Katsoin leffan

Leffat, musiikki, taide, kirjallisuus ja sensellaiset
hermine

Viesti Kirjoittaja hermine »

Liikkuva Linna.

Juoni oli vähän kummaa poukkoilua ja umpikujia, mutta toisaalta ennalta-arvaamattomuudesta olen noissa Miyazakin tuotoksissa tykännyt. Vähän ällöromanttinen, vaikka siistiä kun oli vanhoja mummoja ja nuoria nättejä poikia. Itseasiassa en muista että olisin koskaan kenestäkään lihaa ja verta olevasta elokuvahahmosta saanut samanlaisia väristyksiä kuin tuosta Hauru-teinivelhosta, tai ehkä Ryuhei Matsuda Gohattossa oli aika lähellä...
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Auringon valtakunta

Haikaiseva leffa.
huima

Viesti Kirjoittaja huima »

RolloTomasi kirjoitti:Joillakin on selva tarkoitus - tassa tehdaan kunnianosoitusta tietylle genrelle - mutta ne muut. Mita Syvan joen raiskauskohtaus tekee keskella gangsterileffaa?
Ja tilanteessa, jossa kaikki on kierratysta, missa on tekija itse? Ja onko silla edes merkitysta? Onko Tarantinolla mitaan omaa annettavaa?

Onko Tarantino taiteilija kuten Andy Warhol vai onko han vain viihdyttaja kuten Tony Scott?
Hyviä kysymyksiö ja huomioita.

Tarantinosta tulee aina mieleen tietyllä tapaa AD/HD-tapaus, joka rakastaa hetkeä - mutta on opettelemalla oppinut myös tekemään jotain pidemmän aikavälin jännitettä. Oleellisinta on kuitenkin aina se hetki ja ihmiset siinä hetkessä.

Olen pitänyt siitä mitä Tarantino saa hahmoistaan irti yksittäisissä kohtauksissa, siitä millaisia hahmoja hän kirjoittaa ja miltä hän saa ne maistumaan. Pop-narkkarille viittaukset miljoonaan ja yhteen muuhun asiaan ovat kuin salainen kädenpuristus, se että olemme kasvaneet samanlaisilla aamumuroilla ja tuijottaneet samaa viihteen ja median maailmaa.

Taidetta? Riippunee mihin vedetään taiteen raja.

Ja mitä meidän pitäisi ajatella kierrätyksestä? Onko se Tarantinon kohdalla oikeasti kierrätystä kierrätyksen vuoksi, vai kierrätyksen käyttämistä kerronnan välineenä ja tehokeinona -- vähän samalla tavalla kuin joku voisi kertoa tarinansa animoituina lego-hahmoilla.

Tarantinon kohdalla olen ajatellut kierrätystä aina tehokeinona ja lainatun maailman tunnelman hyödyntämisenä nykyisyydessä. Kill Bill anime-viittauksineen kaikkineen on kaikkein selkein esimerkki siitä. Verrataan sitä esimerkiksi Frank Millerin Sin Cityyn, joka toimi samalla tavalla sarjakuvassa - ja lopulta myös elokuvana. Itse tarinassa ei ole mitään uutta tai mullistavaa, mutta tarinankerrontatapa yhdistettynä mediaan tekee siitä sykähdyttävän.
Avatar
I.M.Weasel
Kitinän väärinkäyttäjä
Viestit: 129
Liittynyt: 14.08.2005 19:28
Paikkakunta: Hiki

Viesti Kirjoittaja I.M.Weasel »

Terrorizer kirjoitti:King Arthur

ihan hyvin tehty satu, siistejä taistelukohtauksia ja pliisua romantiikkaa :D
Ai miten niin satu... eikös tätä mainostettu, että perustuu tositapahtumiin.... :roll:


Tuulen Viemää

Onhan se niin... noh omaa luokkaansa. Kertoo hyvin mielestäni siitä, että ihan sama mitä aikaa tai kulttuuria eletään, niin aina niitä, jotka uskaltavat olla terveesti itsekkäitä, ryhtyvät toimeen ja saavat aikaan omilla avuillaan, kadehtitaan niiden ihmisten taholta, jotka eivät kykene kuin marisemaan "kurjaa kohtaloaan". Ei onni tule odottamalla, kyllä se on itse tehtävä.

Oli suoranainen sääli, että M. Mitchell kuoli ennen kun sai kirjoitettua tarinan loppuun....
Mikä on tämän päivän miehen naisihanne? Ayshire lehmä: isot daisarit, mutta kylkiluut näkyy.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Hip, kiitos huomiostasi.
huima kirjoitti: Olen pitänyt siitä mitä Tarantino saa hahmoistaan irti yksittäisissä kohtauksissa, siitä millaisia hahmoja hän kirjoittaa ja miltä hän saa ne maistumaan.
Minustakin hahmot - ja todellakin, eivatko ne sittenkin nimenomaan ole hahmoja? - ovat viihdyttavia ja heilla on mieleenjaava olemus, mutta onko heilla riittavasti pinnan alla, etta heita voisi kutsua henkiloiksi? Onko heidan ulottuvuutensa sittenkin samaa luokkaa kuin Indiana Jonesin?
Taidetta? Riippunee mihin vedetään taiteen raja.
Totta, erittain huonosti ilmaistu kysymys. Taidettahan on kaikki paitsi tiede ja sekin saattaa joissain tapauksissa olla taidetta.

Uudelleenmuotoilen.
Yleensa jaan elokuvantekijat kahteen osaan, mutta raja ei ole selkea ja tekijat saattavat tyoskennella molemmilla puolin rajaa. Kumpaan osaan Tarantino kuuluu - siihen, jossa ovat James Cameron, Tony Scott ja John Lasseter vai siihen, jossa ovat Martin Scorsese, David Lynch, Roman Polanski ja Ingmar Bergman?
Tarantinon kohdalla olen ajatellut kierrätystä aina tehokeinona ja lainatun maailman tunnelman hyödyntämisenä nykyisyydessä. Kill Bill anime-viittauksineen kaikkineen on kaikkein selkein esimerkki siitä. Verrataan sitä esimerkiksi Frank Millerin Sin Cityyn, joka toimi samalla tavalla sarjakuvassa - ja lopulta myös elokuvana.
Eli kierratys on sinusta mukana viihteena ja tehokeinona, ei niinkaan sisaltona? Etta viittauksella ei sinansa ole mitaan merkitysta sisallon kannalta, ainoastaan muodon?
Monet muutkin elokuvantekijat kierrattavat, esimerkiksi Martin Scorsese, ja David Lynchin leffat ovat taynna viittauksia myos, mutta heilla on niiden lisaksi oma selkea nakemyksensa ja viittauksilla on usein myos jokin tarkoitus.

Monet kayttavat myos lainatun maailman tunnelmaa hyvakseen, unohtamatta liittaa siihen sisaltoa.
Esimerkiksi Blade Runner otti film noirin maailman. Ja noirissa kun pysytaan, niin samoin teki Chinatown, mutta hieman eri tavalla vaikkakin elokuvahistorian tunnustaen, ja Polanski ja Robert Towne tekivat koko yksityisetsivagenresta uudelleenarvioinnin.

Sisaltohan voi olla myos muutakin kuin perustarina ja henkilot.
Itse tarinassa ei ole mitään uutta tai mullistavaa, mutta tarinankerrontatapa yhdistettynä mediaan tekee siitä sykähdyttävän.
Eli muoto on tarkeampaa kuin sisalto (eika muoto ole tassa tapauksessa sisalto)?

Anteeksi, mutta tuosta lauseestasi tulee pakosti mieleen tama ketju:
http://kity.kicks-ass.net/viewtopic.php?t=293
SnapaHead

Viesti Kirjoittaja SnapaHead »

Sehän on nyt niin, että dialogin kirjoittajana Tarantino on nero. Vähän samoin kuin Buko.
Henkilöohjaajana hän on myös nero. Tai sitten noin loistavaa dialogia on mahdoton näytellä huonosti.

Mutta siitä sisällöstä...? Mistä tulee asenne, että teoksilla pitäisi olla jokin sanoma tai että sen pitäisi edes käsitellä jotakin? Mieleen tulee nämä leffakriitikot jotka vammaiset sepustaa jostain vitun Hämähäkkimiehestä, että se käsitteli sitä ja sitä. Hulk käsitteli vaikeuksista hyväksyä itsensä huonot puolet...? Terminator 2 taas käsittelee isättömyyttä...? Ja siinä kyllä Tero 2 epäonnistuu, joten lyödään 1,5 tähteä.

Ja jos puhutaan muodosta ja sisällöstä niin ei kait nyt sentään Scorcesella tai Lynchillä (varsinkaan jälkimmäisellä) ole muuta kuin muotoa, ja kaunista sellaista. Taas tätä varsin omituista hölinää, että taide ja viihde kulkevat eri reittejä. Eiköhän se ole niin, että kaikki viihde ei ole taidetta ja taiteen ei taas tarvitse olla viihdyttävää ollakseen taidetta. Ominaisuutena viihdyttävyys ei kyllä laske arvoa minnekään.

Tarantino on elokuvakerronnan mestari. Jos hän ottaisikin Woodsmanin tyyppisen tarinan työn alle niin jotenkin kummasti pösilökriitikot puhuisivat kynsien näytämisestä ja aikuistumisesta. Hölöpölö.

Rollo:
Viihdyttäjiä ovat kaikki listassasi. Gaspar Noe tai Takashi Miike kun taas eivät ole. Ei heidän elokuvillaan tosin sen kummempaa arvoa kuin muidenkaan tässä käsiteltyjen. Hyviä ovat kaikki.
huima

Viesti Kirjoittaja huima »

RolloTomasi kirjoitti:Minustakin hahmot - ja todellakin, eivatko ne sittenkin nimenomaan ole hahmoja? - ovat viihdyttavia ja heilla on mieleenjaava olemus, mutta onko heilla riittavasti pinnan alla, etta heita voisi kutsua henkiloiksi? Onko heidan ulottuvuutensa sittenkin samaa luokkaa kuin Indiana Jonesin?
Vastataan taas kysymyksellä kysymykseen, että missä kulkee hahmon ja henkilön raja itse kullakin? Oliko Batman vain hahmo, kunnes Frank Miller teki siitä legendaarisesti yön mustan ritarin ja antoi kylmää syvyyttä aikaisemmin hassunhauskoissa trikoissa seikkailleelle lepakkomiehelle. Onko kovaksikeitetyn dekkarin ohueksi jäävät - mutta genren arkkityyppeihin tukeutuvat - seikkailijat hahmoja vai henkilöitä?

Minulla raja on kulkenut siinä, miten uskottavalta ja todentuntuiselta hahmo on tuntunut, vaikka henkilöstä ei olekaan tarvinnut tarjota kuin hyvin ohut siivu.

Mutta itse kysymykseen Tarantinon henkilöistä tai hahmoista.

Reseirvoir Dogs. Selkeästi henkilöitä. Keskustelut dinerissa, henkilöiden välinen kemia ja pienet eleet - kaikki viimeiseen piirtoon saakka tiukkaa henkilöhahmoa, keitettynä ykkösluokan dialogilla.

Kill Bill on enemmän sarjakuvamainen ja karikatyyrisia hahmoja nopeasti viljelevä elokuva. Rakkaudenosoitus pop-kulttuurille.
RolloTomasi kirjoitti:Uudelleenmuotoilen.
Yleensa jaan elokuvantekijat kahteen osaan, mutta raja ei ole selkea ja tekijat saattavat tyoskennella molemmilla puolin rajaa. Kumpaan osaan Tarantino kuuluu - siihen, jossa ovat James Cameron, Tony Scott ja John Lasseter vai siihen, jossa ovat Martin Scorsese, David Lynch, Roman Polanski ja Ingmar Bergman?
Tarantino on minusta enemmän viihdyttäjä, mutta eivätkö tietyssä mielessä myös viivan toiselle puolelle laskemasi ohjaajat? Eivät toki ha ha-viihdyttäjiä, mutta kuitenkin.

Scorcese, Lynch ja Polanski ovat minulle aina olleet matkaoppaita ihmismieleen ja yhteiskuntaan - ohjaajia jotka ovat antaneet tarinoissaan henkilöhahmoillaan ja tilanteilla joihin ne on laitettu jotakin ajateltavaa ja tunnettavaa.
RolloTomasi kirjoitti: Eli kierratys on sinusta mukana viihteena ja tehokeinona, ei niinkaan sisaltona?
...
Monet kayttavat myos lainatun maailman tunnelmaa hyvakseen, unohtamatta liittaa siihen sisaltoa.
...
Sisaltohan voi olla myos muutakin kuin perustarina ja henkilot.
Muoto on osa sisältöä.

Kuten joka ikinen tarinankertoja tietää, sillä MITEN kerrot tarinan on merkitystä.

Ja sitten se elämää suurempi kysymys, että mikä on sitä oikeaa sisältöä ja mikä vain pintaa.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

SnapaHead kirjoitti:Sehän on nyt niin, että dialogin kirjoittajana Tarantino on nero.
Henkilöohjaajana hän on myös nero.
Tarantino on elokuvakerronnan mestari.
Noista kohdista olin ehdottomasti samaa mielta 17-vuotiaana. Nyt en enaa ole varma - jos olisin varma, niin miksi kysyisin?
SnapaHead kirjoitti: Mieleen tulee nämä leffakriitikot jotka vammaiset sepustaa jostain vitun Hämähäkkimiehestä, että se käsitteli sitä ja sitä.

Jos hän ottaisikin Woodsmanin tyyppisen tarinan työn alle niin jotenkin kummasti pösilökriitikot puhuisivat kynsien näytämisestä ja aikuistumisesta. Hölöpölö.
Jup, leffakriitikot ovat outoja. Nyt kuitenkin unohdat yhden asian: he ylistavat Tarantinoa jo nyt. (Ja jos et muista, niin Pulp Fiction sai Cannesissa Kultaisen palmun.)
SnapaHead kirjoitti: Ja jos puhutaan muodosta ja sisällöstä niin ei kait nyt sentään Scorcesella tai Lynchillä (varsinkaan jälkimmäisellä) ole muuta kuin muotoa, ja kaunista sellaista. Taas tätä varsin omituista hölinää, että taide ja viihde kulkevat eri reittejä.
Lynchista ja Scorsesesta kai voimme olla eri mielta ilman, etta se muuttaa kysymysta Tarantinosta.
SnapaHead kirjoitti: Eiköhän se ole niin, että kaikki viihde ei ole taidetta ja taiteen ei taas tarvitse olla viihdyttävää ollakseen taidetta. Ominaisuutena viihdyttävyys ei kyllä laske arvoa minnekään.
Komppaan.
Minusta viihdyttavyys kylla lisaa arvoa tietyssa mielessa. Kuka jaksaisi katsoa tylsaa leffaa? Teista en tieda, mina en.
SnapaHead kirjoitti:Viihdyttäjiä ovat kaikki listassasi. Gaspar Noe tai Takashi Miike kun taas eivät ole. Ei heidän elokuvillaan tosin sen kummempaa arvoa kuin muidenkaan tässä käsiteltyjen. Hyviä ovat kaikki.
Viihdyttajia ehdottomasti ja tyyppeja, jotka tekevat elokuvia suurelle yleisolle (Bergman ehka poikkeuksena - huono esimerkki listallani), mutta eiko sinun mielestasi Kuin raivo haralla ja Terminatorilla ole mitaan eroa?


huima kirjoitti: Minulla raja on kulkenut siinä, miten uskottavalta ja todentuntuiselta hahmo on tuntunut, vaikka henkilöstä ei olekaan tarvinnut tarjota kuin hyvin ohut siivu.
Minusta henkilo ja hahmo ovat ennemminkin janan vastapisteet, eika niinkaan kahtiajako.

Tuota todentuntuisuutta ja uskottavuutta pidan itsekin kriteerina.
Sinusta Reservoir Dogsin tyypit ovat henkiloita? (Miksi sitten kaytit sanaa hahmo?) Ok.
huima kirjoitti: Tarantino on minusta enemmän viihdyttäjä, mutta eivätkö tietyssä mielessä myös viivan toiselle puolelle laskemasi ohjaajat? Eivät toki ha ha-viihdyttäjiä, mutta kuitenkin.

Scorcese, Lynch ja Polanski ovat minulle aina olleet matkaoppaita ihmismieleen ja yhteiskuntaan - ohjaajia jotka ovat antaneet tarinoissaan henkilöhahmoillaan ja tilanteilla joihin ne on laitettu jotakin ajateltavaa ja tunnettavaa.
Kylla, Scorsese, Lynch ja Polanski ovat viihdyttajia, mutta he ovat muutakin. Jalkimmaisessa kappaleessa kerrot itse miksi. Kysymykseni onkin, onko Tarantino muutakin kuin viihdyttaja. (Viihdyttajana han on kylla ehdottomasti loistava, Pulp Fictionin olen nahnyt akkiarviolta ehka 30 tai 40 kertaa ja Reservoir Dogsin ehka parikymmenta - 16-20-vuotiaana.)
huima kirjoitti: Muoto on osa sisältöä.
Jo vain - eli mika on Tarantinon leffojen sisalto jos hanen muotonsa on kierratysta? Onko hanen leffoissaan kysymys nykykulttuurimme ironisuudesta ja siita, miten kaikki on jo koettu ja elamme massatuotannon ja roskan keskella, jossa kaikki on vain kopion kopiota?

Henkiloiden tai hahmojen elamantapa on Tarantinon leffojen sisalto.

Hanen henkilonsa elavat kierratyksen, roskan, popkulttuurin ja massatuotannon keskella ja hanen leffansa heijastavat muodollaan henkiloidensa elamaa.

Hanen kierratyksellaan on merkitysta sisallon kannalta - se heijastaa sita.

Joten han ei enaa olekaan vain viihdyttaja vaan han on muutakin?

Kysymys ei ole kadenojennuksesta eika sisapiirin vitseista. Kysymys ei ole siita, kuinka hyva han on kirjoittamaan henkiloitaan, milta ne maistuvat (ovatko ne karikatyyreja vai uskottavampia henkiloit) - muuten kuin valillisesti, koska tarkeampaa on heidan ymparistonsa, ei kierratyksen kayttamisesta kerronnan valineena tai tehokeinona, ei lainatun maailman tunnelman hyodyntamisesta vaan kysymys on nimenomaan siita, etta se on kierratysta kierratyksen vuoksi. Koska kierratys on sisalto.

Ehka kysymys on myos siita, miten ihminen rakentaa identiteettinsa tai miten hanen identiteettinsa rakentuu ymparistosta tai suhteessa siihen, tilanteessa jossa ymparisto on popkulttuuria, massatuotantoa ja kierratysta. Henkiloiden identiteetti (ja oikeastaan koko maailma, josta elokuvat kertovat) rakentuu elokuvissa samalla tavalla kuin elokuva itse.

Kysymys ei siis ole vain siita, miten tarina kerrotaan, vaan kysymys on sisallosta itsestaan.

Tarantino on taiteilija, riippumatta siita mihin raja vedetaan?

Josta paastiin naihin kysymyksiin:

Mutta kertovatko hanen leffansa oikeasta elamasta eli elammeko kulttuurissa ja ajassa, jossa kaikki on kierratysta?

Kommentoivatko hanen leffansa kulttuuriamme vai luovatko ne sita?
huima kirjoitti: Kuten joka ikinen tarinankertoja tietää, sillä MITEN kerrot tarinan on merkitystä.
Totta helvetissa silla on merkitysta, eikohan jokainen tarinankertoja tuon tieda. (Katso vaikka Lynchin ja Scorsesen leffoja.)

(Kysymykseen siita, mika on muotoa ilman sisaltoa ja pelkkaa pintaa, kehottaisin katsomaan vastauksen Jerry Bruckheimerin leffoista. Tai paremminkin, kehottaisin olemaan katsomatta.)
HellBell

Viesti Kirjoittaja HellBell »

RolloTomasi kirjoitti:
Minusta henkilo ja hahmo ovat ennemminkin janan vastapisteet, eika niinkaan kahtiajako.

Tuota todentuntuisuutta ja uskottavuutta pidan itsekin kriteerina..
Tarantinon henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi, koska tarinankerronnan muoto ja itse tarina ovat etusijalla, joka sekin on pinnallista mutta nerokasta. Tarantino käyttää muotoa sisältönä, niinpä.
Olemme ehkä tottuneet arvottamaan pinnallisuuden huonoksi ja syvällisyyden hyväksi asiaksi missä jutussa tahansa - jollei elokuvassa tai missä asiassa tahansa ole syvyyttä, ei siitä saa 'irti' muuta kuin pintaa ; olo jää tyhjäksi? Jos muoto korvaa sisällön eli on sisältönä, tuleeko asiaa tarkastella toisin perustein kuin sisällön ollessa sisällössä? Vai voidaanko rehdisti myöntää että "Ei, näissä leffoissa ei niin ole sisältöä, mutta muotoa senkin edestä; muoto on korvannut sisällön.."
Ja voidaanko se muodollisuus nähdä taiteellisena, esteettisenä kokemuksena viihdyttävyytensä lisäksi vai viekö Tarantinon harrastama muotoainesten kierrätys taiteellisuudelta pois pontta, sillä taiteellisesti jonkin arvoisella asialla tulisi olla omaperäisyyttä muassaan ja sitähän lainauksien lainaamisilla ei ole.. vai onko? (Näin näkisin sen asian, jota kysyit alk.per.tekstissäsi.) (Tässä on nyt jotain hullunkurista..! *Recycling*) :jouden:
Kyllähän Tarantino yhdistelee lainauksien lainauksia/kierrätysaineksia omaperäisellä tavalla ja tavallaan luo omanlaisen pulp-maailmansa tietoisesti keinotekoisena tekeleenä nykymaailmasta, melkein kuin kirjoittaisi ja/tai ohjaisi sarjakuviin perustuvia tarinoita elämisen malleista, jotka eivät aivan liiku reaalitodellisuuden tasolla vaan pikemminkin mediatodellisuuden tasolla. Tämän voi, kuten mainitsitkin, nähdä Tarantinon filmien 'yleissanomana', jos niistä sellaista halutaan etsiä.
Tarantinolla on vahva ote elokuvissaan - kuvat elävät, dialogit rullaavat ja kaiken rytmi on hemmetin hyvä, taiteellista nerokkuutta löytyy. Oman 'todellisuutemme' kuvaajana.. hän keppostelee ja kertoo sen, minkä haluaa kertoa sarjakuvamaisin pläjäyksin. Pulp.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

HellBell kirjoitti: Tarantinon henkilöhahmot jäävät pinnallisiksi, koska tarinankerronnan muoto ja itse tarina ovat etusijalla, joka sekin on pinnallista mutta nerokasta.
Voiko elokuvassa puhua pinnallisuudesta ja syvallisyydesta? Monien mielesta ei, enka ole varma haluaisinko kayttaa itsekaan noita sanoja. Mieluummin puhuisin siita, etta jossain on enemman tai vahemman.
HellBell kirjoitti: Tarantino käyttää muotoa sisältönä, niinpä.
Eli sinusta siina ei ole kyse sen enemmasta?
HellBell kirjoitti: Jos muoto korvaa sisällön eli on sisältönä, tuleeko asiaa tarkastella toisin perustein kuin sisällön ollessa sisällössä? Vai voidaanko rehdisti myöntää että "Ei, näissä leffoissa ei niin ole sisältöä, mutta muotoa senkin edestä; muoto on korvannut sisällön.."
Kysymys onkin siita, kuinka paljon leffassa on. Siina voi olla molemmat ja parhaimmissa edelleen muoto maarittelee sisallon tai sisalto maarittelee muodon.

(Pakkomielteen ja toiston paattymattomasta kierrosta kertova elokuva ei sattumalta ole rakennettu toiston ja kierron muotoon, jopa sen musiikki kiertaa.)

Jos leffasta puuttuu toinen, siina on vahemman.
HellBell kirjoitti: Ja voidaanko se muodollisuus nähdä taiteellisena, esteettisenä kokemuksena viihdyttävyytensä lisäksi vai viekö Tarantinon harrastama muotoainesten kierrätys taiteellisuudelta pois pontta, sillä taiteellisesti jonkin arvoisella asialla tulisi olla omaperäisyyttä muassaan ja sitähän lainauksien lainaamisilla ei ole.. vai onko?
Muodollisuus voidaan nahda taiteellisena kokemuksena, mutta niin voidaan myos Timo Koivusalon leffat ja kuolleen kissan paalle runkkaaminen.
Lainaukset voi jarjestella myos merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. (Esimerkiksi Spielberg onnistuu tassa toisinaan, katso vaikka Kolmannen asteen yhteys.) Ilman merkityksellisyytta se on vain kasa lainauksia, luettelo.
HellBell kirjoitti: Kyllähän Tarantino yhdistelee lainauksien lainauksia/kierrätysaineksia omaperäisellä tavalla ja tavallaan luo omanlaisen pulp-maailmansa tietoisesti keinotekoisena tekeleenä nykymaailmasta, melkein kuin kirjoittaisi ja/tai ohjaisi sarjakuviin perustuvia tarinoita elämisen malleista, jotka eivät aivan liiku reaalitodellisuuden tasolla vaan pikemminkin mediatodellisuuden tasolla.
Onko silla mitaan tekemista meidan reaalitodellisuuden kanssa vai onko se sittenkin vain Tahtien sotaa? Mika on hanen suhteensa mediatodellisuuteen? Ja onko tuolla mediatodellisuudella sittenkin kenties jotain tekemista meidan reaalimaailman kanssa, elammehan jatkuvasti sen ymparoimana? Kritisoiko han sita, juhliiko han sita, kommentoiko han sita millaan tavalla vai onko kyse vain siita, etta han sattui kasvamaan sen keskella eika hanella ole siihen mitaan kantaa?

Ilmeisesti han kertoo sen mita haluaa kertoa, ainakin tahan asti on saanut. Miramaxilla hanella on vapaus tehda melkein mita ikina haluaa, onhan han yhtion ykkospoika. Kysymys onkin siita, mita han haluaa kertoa ja onnistuuko han siina.

Enka edelleenkaan halua tapella siita, kuinka hyva han on, vaikka se sidoksissa onnistumseen onkin. (Eivatka minusta kaikki hanen leffansa ole yhta hyvia. Ja asioista voidaan olla montaa mielta, esimerkiksi siita, mika on hyvaa dialogia.) Kysymys on enemman siita, kuinka paljon han on.
killkill

Viesti Kirjoittaja killkill »

Flightplan
Voisiko joku kertoa Jodie Fosterille, ettei tekisi KOLMATTA peräkkäistä filmiä jossa äiti pelastaa tyttärensä pahoilta miehiltä suljetussa tilassa (Panic Roomissa murtovarkailta, tässä lentokonekaapparilta)

Brothers Grimm
Varsinainen high-concept-movie: "Sadunkirjoittajaveljekset olivatkin mörköjahtaajia tyyliin Van Helsing". No hehe.
Surullista, että Terry Gilliam on suostunut ohjaamaan tämän kamaluuden.
killkill

Viesti Kirjoittaja killkill »

A History Of Violence
Hyvin näytelmällinen pikku väkivaltaelokuva siitä, kuinka menneisyys palaa aina kummittelemaan vaikka kuinka yrittäisit pitää sen poissa. Jollain tavalla tuli "High Noon" mieleen, vaikka lopun väistämättömään verilöylyyn ajauduttiin huomattavasti vähemmän draaman siivittämänä.

Hyviä vähäeleisiä näyttelijäsuorituksia, erityisesti Ed Harris ja Bill Hurt - eikö Viggo Morten-sonnikaan paljoa jälkeen jää. Ei parasta Cronenbergiä, mutta ihan kelpo raina. 1½ tuntia on juuri sopiva aika tämän tarinan kertomiseen.
Avatar
Clay
Kitisijä
Viestit: 2582
Liittynyt: 14.08.2005 23:46

Viesti Kirjoittaja Clay »

killkill kirjoitti: Brothers Grimm
Varsinainen high-concept-movie: "Sadunkirjoittajaveljekset olivatkin mörköjahtaajia tyyliin Van Helsing". No hehe.
Surullista, että Terry Gilliam on suostunut ohjaamaan tämän kamaluuden.
Iltasanomien arvostelija vertasi Brothers Grimmin puutteita Fear and Loathing in Las Vegasin puutteisiin, joten ei kai se leffa ihan huono voi olla? (kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut sille arvostelijalle, että F and L in LV on loistava, parantunut joka katselukerralla)

Poltergeist
Tämän voi sanoa vain englanniksi - olen kielivammainen, but this movie had Spielberg written alla over it - enkä tarkoita, että se olisi ollut hyvä asia. Äitiään hädässä huhuileva söpö pieni tyttö on jotenkin niin vaan liian kornia - en tiedä onko korni oikea sana, sentimentaalista ehkä..
Leffa olisi kaivannut enemmän Tobe Hooperia ja Texasin moottorisahamurhaajaa.

Linnunradan käsikirja liftarille
Jäi kyllä vähän vaisuksi.. en tiedä olisinkohan kiinnostunut kirjasta ihan tämän leffan perusteella, jos en olisi sitä vielä lukenut kahta kertaa.
Nyt penikseni on fantastinen!
killkill

Viesti Kirjoittaja killkill »

Clay kirjoitti:Iltasanomien arvostelija vertasi Brothers Grimmin puutteita Fear and Loathing in Las Vegasin puutteisiin, joten ei kai se leffa ihan huono voi olla?
En koskaan lue Iltiksen leffa-arvosteluita, joten en oikein osaa ottaa kantaa. Minusta nyt vaan tuo oli elokuva, jonka olisi huoletta voinut jättää tekemättä. Nyt kaikki viittaukset Grimmin satuihin jäivät todella pintapuolisiksi.. ja aineksia hyvään leffaan niissä olisi ollut enemmän kuin Kylli-tädiksi.
Feiz

Viesti Kirjoittaja Feiz »

Green street hooligans:
Pirun hyvä leffa. Ainoa miinus, että pääosanesittäjänä tämä Frodo (en muista näyttelijän nimeä).
Oisivat voineet jonkun toisen siihen ottaa, mutta siitä huolimatta hyvä leffa.
1108

Viesti Kirjoittaja 1108 »

Doom.

Leffana ihan toimivaa pörinää, aivot narikkaan ja "play". Kohtaukset jotka ovat tehty ikäänkuin 3d-räimintänä ovat hauskoja. Kivasti vielä lentää veri ja irtojäsenet.

Viihdettä, ei muuta. ***
Dumari

Viesti Kirjoittaja Dumari »

1108 kirjoitti:Doom.

Leffana ihan toimivaa pörinää, aivot narikkaan ja "play". Kohtaukset jotka ovat tehty ikäänkuin 3d-räimintänä ovat hauskoja. Kivasti vielä lentää veri ja irtojäsenet.

Viihdettä, ei muuta. ***
Tämä on pacco katsastaa. Olen sen velkaa itselleni!

Nimimerkillä 486:t yhteen ja yön yli jatkuneita matseja useana päivänä putkeen... :P
nypari

Viesti Kirjoittaja nypari »

'Tyttö sinä olet tähti'-elokuvan kävin eilen elokuvissa katsomassa. Hyvä ellei erinomainen - paras kotimainen aikoihin, ohitti jopa 'Paha maan'. Oliko kyseessä romanttinen komedia? Toisaalta elokuvan voisi luokitella rap-henkiseksi nuorisoelokuvaksi. Draaman aineksiakin olin havaitsevinani.

Huumori toimi loistavasti ja koko paketista on vaikea löytää moitittavaa. Pamela Tola oli naispääosassa enkelimäisen kaunis ja uskottava, kuten muukin kööri. Taitaa olla ainesta ulkomaille, sääliksi käy Selinin trilogiaa.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Il buono, il brutto, il cattivo

Taman kylla jaksaa katsoa aina, varsinkin valkokankaalta.

Maailmojen sota

Marsilaiset olivat ennemminkin hellyyttavia kuin pelottavia, mutta tassa leffassa on tunnelmaa, jolle Spielbergin uusintaversio ei mahda mitaan.
Tulin surulliseksi kun tappoivat sen yhden marsilaisen siella talossa. Voi poloista.
Terrorizer

Viesti Kirjoittaja Terrorizer »

Afrikan kuningatar

John Hutsonin ohjaama klassikko, Humphrey Bogart & Katharine Hepburnin hömppäilyä Keski-afrikassa I maailmasodan aikana 8)
Aito_Johanna

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

Terrorizer kirjoitti: Afrikan kuningatar

John Hutsonin ohjaama klassikko, Humphrey Bogart & Katharine Hepburnin hömppäilyä Keski-afrikassa I maailmasodan aikana 8)
Yksi parhaita! :h:
Paitsi eihän ne hömppäile. Ihmissuhteistakin VOI kertoa fiksusti, ja ko. leffa on mielestäni yksi esimerkki siitä.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Jurassic Park

Dinosaurukset ovat kylla komeita, mutta aikoinaan vuonna '93 olin hieman pettynyt tahan leffaan. Ei vetanyt silloin vertoja Tappajahaille eika veda vielakaan. Jotkut vain unohtavat, miten tehda hyva kauhuseikkailu tai sitten he kokeilevat toista tapaa ja epaonnistuvat. On se silti ihan okei.
Filovirus

Viesti Kirjoittaja Filovirus »

Transamerican Killer aka Switch killer

Plot Outline: After his girlfriend leaves him for a woman, a man has a sex change and kills all of her girlfriends to win her back.


Tämän piti olla kauhuelokuva, mutta mä en vaan pystynyt olemaan muutakuin hölmistynyt. Hyvät naurut sain.
bedlam

Viesti Kirjoittaja bedlam »

Corpse Bride

Visuaalisesti todella näyttävä (tottakai) ja muutoinkin mukava elokuva. Häiritsee vain hieman, että leffa olisi pienillä muutoksilla voinut olla niin paljon parempi. Alleviivattua huumoria oli aivan liikaa tarinan traagiseen ja synkkään perusluonteeseen nähden. Olisi mielestäni ollut huomattavasti kauniimpi kokemus tummempaan sävyyn puettuna. Toisekseen, lauletut biisit olivat turhan venytettyjä, mutta surumieliset pianosävelmät toimivat kyllä täysillä.

Suosittelen kuitenkin ehdottomasti, taattua Burton&Depp-laatua.
killkill

Viesti Kirjoittaja killkill »

Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarja
Darrapäivänä ei jaksa katsoa mitään syvällistä, joten lastenleffat ovat hyvä vaihtoehto.

Visuaalisesti vaikuttava ja kauniisti kuvattu satu on ihan kelpo viihdepätkä, joskin hilppasen hitaasti etenevä. Jim Carreytä ei näemmä saa enää yksikään ohjaaja aisoihin, herran pitää päästä vetämään maneereitaan kipurajalle saakka joka ikisessä kohtauksessa. Meryl Streep vetää ihan kelpo pikkuroolin, vilahtaapa Dustin Hofmankin loppupuolella. Pääosan mukulat onnistuvat rooleissaan.

Ekstroissa poistettuja kohtauksia ja interaktiivinen Jim Carrey (herranjumala!) Valikot nätit ja persoonallisesti tehdyt.
:twisted: :twisted: :twisted: viidestä
Viimeksi muokannut killkill, 05.11.2005 17:50. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vastaa Viestiin