Mies vailla menneisyyttä ***½ (in your face!)
Katsoin miehen vailla menneisyyttä ihan vain tuoreeksi verrannoksi pahalle maalle, kun oli jäänyt välistä. Eli siis ihan vain päästäkseni sanomaan että mies vailla menneisyyttä on huonompi. Hahhah! Ja joo ei kyl, ei Gattacaan ja nussivaan maahan verrattuna tarina ja henkilöhahmot oikein iske ihan samanlaisella läpitunkevuudella. Tän onneksi voi sanoa ihan rehellisestikin.
Kaurismäen tyyli on taas niin hidastempoista "luen vammaisille aapista" -kamaa, että aikaa jää ihan liikaa keskittyä detaljeihin. Ja detaljeja oikein hierotaan naamaan kuten vaikkapa kohtauksessa missä edesmenneet Markku Peltola ja Esko Nikkari istuvat baarissa kolmatta edesmennyttä, Matti Pellonpäätä esittävän taulun alla. Peltolan ja Nikkarin poistuttua sommitelmasta Pellonpää-taulua jäädään kuvaamaan ehkä karvan verran kiusallisenkin pitkään. "Näetkö? Hiffaatko? Ihan varmasti?" Lavastus ja etenkin valaistus ovat kyllä pääosin kauniisti kohdillaan, mutta sellaiset törkeät detaljivirheet kuten vaikkapa päähenkilön taksin ja palkkakuitin tuominen kaukaa tulevaisuudesta iltapäivälehden lööppiin verrattuna on anteeksiantamatonta elokuvassa, joka elää minimalistisuuden keskeltä poukkoilevista detaljeista.
Peltolan saamassa 800 markan palkkakuitissa on päivämääränä 10.7.01, joka ei sinäänsä hypi silmille ellei katso tarkemmin. Sen sijaan aikajanassa myöhemmin Peltola pääsee iltapäivälehden lööppiin, ja lööpissä on silmiin ihan eri tavalla hyppivänä päivämääränä 6.8.1996. Tämän perään kaveri sitten pamauttaa 2000-luvulla esitellyllä toisen sukupolven
Volvo V70:llä kotipihalle. Tehostekeinoja saa kyllä lainata vuosien takaa, mutta päähenkilön kuljetusvälineen tuominen jostain viiden vuoden päästä tulevaisuudesta on yksinkertaisesti säälittävää rävellystä keltään oman duuninsa vakavasti ottavalta ohjaajalta. Koko automallia edellisine sukupolvineenkaan ei ollut olemassa vielä elokuvassa elettävään aikaan, jos oletetaan että kuvassa elettävä aika olisi iltapäivälehden lööppien mukainen 1996, joka aikainformaationa lyö selkeiten katsojan silmille. Lamanjälkeinen 1996 istuisi myös Nikkarin rooliin paljon uskottavammin kuin 2001, johon palkkakuitti viittaa.
Lisäksi Kaurismäen perisynti, Kati Outinen, puuduttaa jopa enemmän kuin Jasper Pääkkönen. Siinä missä Pääkkösen ponnahtaessa ruutuun tekee mieli vain viiltää ranteensa, Outisen nähtyä univormussa tahtoo vauhdilla Birkenauhin. RIP-Peltola peesaa niin hyvin Outista, ettei oikein tiedä pitäisikö ihailla vai vittuuntua lisää. Hyvin jätkä kuitenkin vetää. Leffa on täynnä henkilöiden ja tilanteiden välisiä hiljaisia ristiriitoja, ja tunteita ei Kaurismäki-tyyliin juuri näytellä. Se jättääkin suuremman osan katsojan tulkittavaksi ja koettavaksi, joka toimii toisille, toisille ei. Elokuva ikäänkuin heittää katsojalle puolityhjät kehykset mustavalkoisilla ääriviivoilla, jonka sisustan saa maalata omilla väreillä; tunteet ja niiden aitous lähteävät enemmän katsojasta kuin näyttelijästä. Kuitenkin, Kaurismäen itseään toistava kastitus yhdistettynä kirjakielis-teatraaliseen lausuntaan ja muutenkin absurdeihin dialogeihin, sekä Markku Peltolan Kari Hietalahtelaismainen ääni ja lausunta saa pahimmillaan mieleen Tervasaaren kesäteatterin Vintiöistä. "Oi Irma. Olemme vihdoin yhdessä. En taida olla herrasmies, mutta koetan heittää jatimatikkini lahden ylitse plumpsis."
Todella nätistä liikkuvasta kuvataiteesta ja diegeettisestä äänimaailmasta - jonka suuri fani detaljinviilaajana olen (bändin oikeasti näkee soittavan nuotilleen, musiikit ei taustalla paljoa sooloile, ellei elokuvan hahmot sitä itse koe jne.) - johtuen tälle voisi tipauttaa jopa kolme tähteä ja yhen puolikkaan. Mut silti, tää oli ihan oikeasti paskempi kuin paha maa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Jos olet eri mieltä, sulla on paska maku ja sun oikeutesi elokuviin liittyviin keskusteluihin evätään. Puspus, keissi sulki.