkoa pidempää sairaslomaa lääkärin suosituksesta huolimatta, koska tietenkään liikaa sairastelevan sopimusta ei uusita.

Itse asiassa masennuksen takia kannattaisi myös hakeutua sosiaalityöntekijän juttusille, heitä löytyy useita kaikilta psykiatrian poleilta, koska talous aina on ongelma kun kyseessä ovat psyykkiset ongelmat. Sairaslomat ovat pitkiä, työkyky ja siten myös työnhakukyky ovat heikkoja jne. Jos olen oikein käsittänyt, jatkuu sairaspäiväraha vaikka työsuhde katkeaisikin, joten työttömäksi ei sairastamalla päädy. Pitkällä sairaslomalla tulot voivat olla jopa paremmin turvatut kuin pätkätöissä koskaan.

[EveryWoman]

Prosessi: kiitos kovasti insightistasi masennuksen hoitoon. Olen nyt varmempi sen suhteen, miten suhtautua ystävääni. Epävarmuus varmaan johtui enimmäkseen tiedon puutteesta (se, mitä ei tunne, pelottaa). Nyt minusta tuntuu, että kykenen taas käsittelemään asiaa - sen sijaan, että asia käsittelisi minua.

Kyselisin vielä henkilökohtaisia: Kuinka kauan sinulla kesti löytää sopiva lääkitys? Syötkö lääkkeitä tällä hetkellä?

[prosessi]

Prosessi: kiitos kovasti insightistasi masennuksen hoitoon. Olen nyt varmempi sen suhteen, miten suhtautua ystävääni. Epävarmuus varmaan johtui enimmäkseen tiedon puutteesta (se, mitä ei tunne, pelottaa). Nyt minusta tuntuu, että kykenen taas käsittelemään asiaa - sen sijaan, että asia käsittelisi minua.

Eipä kestä, itse kun on mankeloitu oman, parin ystävän, miehen ja miehen pikkusiskon masennusten läpi, alkaa pikkuhiljaa itsekin hahmottaa mistä on kyse.

Kyselisin vielä henkilökohtaisia: Kuinka kauan sinulla kesti löytää sopiva lääkitys? Syötkö lääkkeitä tällä hetkellä?

Minulla homma eteni Cipramilista (heinäkuussa) Efexoriin (lokakuussa) kolmessa kuukaudessa, kun Efexoria oli kokeiltu kolme kuukautta (tammikuussa), alkoi sen annostus olla hyvä. Puoli vuotta meni parempaan suuntaan ja palasin töihin elokuussa, mutta unihäiriöt ja työstressi olivat yhdistelmänä sen verran pahoja, että marraskuussa päädyin takaisin sairaslomalle.

Silloin Efexorin seuraksi otettiin Triptyl (Remeron olisi tullut, mutten halunnut tunnetusti ylipainoa aiheuttavaa, sinänsä yksi ja sama, Triptyl nosti painoani lähes 30 kiloa kolmessa kuukaudessa...). Triptyliä ja Efexoria meni rinnakkain puolisen vuotta, minkä jälkeen jätin Efexorin kokonaan pois, koska tilanteeni oli pysynyt hyvänä ja työkykykin osoittanut palaamisen merkkejä, enkä jaksanut enää niitä sivuvaikutuksia.

Syön edelleen Triptyliä melko korkealla annostuksella, mutta töitä olen pystynyt tekemään nyt jo yli vuoden, eikä tilani ole mennyt huonommaksi, vaikka työni edelleen on yhtä rankkaa ja vaativaa kuin ennen sairastumistani. Jossain taisin mainita hyvän nyrkkisäännön, että lääkkeitä kannattaa syödä oireettomana yhtä kauan kuin niitä on käyttänyt oireillen, joten sen mukaan lääkkeet kuuluvat kuvaan vielä 1,5 vuoden ajan.

[mölli]

Masentuneilta puuttaa taistelutahto, vedä niitä turpaa niin eiköhän viha tuota piristystä ja sitä kautta taistelutahtoa.

[prosessi]

Masentuneilta puuttaa taistelutahto, vedä niitä turpaa niin eiköhän viha tuota piristystä ja sitä kautta taistelutahtoa.

Masentunut ei tunne edes vihaa. Jos joku mottasee, niin se on lähinnä yhdentekevää.

[nokkaelain]

Kyselisin vielä henkilökohtaisia: Kuinka kauan sinulla kesti löytää sopiva lääkitys?

Vaikka omaa kokemusta tuosta ei ole, tuli mieleen, että tukiasema.netissä kirjoittava psykiatri sanoi, että oikean annostuksenkin hakemisessa usein aikaillaan liian pitkään.

Aikaisintaan tulos näkyy parissa viikossa - kuukaudessa. Sen voisin sanoa, että julkisessa terveydenhuollossa, jossa hoidettavaa ei ole mahdollista tavata kovin usein, jatketaan samaa lääkitystä helposti turhan kauan. Mutta voi siinä mennä kuukausiakin, että sopiva hoito löydetään, vaikka potilas olisi sairaalahoidossakin.