Spider (2002)




No voihan hitto. Ajattelin sunnuntai-illan ratoksi katsastaa taas erään ennaltanäkemättömäni Cronenbergin, leffan joka ennalta tuntui jostain käsittämättömästä syystä sellaiselle, etten siitä kuitenkaan pidä. En tiedä mistä noin päättelin, dvd-kansistako lie.
Ja voehan vinetto, että sainkin yllättyä. Videodromen katsottuani sanoin, että viimeinen tähti jää puuttumaan siitä syystä, että Cronenbergin ohjaustyylillä ei nähdä koskaan kauniita kuvia ja otoksia. Onneksi tiesin väärin. Spider oli nimittäin tarinan lisäksi sekä visuaalisesti, että musiikillisesti mahdottoman kaunis kokemus. Ja kerrankin kaikki näyttelytyökin oli aivan täydellistä.
Itse tarinahan ei periaatteessa sisällä ollenkaan tuttuja Cronenberg-elementtejä. Kaikki syöpä/sukupuolitautiallegoriat saatikka äklö-öklöt örkkimatoset ja loiset loistavat kaikki tässä draamassa poissaolollaan. Mutta se mielen sairastuminen ja todellisuuden rajojen hälveneminen on kuitenkin jälleen mukana. Oikeastaan lähes Lynchmäisessä muodossa tällä kertaa.
Elokuva on kovin hiljainen ja hitaasti etenevä hämyinen näytelmä mielisairaalasta vapautuvasta miehestä, joka alkaa pienin ja toistuvin flashbackein muistella lapsuutensa traagisia tapahtumia. Paljon muuta ei voi kertoa spoilaamatta.
Aivan liian harvoin on ollut tuollainen olo leffan jälkeen.