Katsoin leffan
Katselin tuossa aurinkoiluun kyllästyneenä muutamia eläviä kuvia sisätiloissa ja palan, tietysti, halusta jakaa kokemuksiani kanssanne!
Ensimmäisenä tulee mieleen juuri TV:stä tullut mestariteos Vertigo, josta nyt tuskin täytyy kenellekään mitään sanoa. Mutta sanon kuitenkin sen, että diggailin Hitchcockeja aika pienenä aika puhtaina murhamysteereinä, ja on avartavaa katsella näitä juttuja uudelleen vuosikymmenien jälkeen (toki Vertigo tulee nähtyä muutaman vuoden välein): Tämänkertaisessa katsomiskokemuksessani juonen trilleri ei näytellyt juuri mitään osaa, vaan pikemminkin huumaannuin rakkaustarinasta. Mikä on se mihin rakastumme, ja kehen me oikeastaan rakastumme - menneisyyden haamuihin, omaan mielikuvaamme vai mihin? Ja rakennammeko rakastetuistamme aina jonkun ideaalin näköiskuvia? Ja putoammeko sekä eksymme rakkauteen kuin San Fransiscon sokkeloihin? Huimaa elokuvaa.
Katsoin myös vihdoin Jim Jarmuschin erinomaisen Broken Flowersin. Onhan se hieno, ajatuksia herättävä jne., mutta ennen muuta todella poikkeuksellisen hauska! Oivaa komediaa! Ja kerrankin avoimeksi jäävä loppu ei tunnu mukataiteelliselta antikliimaksilta, vaan sopii elokuvaan mainiosti. Tai onko Don Johnstonin valaistuminen sittenkään missään mielessä avoimeksi jäämistä? Sitäpaitsi, elokuva on sound trackia myöten cool kuin Tarantinon leffat. Mutta eurooppalaisempi.
Vaikeampi tapaus oli Michael Haneken pirusti palkittu Kätketty. Haneke viettelee katsojan odottamaan tutun mallista mysteeritrilleriä, mutta sellaisen ystävä kyllä pettyy. Aika vaikeiden teemojen avaamiseksi kannattanee panna merkille, minkälaisia uutisia elokuvan sisäkuvissa pyörii taustalla televisioissa: etnisiä konflikteja, erityisesti alati ajankohtainen Israel-Palestiina otsaanlyöntikilpailu. Haneken muka-trilleri nousee käsittelemään elämän ja kuoleman kysymyksiä kostonkierteineen, joiden alkuperäiset syyt ovat unohtuneet ja pysyminen pinnallakin on mysteeri, mutta jotka silti siirtyvät jopa seuraavalle sukupolvelle. Kun Daniel Auteuilin hienosti esittämä päähenkilö todistelee itselleen, ettei hänen tarvitse ottaa niskoilleen syyllisyyttä vähäosaisemman lähimmäisen kohtalosta, katsoja ymmärtää ja hyväksyy argumentin, mutta näkee myös, että henkilö on kuitenkin syyllinen. Vähän kuin länsimaat?
Ensimmäisenä tulee mieleen juuri TV:stä tullut mestariteos Vertigo, josta nyt tuskin täytyy kenellekään mitään sanoa. Mutta sanon kuitenkin sen, että diggailin Hitchcockeja aika pienenä aika puhtaina murhamysteereinä, ja on avartavaa katsella näitä juttuja uudelleen vuosikymmenien jälkeen (toki Vertigo tulee nähtyä muutaman vuoden välein): Tämänkertaisessa katsomiskokemuksessani juonen trilleri ei näytellyt juuri mitään osaa, vaan pikemminkin huumaannuin rakkaustarinasta. Mikä on se mihin rakastumme, ja kehen me oikeastaan rakastumme - menneisyyden haamuihin, omaan mielikuvaamme vai mihin? Ja rakennammeko rakastetuistamme aina jonkun ideaalin näköiskuvia? Ja putoammeko sekä eksymme rakkauteen kuin San Fransiscon sokkeloihin? Huimaa elokuvaa.
Katsoin myös vihdoin Jim Jarmuschin erinomaisen Broken Flowersin. Onhan se hieno, ajatuksia herättävä jne., mutta ennen muuta todella poikkeuksellisen hauska! Oivaa komediaa! Ja kerrankin avoimeksi jäävä loppu ei tunnu mukataiteelliselta antikliimaksilta, vaan sopii elokuvaan mainiosti. Tai onko Don Johnstonin valaistuminen sittenkään missään mielessä avoimeksi jäämistä? Sitäpaitsi, elokuva on sound trackia myöten cool kuin Tarantinon leffat. Mutta eurooppalaisempi.
Vaikeampi tapaus oli Michael Haneken pirusti palkittu Kätketty. Haneke viettelee katsojan odottamaan tutun mallista mysteeritrilleriä, mutta sellaisen ystävä kyllä pettyy. Aika vaikeiden teemojen avaamiseksi kannattanee panna merkille, minkälaisia uutisia elokuvan sisäkuvissa pyörii taustalla televisioissa: etnisiä konflikteja, erityisesti alati ajankohtainen Israel-Palestiina otsaanlyöntikilpailu. Haneken muka-trilleri nousee käsittelemään elämän ja kuoleman kysymyksiä kostonkierteineen, joiden alkuperäiset syyt ovat unohtuneet ja pysyminen pinnallakin on mysteeri, mutta jotka silti siirtyvät jopa seuraavalle sukupolvelle. Kun Daniel Auteuilin hienosti esittämä päähenkilö todistelee itselleen, ettei hänen tarvitse ottaa niskoilleen syyllisyyttä vähäosaisemman lähimmäisen kohtalosta, katsoja ymmärtää ja hyväksyy argumentin, mutta näkee myös, että henkilö on kuitenkin syyllinen. Vähän kuin länsimaat?
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
Green Street Hooligans
Stoori kiltistä pojusta (Elijah Wood) joka saa fudut Harvardista ja muuttaa Englantiin siskonsa luokse haavoja nuoleskelemaan. Siskon lanko on paikallinen jalkapallohuligaanisadanpäämies, ja tuota pikaa Kiltti Poju on tappeluissa mukana kuin vanha tekijä.
Perinteinen "nuorukainen löytää paikkansa maailmassa"-tarina, jossa ei juonen kannalta tarjoilla mitään ennennäkemätöntä.
Suurempi tarjoilu löytyikin leffan tarjoamasta adrenaliinipiikistä. Lukuisat joukkotappelukohtaukset pistivät veren kiertämään ja nyt niin mahdottoman levoton olo.
Stoori kiltistä pojusta (Elijah Wood) joka saa fudut Harvardista ja muuttaa Englantiin siskonsa luokse haavoja nuoleskelemaan. Siskon lanko on paikallinen jalkapallohuligaanisadanpäämies, ja tuota pikaa Kiltti Poju on tappeluissa mukana kuin vanha tekijä.
Perinteinen "nuorukainen löytää paikkansa maailmassa"-tarina, jossa ei juonen kannalta tarjoilla mitään ennennäkemätöntä.
Suurempi tarjoilu löytyikin leffan tarjoamasta adrenaliinipiikistä. Lukuisat joukkotappelukohtaukset pistivät veren kiertämään ja nyt niin mahdottoman levoton olo.
Chingoo / Friend / Ystävä
Taas Korealainen. Neljän ystävyksen kasvutarina 1970-luvun lopusta 90-luvulle. Ihan katsottava. ***
Taas Korealainen. Neljän ystävyksen kasvutarina 1970-luvun lopusta 90-luvulle. Ihan katsottava. ***
Aivan samaa mieltä!Dumari kirjoitti:Melkein unohtui!
Clerks 2
Taattua Kevin Smithiä, nauratti ja hymyilytti. Näiden leffojen jäljiltä ei voi olla huonolla tuulella. Kaikki koukut ei ehkä aukea, jos ei ole nähnyt aikasempia Herra Smithin tuotoksia. Rosario Dawson oli håt!!! Musikaalikohtauskin oli hyvä.
Tykkäs! 4/5
Paljon parempi päätös NJ-sarjalle kuin Jay & Silent Bob Strike Back. Tuli vähän tätä ympäri mennään yhteen tullaan -fiilistä.
Ja aivan uskomattoman hervottoman törkeetä läppää! Äijä saa oikeasti tommosen leffan teatterilevitykseen...on se jonkun munaa imenyt. Ja tykännyt siitä, uu juu fägot. Bonggg.
Mä en tiennytkään että Star Wars- ja LotR-faneilla on tommonen sota käynnissä.

THE ARISTOCRATS
Mies menee kykyjenetsijän toimistoon ja kertoo että hänellä olisi aivan mieletön show, perhe-esitys. Kykyjenetsijä sanoo ettei ole kiinnostunut perhejutuista, mutta mies vakuuttelee, että hänellä on tarjota jotain uutta ja erilaista.
Noh, kerro millainen esitys se on?
Mies selvittää kurkkuaan..
Esitykseen kuuluu minä, vaimoni, poikani, tyttäreni ja perheen koira. Aluksi poikani jonglööraa viidellä keilalla. Hän pyörittelee keiloja muutaman minuutin ja kumartaa yleisölle. Minkä jälkeen hän astelee luokseni ja kysyy: "Enkö ollutkin hyvä, isi?". Vastaan: "Poikani - hävettää kutsua sinua edes pojakseni - esityksesi oli aivan paska. Ei yleisö tuollaista halua nähdä.", ja sen sanottuani otan viittani alta pesismailan ja isken poikani kanveesiin. Sotken käteni poikani päästä valuneeseen vereen, kaivan esiin penikseni ja alan hieromaan verta siihen. Kun penikseni on kovana, riisun pojaltani housut ja alan nussimaan häntä perseeseen. Tyttäreni kyykistyy kusemaan poikani verisen pään päälle. Vaimoni pakottaa kirkuvan ja rimpuilevan tyttäreni kontilleen keskelle lavaa ja koiramme, kaunis kultainen noutaja, rientää astumaan tytärtäni. Vaimoni paskantaa lautaselle ja pakottaa tyttären syömään ulostetta. Lopuksi isken koiran hengiltä ja heitän raadon yleisöön.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kykyjenetsijä kysyy: Mikä on esityksenne nimi?
The aristocrats!
*** (kolme tähteä)
Mies menee kykyjenetsijän toimistoon ja kertoo että hänellä olisi aivan mieletön show, perhe-esitys. Kykyjenetsijä sanoo ettei ole kiinnostunut perhejutuista, mutta mies vakuuttelee, että hänellä on tarjota jotain uutta ja erilaista.
Noh, kerro millainen esitys se on?
Mies selvittää kurkkuaan..
Esitykseen kuuluu minä, vaimoni, poikani, tyttäreni ja perheen koira. Aluksi poikani jonglööraa viidellä keilalla. Hän pyörittelee keiloja muutaman minuutin ja kumartaa yleisölle. Minkä jälkeen hän astelee luokseni ja kysyy: "Enkö ollutkin hyvä, isi?". Vastaan: "Poikani - hävettää kutsua sinua edes pojakseni - esityksesi oli aivan paska. Ei yleisö tuollaista halua nähdä.", ja sen sanottuani otan viittani alta pesismailan ja isken poikani kanveesiin. Sotken käteni poikani päästä valuneeseen vereen, kaivan esiin penikseni ja alan hieromaan verta siihen. Kun penikseni on kovana, riisun pojaltani housut ja alan nussimaan häntä perseeseen. Tyttäreni kyykistyy kusemaan poikani verisen pään päälle. Vaimoni pakottaa kirkuvan ja rimpuilevan tyttäreni kontilleen keskelle lavaa ja koiramme, kaunis kultainen noutaja, rientää astumaan tytärtäni. Vaimoni paskantaa lautaselle ja pakottaa tyttären syömään ulostetta. Lopuksi isken koiran hengiltä ja heitän raadon yleisöön.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kykyjenetsijä kysyy: Mikä on esityksenne nimi?
The aristocrats!
*** (kolme tähteä)
Nyt penikseni on fantastinen!
No niin, nyt se on vihdoin nähty. Asterix ja Viikingit. Täytyy sanoa että suorastaan tykkäsin. Tämä oli selvästi askel parempaan suuntaan.
Muutamat aiemmat Asterix-piirretyt olivat olleet aika pöhköjä, eikä niissä ollut yhtään semmoista ehtaa Asterix-fiilistä - puhumattakaan nyt siitä viimeisestä alpparista (Taivas putoaa niskaan), saatikka niistä täysin hirveistä ja väärän tuntuisista live action -leffoista. Pelkkiä tyhmiä alakoulugägejä vaan. Jossain vaiheessa, niiden parin ensimmäisen hyvän jälkeen, alettiin mennä vääjäämättä kohti metsää.
Mutta tämä oli varsin mukiinmenevä adaptaatio alkuperäisteoksesta (Asterix ja Normannien Maihinnousu). Siihen oli taiteellisen vapauden nimessä ympätty muutama lisähahmo ja -juonikuvio, mutta ei yhtään hassumpia sellaisia. Animaatiokin oli perinteisen hyvin tehty ja hahmot olivat itsensä näköisiä. Hyvä etten missannut, kannatti käydä katsomassa. Suosittelen kaikille Asterix-faneille. Tosin kaikkein parkkiintuneimmille fundamentalisti-puristeille varauksella.

Muutamat aiemmat Asterix-piirretyt olivat olleet aika pöhköjä, eikä niissä ollut yhtään semmoista ehtaa Asterix-fiilistä - puhumattakaan nyt siitä viimeisestä alpparista (Taivas putoaa niskaan), saatikka niistä täysin hirveistä ja väärän tuntuisista live action -leffoista. Pelkkiä tyhmiä alakoulugägejä vaan. Jossain vaiheessa, niiden parin ensimmäisen hyvän jälkeen, alettiin mennä vääjäämättä kohti metsää.
Mutta tämä oli varsin mukiinmenevä adaptaatio alkuperäisteoksesta (Asterix ja Normannien Maihinnousu). Siihen oli taiteellisen vapauden nimessä ympätty muutama lisähahmo ja -juonikuvio, mutta ei yhtään hassumpia sellaisia. Animaatiokin oli perinteisen hyvin tehty ja hahmot olivat itsensä näköisiä. Hyvä etten missannut, kannatti käydä katsomassa. Suosittelen kaikille Asterix-faneille. Tosin kaikkein parkkiintuneimmille fundamentalisti-puristeille varauksella.




Mitä paijattavaa siinä on jos katsoo tuon ?RolloTomasi kirjoitti:Mulli75 kirjoitti:Pearl Harbour, kesti n. 184 minuuttia.
Kiinnosti katsoa kun perustuu tositapahtumiin ja onhan tuo suuren luokan elokuva jossa paljon hyviä erikoistehosteita, toimintaa ja jotain vanhan ajan juttuja. Lällyä romantiikkaakin jonkin verran.
Katsoin vähän aikaa sitten paremman version Pearl Harbourin hyökkäyksestä: Tora! Tora! Tora! Elokuva valottaa hyvin myös hyökkäykseen johtaneita syitä ja sitä miten japanilaisten oli edes mahdollista suorittaa hyökkäystä amerikkalaisten huomaamatta.Mulli75 kirjoitti:Pearl Harbour, kesti n. 184 minuuttia. Vielä olisi kaksi extralevyä jossa elokuvan teko ja haastattelut yms.
Nyt penikseni on fantastinen!