Kitinä

No nyt on The Curious Case of Benjamin Button (vaimikäsenytoli) väijytty ja melko mixed feelings. Kivaa kerrontaa, mut jotenkin se lopun taantuma ei lämmittänyt, olisin kaivannut yllätyksellisemmän lopun. Kertojaääni ei häirinnyt tippaakaan, enemmän häiritsi tarinan pomppiminen reaaliajan ja menneisyyden välillä, jotenkin liian rautalankaa. Ja se myrsky, oli New Orleans tai ei. Hassunhauskoista salamakohtauksista plussaa, naurahdin!

Ja Geepsulle tiedoks, nuorennettu Pitt on aika namu

Vesper kirjoitti:Ja Geepsulle tiedoks, nuorennettu Pitt on aika namu

Thanks. Kyllä se muutenkin pitää nähdä, viimeistään kotisohvalta.

Onslow kirjoitti:Ainiin. Hankin.. höm.. ...löysin 56 gigaa UFC:tä. Olen nyt katsoinut niistä 94:stä jaksosta 16 jaksoa. Alkuaikojen mättämiset on ihan parhautta, kun ei ole juuri mitään sääntöjä. En olisi ikinä uskonut miten kovia jätkiä Gracien klaanin jutsukat on. Iso käsi ukoille.

Eikös Pupu tsiigaile noita myös?


http://en.wikipedia.org/wiki/Royce_Gracie

Alkuaika oli särmikästä menoa, human cockfighting kuten John McCain kuvaili. Mutta arvostan eniten 2000-luvun kulta-aikaa; Tito Ortizin ja Ken Shamrockin pitkäviha, Liddell & Couture ym. Äijät, joiden matsit olivat viihdyttäviä vaikka vastustajat olivat samalla taitotasolla.

Viimeisimmissä jaksoissa taas jokaisen painoluokan mestari on malliesimerkki siitä millainen urheilija tämän päivän mma-ottelija on. Menneiden aikojen varvaslukkonysväyksen sijaan nykyisin pärjää ainoastaan olemalla aivan saatanan kova urheilija. Royce Gracie on varmasti edelleen pirun taitava matsaaja, mutta kun vastaan tuli Matt Hughes niin mies oli pelkkä vastaantulija.

Australia

Ei bazkempi romanttinen epookki ja kevyt-kenguru-western Baz Luhrmanilta. Nicole Kidman esittää Englannista puoliväkisin karjatilalliseksi joutuvaa hienostofröökynää, Hugh Jackman karvaista ja karskia karjapaimenta.

Jackman vetää aussiaksenttinsa hieman yli ja alussa Kidmanin englantilaisen aatelisrouvan herraskaisuus on hieman liian alleviivattua, mutta tarinan edetessä molempian hahmoja oppii sietämään ja niistä pitämäänkin.

Melkein kolmituntisena olisi kaivannut vähän tiivistämistä. Ihan kelpo pariskunta-ajankulu kotisohvalle silti. Visuaalisesti näyttävä ja hieman sadunomainen.

isohaara kirjoitti:Menneiden aikojen varvaslukkonysväyksen sijaan nykyisin pärjää ainoastaan olemalla aivan saatanan kova urheilija. Royce Gracie on varmasti edelleen pirun taitava matsaaja, mutta kun vastaan tuli Matt Hughes niin mies oli pelkkä vastaantulija.

En tietääkseni ole nähnyt kyseistä matsia, mutta eikö Gracie sitten ole kova urheilija? Käsitin Wikipediasta että Matt on kuitenkin painija ja lähinnä lukotteli Gracieta?

Frederik Krueger kirjoitti:

isohaara kirjoitti:Menneiden aikojen varvaslukkonysväyksen sijaan nykyisin pärjää ainoastaan olemalla aivan saatanan kova urheilija. Royce Gracie on varmasti edelleen pirun taitava matsaaja, mutta kun vastaan tuli Matt Hughes niin mies oli pelkkä vastaantulija.

En tietääkseni ole nähnyt kyseistä matsia, mutta eikö Gracie sitten ole kova urheilija? Käsitin Wikipediasta että Matt on kuitenkin painija ja lähinnä lukotteli Gracieta?

Royce Gracie hallitsi kehää 1994, piti pitkän tauon ja kohtasi paljon nuoremman Matt Hughesiin vuonna 2006. Voitto Hughesille tuli ekassa erässä nyrkein.

edit,

Eipäs ollutkaan kovin suuri ikäero. Gracie on syntynyt -66 ja Hughes -73.

Frederik Krueger kirjoitti:En tietääkseni ole nähnyt kyseistä matsia, mutta eikö Gracie sitten ole kova urheilija? Käsitin Wikipediasta että Matt on kuitenkin painija ja lähinnä lukotteli Gracieta?

No heittelen toki termejä aika löyhästi kun en ole alan harrastaja, mutta pointtini oli juuri siinä, että Hughes lukotteli itse mestaria sekä istui toisen päällä tyyliin "älä ny itteees lyö". Hughes oli joka osa-alueella ylivoimainen, tätä meinasin kovemmalla urheilijalla.

Onslow kirjoitti:Royce Gracie hallitsi kehää 1994, piti pitkän tauon ja kohtasi paljon nuoremman Matt Hughesiin vuonna 2006. Voitto Hughesille tuli ekassa erässä nyrkein.

Royce piti tauon UFC:stä, mutta oli aktiivinen Japaniassa, jossa matsit olivat huomattavasti brutaalimpia.

isohaara kirjoitti: Royce piti tauon UFC:stä, mutta oli aktiivinen Japaniassa, jossa matsit olivat huomattavasti brutaalimpia.

Vain viisi matsia viiden vuoden aikana?

http://en.wikipedia.org/wiki/Royce_Gracie

Niin onko se paljon vai vähän, varsinkin tyypille jonka tyyli on kaikkea muuta kuin fyysinen. En ole mikään asiantuntija pohtimaan.

Selvää on kuitenkin että aika ajoi ohitse vinkuheinästä, jolla on ylivoimainen tekniikka. Tekniikan tasot vaihtelevat edelleen aika hurjasti, mutta yksi yhteinen tekijä uudella sukupolvella on ylivoimainen fyysinen kunto, esimerkkeinä St. Pierre ja Lesnar.

Tässä viihdetuotteessa ei painittu, mutta rohkaisen kertomaan siitä silti tässä ketjussa...

Valkyrie

Sotaonnen käännyttyä Der Dritte Reichiä vastaan 1940-luvulla Adolfia yritettiin nirhata useampaankin otteeseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ehkä tunnetuin tapaus oli eversti Claus von Stauffenbergin yritys räjäyttää Fuhrer Sudenpesässään kesken sotaneuvottelun käyttämällä salkkuun kätkettyä pommia. Pommin oli tarkoitus nitistää Adolfin lisäksi SS-pamppu Heinrich Himmler, jonka jälkeen salaliittolaisten tavoitteena oli mobilisoida kotiarmeija, vallata Berliini ja neuvotella rauha liittoutuneiden kanssa. Attentaatti meni kuitenkin pieleen ja salaliittolaiset pääsivä joko teloituskomppanian eteen tai pianolankaan killumaan.

Skientologisekoiluillaan pahasti julkisuuskuvansa ryvettänyt Tom Cruise esittää pääosaa tässä Bryan "X-Men" Singerin kuvauksessa. Tomppa on tavallista "siedettävämpi" rampautuneen natsiupseerin roolissaan. Miljoonan dollarin hymy ei juuri välähtele, eikä sohvilla pompita. Itse filmi on kiistattoman ammattitaitoisesti ylöspantu, mutta tarinan ollessa hieman puiseva ei tähän osaa hullaantua. Päähenkilöt jäävät etäisiksi eikä päähenkilön kotioloistakaan saada puristettua lihaa henkilöhahmon luiden ympärille. Ensimmäisen tunnin jälkeen vilimi alkaa hieman puuduttaa. Jatkuva stressaantuneiden upseerien jäykkäleukainen kavalkadi on liikaa.

Oli hauska huomata, miten super-Cruise edelleenkin varjelee julkisuuskuvaansa. Kuten kuvasta näkyy, mies ei kelpuuttanut rinnalleen ketään kilpailemaan komeuskilpailussa, muut pääroolit on miehitetty kiistattoman pätevillä vanhemmilla miesnäyttelijöillä. Stauffenbergin on pakko huutaa HEIL HITLER ainoastaan kerran ja silloinkin Cruisea sai kuvata vain takaapäin. Hellanlettas!

Screamers

En odottanut mitään klassikkoa, mutta Philip K. Dick/Dan O' Bannon/Peter Weller -yhdistelmällä kuitenkin ehkä jotain vähän parempaa. Olihan tällä hetkensä, mutta ehkä historian surkeimmat stop motion -tehosteet muuttivat peruslähtökohdiltaan ihan ok jännärin komediaksi. Elokuva on valmistunut vuonna 1995, mutta efektit olisivat huonoja 80-luvun alunkin leffaksi. Juonellisesti jotain Alienin ja The Thingin välimaastosta.


Demon Seed

Superkehittynyt tietokone vangitsee kehittäjänsä vaimon talon sisuksiin ja haluaa tämän kanssa lapsen. Tästä tarinasta olisi pitänyt syntyä surkuhupaisa roskateos, mutta ihmeen hyvin tää on onnistuttu siirtämään liikkuvaksi kuviksi. Vaikkakin elokuvan kliimaksiksi tarkoitettu viimeinen repliikki oli harmittavan repeilyttävä. Efektitkin huomattavasti paremmat kuin tuossa 20 vuotta myöhemmin tulleessa Screamersissa. Iha jees.


The Omega Man

I Am Legendin toiseksi uusimmassa (?) Hollywood-filmatisoinnissa Charlton Heston pitkälti toistaa pari vuotta aiemman roolinsa Apinoiden Planeetasta. Novellissa kaiketi ne pimeässä asustavat vaanijat ovat vampyyreitä, mutta tähän oli koetettu keksiä maanläheisempi selitys säteilystä joka tekee tyypeistä valoa kammoksuvia albiinoja (!)

Aika täynnänsä oli mokia, heti ekasta kuvasta lähtien. Charltonin piti ajella yksinänsä post-apokalyptisissä maisemissa, mutta parin korttelin päässä näkyi jatkuvasti selkeästi muutakin liikennettä. Odotin jotain jännitystoimintaa, mutta ei tässä ollut jännitystä eikä toimintaa. Aika pöhkö pätkä ja ehkä omituisin soundtrack ikinä. "Kauhujaksoissa" alkoi soida aina joku 70-luvun diskofunkkis.

bedlam kirjoitti:Demon Seed

Tää oli muistaakseni ihan hupaisa raina. Tullut Suomen teeveestäkin nimellä "Proteus-aika". Eikös samasta aiheesta ole tehty joku toinenkin uudempi pätkä? En vaan saa nimeä päähäni...

daddykillkill kirjoitti:

bedlam kirjoitti:Demon Seed

Tää oli muistaakseni ihan hupaisa raina. Tullut Suomen teeveestäkin nimellä "Proteus-aika". Eikös samasta aiheesta ole tehty joku toinenkin uudempi pätkä? En vaan saa nimeä päähäni...

Ei tosta samasta tarinasta ainakaan virallisesti ole uutta versiota. Koontz ilmeisesti päivitti novellinsa joskus 10 vuotta sitten. Ja Simpsoneissa muistaakseni leffaa parodioitiin joskus niissä halloween-spesiaaleissa.

Cronenberg olisi saattanut ohjaajana olla kyllä nappivalinta tälle.

^ Totta puhut. Mua silti vaivaa sitkeä muistikuva, että olen nähnyt tästä aiheesta pienen budjetin tuoreemman version joskus 1990-luvulla. Palailen jos saan kii mistä oli kyse. Tai sitten sekoitan tämän siihen filmiin, jossa jonkun rangaistusvangin sielu pääsee verkkokaapelia pitkin johonkin moderniin himbeen ja se alkaa tappaa ihmisiä kodinkoneiden avulla ...

Tähän "pahuus hyödyntää tietotekniikkaa" -teemaan sivuten iltapuhteeksi odottaa vuoroaan Wes Cravenin "Shocker"

daddykillkill kirjoitti:^ Totta puhut. Mua silti vaivaa sitkeä muistikuva, että olen nähnyt tästä aiheesta pienen budjetin tuoreemman version joskus 1990-luvulla. Palailen jos saan kii mistä oli kyse.

Samasta aiheesta saattaap toki olla muitakin lehvoja. Tarkistin vain imdb:n arkistoista, ettei tuosta samaisesta novellista ainakaan toista elokuvaversiota kai ole.

Enpä muistanutkaan, miten paska tuo Shokkeri oli. Ihan kamalaa liejua. Sääli sinänsä, sillä tuosta boogieman-pomppii-teeveekanavalta-toiselle olis saanut ihan pätevänkin säpsyttelyn osaavissa käsissä. Hiukan häiritsi, että pahis näytti ihan teatterinjohtaja Heikki Vihiseltä (!)

Underworld: Rise of the Lycans

Oli tää parempi kuin se eka jatko-osa. Rhona Mitra pärjäs kyl iha hyvin, aika hassusti on vielä aika samanoloinen kissa kuin se edellinenki.
Aika fifty-sixty jaksanko ostaa ja täydentää trilogian, ehkä joskus sit alelaarista...

Tuli hiukan epäseksuaalinen olo, joten katsoin Paybackin, Rockyn ja Rambon putkeen.

Watchmen. Suora ja visuaalisesti hyvin uskollinen transkriptio alkuperäisestä Alan Mooren sarjakuva-albumista. Originaali oli paksu, ja tämä leffa pitkä. Tuntui siltä että elokuvassa oli jopa enemmän kuin sarjakuvassa, ja nyt kun jälkeenpäin katsoo, tajuan miksi. Dave Gibbons oli nimittäin piirtänyt siihen aivan helvetisti ruutuja. Elokuvassa tapahtumasarjat soljuvat sutjakammin eteenpäin.

Sarjakuvan ja elokuvan raja hämärtyy tätä katsoessa. Vähän kuin Sin Cityn kanssa. Transkendentaalinen kokemus. Erinomaista työtä. Itse asiassa aivan saatanan hyvä, monin tavoin jopa parempi kuin sarjakuva, sillä taidokkuudestaan huolimatta Gibbonsin piirtämät hahmot ovat aika kankean näköisiä. Ohjaaja ei säikähtänyt raakaa väkivaltaa, eikä edes kyrpää, mikä on Amerikan skaalassa kulttuurillinen läpimurto.

Suosittelen varauksin. Herkemmät katsojat voivat kavahtaa raakuuksia. Ja kaiken kaikkiaan leffa on aika skifi joten ei välttämättä uppoa kaikkiin, varsinkaan jos ei ole lukenut alkuperäistä. Mutta alkuperäistä ei välttämättä tarvitse olla lukenut, sillä tämä elokuva on käytännössä se, kaikkineen päivineen - miinus lonkerot. Anteeksi jos spoilasin.

Niin, ja jos Heath Ledgerin Jokeri -tulkinta teki teihin vaikutuksen, niin Jackie Haleyn Rorschach -performanssi tuskin jättää kylmäksi.

^ Tänks. Selailin WM:ia taas eilen. Siitä harvinainen tekele, että jokaisella kerralla siitä löytää jotain uutta. Ei voi kuin ihailla sitä huolellisuutta, jolla Moore on henkilökategoriansa rakentanut.

DVD-versioon on kuulemma tulossa mukaan vanhoja Minutemen-pätkiä ynnä muuta sälää joka nostaa "ohjaajan version" keston lähes neljään tuntiin (!)

Nixon/Frost

Elokuvan juoni pähkinänkuoressa: Frost haastattelee virasta eronnutta Nixonia eksluuvisesti, vai mikä se sana on. Haastattelu on eeppisiin mittasuhteisiin latautuva kaksintaistelu amerikan vihatuimman miehen, ja epäonnistuneen tv-koomikon välillä. Tapahtumien myllerryksessä ei voi olla ajattelematta Rockyja, tai klassisia länkkäreitä. Onneksi Nixonin hahmo, ja itse haastattelu-kaksintaistelu onnistuu kohoamaan Rokien ja länkkärien yläpuolelle, ei sorruta halpaan vastakkainasetteluun, vaan elokuvan Nixonista kuoriutuu uusia kerroksia näkyviin. Elokuvan Nixon on kuin Shrek, ei ollenkaan pahansuopa, mutta jota lättähattuiset maajussit silti pelkää. Nixon on symppis, lämmin, ja kiihkeästi asialleen, eli USAn hyvinvoinnille, omistautunut - hänestä ei voi olla pitämättä. Oikeastihan Nixon oli varmasti vähintään yhtä suuren luokan kusipää kuin läpimätä jutkuhomo Kissinger, mutta elokuva on vain elokuvaa.

Jos Nixonin henkilökuva ei olisi niin upea, niin elokuvan kaavamainen rakenne olisi varmasti jättänyt kissanpaskan maun suuhun, rakenne on silti vain pieni puute, eikä se pomppaa silmille kuin muutamassa kohtaa.

Toki elokuvassa on muitakin teemoja, valotetaan haastattelujen taustaa periamerikkalaisen vaikeuksien kautta voittoon selviytymis/yrittäjyystarinan kautta, mutta se tarina on nähty jo lukemattomat kerrat, ja on tässä elokuvassa sivuosassa lähinnä kiinnostavana kurisioteettina.

Neljä tähteä viidestä, ja pelkään pahoin, että vuoden paras leffa tuli nähtyä jo näin alkuvuodesta.. loppuvuosi on silkkaa alamäkeä.

* * * *

Watchmen

Kannattiko odottaa melkein 20 vuotta? Oikeastaan kannatti. Lähes tuskallisen uskollinen alkuperäissarjakuvalle ja se tekee kiistatta vaikutuksen. Elokuvan suurin voima on myös sen suurin heikkous: dialogi on paikoitellen pilkulleen puhekuplista peräisin, sitä on liikaa ja harvoissa toimintajaksoissa käytetään nolostuttavan paljon friisauksia toiminnan asettuessa sekunnin murto-osaksi pilkulleen sarjakuvaruutua vastaavaksi. Elokuva ON kuitenkin liikkuvan kuvan taidetta, ohjaaja Snyder. Verrattuna "Sin Cityyn" tässä oli kuitenkin uskallettu käsikirjoittaa maltillisesti uusiksi ja loppuratkaisu oli itse asiassa parempi kuin sarjiksessa.

Sarjakuvan kirkkaat - melkein karamellimäiset värit ovat vaihtuneet valkokankaalla tummanpuhuviksi ja uhkaaviksi. Hahmojen puvut ovat uskottavia - samaten roolisuoritukset. Erityisesti vaikutuksen tekivät psykoottinen Rorschach sekä aiempi anti-suosikkini, keski-iän lamaantumista ja lihomista vastaan taisteleva Yöpöllö.

Eniten tästä saanevat irti sarjishörhöt like me ja ne "siviilikatsojat" jotka ovat kyllästyneet supersankarileffojen pinnallisuuteen ja heppoisuuteen. Tämän kun voi katsoa joko "mother-of-all-superhero-movies" tai kreikkalaisena jumalnäytelmänä. Harvoin kuitenkin saa todistaa klassikon syntyä ja tässä meillä on sellainen.

Prog Rock Britannia

BBC:n elokuvamittainen dokumentti brittilän 60-luvun lopulla alkaneesta ja 80-luvun kynnykselle punkin polkemaksi joutuneesta progerokin aallosta. Haastatteluissa jäseniä yhtyeistä Yes, King Crimson, Genesis, Jethro Tull ym.

Oikein mielenkiintoinen pätkä. Kylläpä tän jälkeen toivoi olevansa teini-ikäinen 70-luvun taitteessa ja ammentavansa täysin siemauksin tästä kokonaan uudenlaisesta musiikkivirrasta.

Battlestar Galactica: Season 4

Ei sisällä juonispoilerointia.

Ääk, pakko avautua kun kaksi jaksoa enää koko sarjaa jäljellä. Kun nyt jotenkin pelottaa nämä viimeiset jaksot. Melkein tekis mieli jättää finaali katsomatta.

Tämä neljäs kausi on kyllä jotenkin eri maailmasta kuin ekat kaudet. Tunnelmiltaan ja jopa tavallaan genreltään poukkoilevampi. Toisaalta tuntui, että Baltarin uskontohapatuksia kuunneltiin monta jaksoa peräkkäin ja sitten taas koko tyyppi vastaavasti unohdettiin monen jakson ajaksi. Suuret draamat ja paljastukset saatetaan käsitellä nopeasti ja seuraavassa jaksossa juttu on jo historiaa. Toisaalta jotkut ei niin merkittäviltä tuntuvat ihmissuhdetilanteet varastavat pääosan monestakin jaksosta.

Ja mun piti ne kauden puolivälissä paljastetut juonitwistit tsekata vielä netistä, että pysyin täysin kärryillä koko hommassa. Jotenkin kaikki nakeltiin yhtäkkiä naamalle ja ilman tekstityksiä oli parin jakson verran sellanen wtf-fiilis.

No mut pelonsekaisin tuntein odottelen tuplafinaalia. Tääkin kausi on kyllä pakko katsoa alusta asti uusiksi jossain välissä.