Joo. Olen huomannut iän karttuessa, että elokuvan täytyisi olla eritoten elämänmakuinen, samaistuttava. Tämä on varmaan aika perustavaalaatua oleva juttu, koska olen huomannut tämän rajoittavan jopa hieman liikaa elokuvaelämyksiäni. Toisaalta esmes TSH:n kolmonen oli mun mielestä oikeasti tosi hyvä, siis ainakin 4/5. Ihan ehdoton en siis ole Exä tykkäs kans skifistä, fantasiasta ja piirretyistä ja oli vielä elokuvateatterissa töissä. Tulihan noita silloin väijyttyä, mut harvoin ne hyviä oli. Ja niitä riitoja...
Mun ongelma on taas 1) draamojen katsomisessa (tai lähinnä dramaattisten loppujen) 2) loppuratkaisun paljastamisessa. Molemmat pilaavat leffan kuin leffan multa. Lähes neuroottisesti.
Poikkeuksia on toki, gladiaattorin loppu on aivan loistava vaikka aiheuttaakin miesliikutusta.
Kävin katsomassa Mylwinin kuvaa, ja näyttää kyllä just siltä ettei sillä ole yhtään ystävää.
- Ann 2005
Rowan Atkinson-fanille on kova paikka joutua myöntämään, että idoli keskittyy rahastamaan vanhalla maineellaan eikä pysty keksimään enää mitään uutta. Tunnin ja 25 kestoiseen lehvaan mahtui kolme hymähdystä mutta ei ensimmäistäkään naurua.
Leffa on kyllä kauniin näköinen, lämpimät värisävyt loistavat kauniisti tehden tuotteesta jonkinasteisen Vive La France-matkailumainoksen.
Voi herrantähen.
Tylsästi ja hitaasti alkanut leffa muuttuu "kauhuksi", ja lopussa niin tolkuttomaksi splatteriksi ettei voinut kuin nauraa. Hohhoijaa.
Pitihän tämä halppislaarista ottaa mukaan. Ideahan tässä leffassa oli hyvä, toteutus ei. Hauskoja kohtia sai hakemalla hakea. Ja kun vakavaksi mentiin niin ei edes itkettänyt
Mylwin kirjoitti:Onko realistisuudella muka oikeasti joku funktio viihteessä?
Mun mielestä ammuskelu- tappelufilmien tekniikoiden pitäisi olla realistisia. Paljon on menetetty kun nykyään on kung-fu-leffoissa muotia tämä wire-lentely ja levitointi vaikka puun latvaan tai keihäänkärjille tappelemaan. Tietty jos katsoja ei tiedä mitään, niin sitten. Mutta eikös sitten menetetä juurikin se pointti eli tappelullisuus. Minua ainakin kiinnostaa väkivaltafilmeissä katsoa MITEN se ampuminen/mätkiminen toteutuu. Tässä mielessä vanhat Bruce Leen tai Chick anteeksi Chuck Norrisinkin leffat ovat parempia kuin nykyinen epärealistisuus. Samoin ihkuja länkkäreissäkin ne, joissa todella panostetaan ampumisen, vaikka sitten vaistoammunnan tekniikan realistisuuteen. Viimeaikaisissa miekkafilmeissä Last Samuraissa matsit näytettiin, Kill Bill oli pelkkää poseerausta.
Samaten Sci-Fi on mielestäni mennyt piloille, jos ei yhtään ajatella toimisko laitteet edes teoriassa. Star Wars kai aloitti sellaisen. IhQumpaa minusta leffat joiden tekniikka teoriassa jopa toimisi. Kuten klassikko 2001, uudemmista vaikka Deep Impact versus typerä Armageddon. No joo, oli ennekin Star Trek, mutta ne sentään yritti selitellä miten pelit toimii.
Viimeksi muokannut Gattaca, 09.06.2007 12:16. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Yli nelikybänen landeäijä mutaisissa saappaissa ja flanellipaidassa kuolaa ja tumputtaa teinitytöille salaa mustassa jeepissään.
-Quarter
Mylwin kirjoitti:Onko realistisuudella muka oikeasti joku funktio viihteessä?
Mun mielestä ammuskelu- tappelufilmien tekniikoiden pitäisi olla realistisia. Paljon on menetetty kun nykyään on kung-fu-leffoissa muotia tämä wire-lentely ja levitointi vaikka puun latvaan tai keihäänkärjille tappelemaan.
No silloin se toimii jos se on tehty selkeästi överiksi niinku visuaalisena koukkuna. Muutoinhan se onkin aivan urpoa.
Leffoissa tehdään ninjakaratepoksjuttua niinko kahdessa kategoriassa, semirealistisessa ja sitten fantasiassa. Vaikeeta erotella välillä että mikä kuuluu sitten mihinkin.
Kävin katsomassa Mylwinin kuvaa, ja näyttää kyllä just siltä ettei sillä ole yhtään ystävää.
- Ann 2005
Mylwin kirjoitti:
No silloin se toimii jos se on tehty selkeästi överiksi niinku visuaalisena koukkuna..
Kelpaa, jos leffalla on muitakin arvoja, niiQu taiteellista tai huumoria. Mutta jos on aivotonta viihdettä, jossa vielä väkivalta on ihan huuhaatrikkiä, niin sitten ei mulle toimi. Ainakin pitäisi olla mätkimisessä/ampumisessa jotain toden tuntua.
No, minuahan jopa vaivaa sellaisetkin, kun Clit anteeksi Clint Eastwood muka ampuu neljä vierekkäin seisovaa meksikaania, ja kuitenkin revolverinsa osoittaa joka laukauksella samaan suuntaan
Yli nelikybänen landeäijä mutaisissa saappaissa ja flanellipaidassa kuolaa ja tumputtaa teinitytöille salaa mustassa jeepissään.
-Quarter
Pang-veljesten yritys tehdä mainstream-kauhufilkka isolla budjetilla jää aika keskinkertaiseksi yritykseksi. Viiden minuutin katsomisen jälkeen tietää seuraavan tunnin tapahtumat:
- ai amerikkalainen ydinperhe SUV:ssä? No ne tietysti muuttaa johonkin hevonvitunperseeseen, jossa odottaa sama ränsistynyt talo jossa elokuvan alkukohtauksessa tapahtui pahoja
- teini-ikäinen tyttö menee taloon ensimmäisenä? Okei, tää kauhuilu alkaa pyöriä tuon pimun ympärillä eikä aikuiset usko että talossa kummittelee
- ai pikkuveli on niin pieni ettei osaa vielä puhua? Tottakai se näkee kaikkea mitä aikuiset eivät
- naapurin mukava mies auttaa peltotöissä? Se joko pääsee hengestään ennen loppurymistelyä tai paljastuu pahikseksi
Muutama asiallinen jap-kauhu henkinen säpsy, muuten niin tusinatuote kuin olla ja voi. Miksi muuten kauhuelokuvissa on aina syksy tai ainakin pilvinen sää?
Hauskana kuriositeettinä mainittakoon William B. Davis - X-Filesin Cancer Man. Odotin koko ajan että se pistää tupakaksi.
Rakenteeltaan kovasti tv-sarjamainen kaksituntinen kertoo ihmisistä Ambassador-hotellissa päivää ennen presidenttiehdokas Robert Kennedyn salamurhaa. Uutisfilmeillä pohjustetaan hyvin ajankuvaa ja ilmapiiriä, mutta puoli tuntia myöhemmin itse pääasia tuppaa jäämään epookin ja dialogin alle. Henkilöhahmoja on tolkuton määrä, eikä läheskään kaikkien mukanaolo tue tarinankuljetusta tarpeeksi. Itse olisin keskittynyt enemmän siihen toivoon, jota Kennedyn kampanja Martin Luther Kingin murhan jälkeen tavallisissa amerikkalaisissa herätti; vähän enemmän Oliver Stonen "JFK":n tapaan. Nyt itse "päähenkilö" jää etäiseksi putkahdellessaan satunnaisissa uutisvälähdyksissä pitkien jaarinjaarin-kohtausten välillä.
Ohjaaja Emilio Estevez on saanut houkuteltua näyttävän listan ammattitovereitaan, niinkuin yleensä näyttelijän ohjaamissa elokuvissa tuppaa käymään: Martin Sheen, William H Macy, Larry Fishburne, Anthony Hopkins, Demi Moore, Sharon Stone; juniori-osastoa edustavat mm. Asshole Kutcher stoner-hippinä ja Frodo Reppuli "draft-dodgerina".
Tästä olisi saanut niin paljon enemmänkin irti, nyt jäi ikävästi keskitiehen. Robin Williams ei onnistunut normaaliin tapaansa ärsyttämään, jotain hyvää siis.
Jatko-osana toimiva. Ykkösestä en kovasti pitänyt yrityksestä huolimatta. Jatko-osassa ykkösen "karmivuudet" oli sivuutettu täysin, mutta muutamat hyvät naurut sekaan viljellystä huumorista tosin sai.
Olipa pitkästä aikaa elokuva, odotetusti, joka laittoi ajattelemaan. Ei sinänsä toisen maailmansodan politiikkaa, mutta sotaa ja suurvaltapolitiikkaa noin yleisesti.
Leffa oli loistavasti dramatisoitu ja kuvattu, eikä vähiten autenttisen valaistuksen ja lavastuksen johdosta. Elokuvassa käytettiin minimaalisen vähän CGI:tä, mikä näkyy lopputuloksessa. Tekemisen vakavuus ja intohimo hyvän lopputuloksen saamiseksi ei missään vaiheessa vähennä taiteellista näkemystä vaan pikemminkin tukee sitä.
Ehkä amerikkalaisen näkemyksen ja filmaustavan yliannostus vaikuttaa arvosteluun, mutta saksalaiset näyttävät kyllä tässä toisenlaisen tavan tehdä elokuvaa laajakankaalle. Jostain syystä Das Boot - fiiliksiltäkään ei voinut välttyä, tunnelmassa oli paljon samaa.
Leffan seuraaminen ei ilmeisesti kärsinyt siitäkään, että ei välttämättä tiennyt miksi Steiner ei ehtinyt Berliiniin, miksi 9. Armeija jumitti Spreehen tai miksi Wenck ja Jodl kusettivat Aatua antaen väärää toivoa 12. armeijan liikkeistä. Elokuva esitti kiihkottomasti historiallisia faktoja ja dramatisoi niitä oikeastaan aika neutraalisti - ei amerikkalaistyylisesti hidastetuin kyynelein. Suurimman surkudramatiikan leffassa aiheutti se, kun Adolf syötti myrkkykapselin Blondille.
Diktatuuristahan tässä on kyse. Ja sodan mielettömyydestä. Sotaahan tässä ei varsinaisesti tuomita, ainoastaan esitetään erilaisia tapoja suhtautua asiaan. Perimmäiseksi kysymykseksi jää, että onko totaalisen tappion ja kuoleman keskellä täydellistä hulluutta vai täydellistä selväpäisyyttä? Joku tappaa itsensä, joku vetää kännit ja menee nussimaan ja joku antautuu. Jotkut voittavat ja jotkut häviävät.
Harmittaa, että Venäjä ei ole edelleenkään päässyt irti omasta historiallisesta diktatuuristaan. Olisi hauskaa nähdä vastaava elokuva venäläisten silmin. Toisaalta, mitä dramatiikkaa on voittamisessa?
Olisin kaivannut enemmän (yllättäen) sotilaallista näkökulmaa asiaan, nimenomaan wehrmachtin näkökulmaa. Mutta kai niitä leffoja on tehty tarpeeksi monta, harmi vain ettei yhtä suurella pieteetillä.
Kävin katsomassa Mylwinin kuvaa, ja näyttää kyllä just siltä ettei sillä ole yhtään ystävää.
- Ann 2005
Taas oli odotukset päässeet nousemaan liian korkeiksi. Leffan loputtua oli olo, että tässäkö se kaikki sitten oli, puolet leffasta oli täysin asiaankuulumattomia hörhellyksiä ja kun lopulta päästiin itse asiaan, mentiin siitä, missä aita on kohtuullisen matala. Olisi tuosta enemmänkin irti saanut, kuitenkin tisseistä tinkimättä.
Mä taisin antaa aikoinani yhden tai kaksi tähteä. Hehkutus oli niin suurta, samoin järkytyksen sanat, jopa täällä kitinässä... Pettymys oli siis erittäin suuri sanoo hän.
No toisaalta katson lähinnä pelkkää kauhua ja paljon! = vaatimustaso on liiankin korkealla juonen sun muiden suhteen. Onneksi niitä todella hyviä pätkiä aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan, harvoin tosin.
Eniten viihtuhtaa se, että tästä leffasta olisi saanut hyvän, niinQ oikeesti ja silleen.
Erilainen kauhuleffa, ja käytän termiä kauhuleffa aika vapaasti. Kai tämä oli enemmän draama aiheesta kuin mitään muuta. Ei lainkaan huono, voisin antaa jopa neljä tähteä.
Olixe nyt joku The Sentinel oli joo, Kieferiä ja Miguel Douglakopolixia ja Eva Longoriaa. Presidenttiä ja agentteja(nuuh) ja valkosta taloo. Tätä lajiahan tunkee nykyään joka tuutista, mutta minusta tämä oli aikas hyvä.
Marie Antoinette oli aika höttönen. Dunstista tykkään, ja Asia Argenton miniroolikin kuninkaan hutsuna ihan jees. Tulipahan katsottua.
Piraattileffan kolmosesta tykkäsin, Kieran rajoittuneesta ilmevalikoimasta huolimatta
Jumalaiset Jajasiskotkin oli aika *koskettava*. Ashley Judd on aika ihku ja näyttää ihan mun kuntosaliohjaajalta. AJ on tosin paremmassa lihassa, ohjaaja hieman ruipelo minun makuuni. Varmaan yrittää lakata olemasta kokonaan, kuten kaikki muutkin jumppakanat, paitsi Xibe ja mä, jotka kerää massaa. Beefcake!
Kauan ehti pölyttyä kaapin pohjalla katsomatta. Ei mikään huippupätkä, mutta Theronin roolisuoritus oli omaa luokkaansa. Miten niin kauniista naisesta voi saada tuollaisen ja vielä uskottavasti. Ricci oli hotti niinQ aina.
Jos et ole elänyt tynnyrissä viimeistä kuukautta, saatat olla tietoinen että valkokankaan pitkäikäisin agentti Bondin Jaska tekee come-backia ryminällä uuden leading-manin voimin.
Aikamoisesta väsähtämisestä kärsinyt Bond-sarja hoiperteli haudan partaalla koko 1990-luvun. Tuotantoportaassa on nähtävästi lyöty viisaat päät yhteen ja todettu: "mitäpä menetettävää meillä on, palataan juurille".
Daniel Graigin Bond on ensimmäistä kertaa Ian Flemingin luomuksen näköinen. Synkkä, julma, macho yksinäinen susi, joka ei kaihda teloituksiakaan. Siinä missä edeltäjänsä esiintyivät aina vähintään yksirivinen mittatilauspuku päällään, Graig liikkuu luontevasti myös uimahousuissa ja havaiji-paidassa (!!!) Toimintakohtauksen ovat vauhdikkaita ja ensimmäistä kertaa sitten Sean Conneryn ajan ei Bond-fanin tarvitse katsella hand-to-hand -taistelukohtauksia myötähäpestä kiemurrellen. Danny-boylla on ollut hyvä Krav Maga-kouluttajat.
Niljake Le Chiffre on eleettömyydessään parhaita Bond-roistoja sitten klassikko-Blofeldin. Aikaisemmista rainoista tutut sivuhahmot on nakattu kierrätykseen, ainoastaan Dame Judi Dench jatkaa Ämmän roolissa. Tittelijakso on tehty perinteitä noudattaen ja on ehdottomasti yksi tyylikkäimmistä kautta sarjan. Chris Cornellin tunnari kuulostaa myös varsin kelvolta kaikenmaailman Madonna-rääkyjäisten jälkeen.
Ainoat miinukset siitä, että filkka on vähän turhan pitkä. Haukottelemaan ei ehdi, mutta kyllä tämän tarinan olisi kahdessa tunnissa kertonut.
Arvio: 00007
Katsoin kotiteatterin neitsytnäytöksenä.
Hieno elokuva. Bond oli erehtyväinen ja epävarma, hänellä oli tunteita.
Elokuvan lopussa olin surullinen Bondin puolesta.
Vei Bondin aivan eri suuntaan. Mutta miten tästä voi jatkaa? Harmi, että kyseessä on tuottava hahmo, jota täytyy veivata ikuisesti.
NuoriDaavid kirjoitti:
Hieno elokuva. Bond oli erehtyväinen ja epävarma, hänellä oli tunteita.
Hyvin sä vedät. Tässä nimenomaan bondi oli kylmäverinen tappaja ja sosiopaatti. Jannuhan oli alussa täys psyko ja tunteet jotka näytettiin oli ne viimeiset. Bitch on onnistui hetkellisesti kaivamaan ne esiin kunnes ne lopussa haudattiin. Seuraavassa tuskin nähdään mitään suihku lohduttelukohtauksia. Tuostakin voisi kyllä väittää, että tämä bondi teki sen vain saadakseen pesää. Veneily taas voisi olla amerikan psyko -tyyliin psykopaatin kokeilua ns. normaalin elämään. Pakottaa itsensä tuntemaan. Psyko tää bondi oli päästä varpaisiin niinku pitääkin.
I was at the hospital laughing at cripples
Then I heard your kid just died
Suddenly, that was funnier than the cripples
So I tracked you down and made fun of you
It was an open casket wake
I spilled my beer in your kid’s coffin
NuoriDaavid kirjoitti:
Hieno elokuva. Bond oli erehtyväinen ja epävarma, hänellä oli tunteita.
Hyvin sä vedät. Tässä nimenomaan bondi oli kylmäverinen tappaja ja sosiopaatti. Jannuhan oli alussa täys psyko ja tunteet jotka näytettiin oli ne viimeiset. Bitch on onnistui hetkellisesti kaivamaan ne esiin kunnes ne lopussa haudattiin. Seuraavassa tuskin nähdään mitään suihku lohduttelukohtauksia. Tuostakin voisi kyllä väittää, että tämä bondi teki sen vain saadakseen pesää. Veneily taas voisi olla amerikan psyko -tyyliin psykopaatin kokeilua ns. normaalin elämään. Pakottaa itsensä tuntemaan. Psyko tää bondi oli päästä varpaisiin niinku pitääkin.
Psyko tottakai, mutta kuitenkin erehtyväinen, epävarma ja hänellä oli tunteita.