Kitinä

Tuli ominaisuus-keskustelusta mieleen yksi riita, joka vieläkin naurattaa. Riita/kina/väittely kesti lähes koko viikonlopun, hetkeäkään ei nukuttu, vaan istuttiin sohvalla (exän kanssa) ja lähes huudettiin omaa mielipidettä. Kerran kävin jopa netissä hakemassa tilastotietoja tukemaan mielipidettäni (olin oikeassa).
Riitä koski SUL:n rahoittamista Eli minä olin sitä mieltä että urheilijoille tulee antaa valtion tuki, exä taas sitä mieltä, että hankkisivat rahoituksen itse, ei valtio ole mitään velkaa itsenäisesti urheileville. Siitä tuli melkein periaateriita, ja oli pakko olla oikeassa. Järkyttävää mistä asioista sitä voikaan riidellä, tosin tiedossa oli että tällä riidalla ei ollut mitään tekemistä parisuhteen kanssa.

Kerro meille riidasta, aihe ja jos vaan kehtaat, niin miten päättyi.

jos ei ole koskaan parisuhdetta, ei voi olla koskaan riitoja parisuhteessa.

Joskus tulee riideltyä siitä, kumpi aloitti riidan.

Parisuhteen myrskyisään aikaan virittelin jopa videokameran kuvaamaan keskusteluamme, jotta voisin osoittaa vaimoni haastavan riitaa

Joskus ollaan oltu bensa-asemalla parkissa pitkään, kun vaimo on ollut sitä mieltä, että auton tankkaaminen on minun velvollisuuteni ja minä puolestani tasa-arvon nimissä olen vaatinut, että hän takkaa joka toinen kerta.

Kerran oltiin parkissa tien sivussa ainakin puoli tuntia, koska minun mielestäni oli vaimon vuoro ajaa, hänen mielestään ei.

Jaa? En tiedä onko mieleenpainuvin (yleensä se viimeisin on), mutta typerä kuitenkin: olimme autolla pitkällä matkalla, ja hänelle tuli tarve hakea jotain takaluukusta. Pysähdyin ja annoin avaimen jotta voi avata takaluukun sillä. Ei millään saanut takaluukkua auki avaimella kun tapansa mukaan hätäili ja luovutti ensimmäisen yrityksen jälkeen. Yritin ärsyynnystä vältellen selittää hitaasti ja rauhallisesti että painaa sen avaimen loppuun asti, ja kääntää rauhallisesti. Mutta ei, kädet vaan huitovat ja kuuluu kimitystä "Emmä osaa emmä osaa ei tää toimi ei tää toimi!".

"Hieman" vittuuntuneena nousen autosta, näytän kädestä pitäen miten se avataan, ja taidan ajattelemattomasti todeta "Et sä kyllä todellakaan mitään osaa, varsinkaan kun et viitsi koskaan tosissasi yrittää.". Loppumatka meni aika hiljaisesti myrtseillen. Riitaan varmasti vaikutti se että olimme molemmat jo valmiiksi aika kireinä ennen tuota riitaa, mutta asiaan vaikutti myös varmasti se ettei ollut eka kerta kun toinen on kuin pikku lapsi joka ei suoriudu edes yksinkertaisimmista askareista vain koska hätääntyy ja luovuttaa kohdatessaan ensimmäisen vastoinkäymisen.

hebuli kirjoitti:... mutta asiaan vaikutti myös varmasti se ettei ollut eka kerta kun toinen on kuin pikku lapsi joka ei suoriudu edes yksinkertaisimmista askareista vain koska hätääntyy ja luovuttaa kohdatessaan ensimmäisen vastoinkäymisen.

Tunnen yhden tuolla lailla käyttäytyvän ihmisen, jolla on huono usko omiin kykyihinsä, ja hätääntyy juuri kuvaamallasi tavalla. Hänellä on taustalla lapsuus, jossa isä oli tiuhaan toistellut hänelle: "Sinä et ole mitään, eikä sinusta tule mitään." Ehkä kumppanillasi oli taustalla jotain samantyyppistä itsetuntoa latistavaa ? Ainoa rakentava suhtautuminen tuohon on loputon tuki ja ymmärrys tilanteissa, joissa toinen näyttää hätääntyvän. Ehkä sillä lailla voisi myös traumaa paikkailla ja korjailla, ja siten pikku hiljaa lisätä toisen uskoa omiin taitoihinsa, jolloin tämän trauman paikkaantumisesta hyötyisivät molemmat ?

WanhaPervo kirjoitti:Joskus ollaan oltu bensa-asemalla parkissa pitkään, kun vaimo on ollut sitä mieltä, että auton tankkaaminen on minun velvollisuuteni ja minä puolestani tasa-arvon nimissä olen vaatinut, että hän takkaa joka toinen kerta.

Minä en muuten ole tankannut koskaan, jos minulla on ollut miespuolinen henkilö autossa mukana. Eipä siitä ole koskaan kyllä riitaakaan tullut, vaan kaikki tuntemani miehet ovat ylpeänä rynnänneet letkunvarteen ihan oma-aloitteisesti, riippumatta siitä kenen autolla ollaan liikkeellä ja kuka ajaa. Kysyvät vain mennessään, että paljonko laitetaan, mikäli eivät satu olemaan maksajan roolissa sillä kertaa. Hassua, mutta mukavaa - en nimittäin tykkää yhtään tankata.

Zeb kirjoitti:Ainoa rakentava suhtautuminen tuohon on loputon tuki ja ymmärrys tilanteissa, joissa toinen näyttää hätääntyvän. Ehkä sillä lailla voisi myös traumaa paikkailla ja korjailla, ja siten pikku hiljaa lisätä toisen uskoa omiin taitoihinsa, jolloin tämän trauman paikkaantumisesta hyötyisivät molemmat ?

Olen itsekin törmännyt samaan ilmiöön. Loppuviimeksi vaati kuitenkin ammattilaisen apua ennen kuin suhtautumisen muutos onnistui. Yleensä lähellä olevat ihmiset ovat liian lähellä voidakseen kauheasti auttaa. Vrt. ilmiö, että poikaystävän sanomana jokin kohteliaisuus ei tunnu juuri miltään, mutta kun tuntematon sanoo, se onkin päivän pelastava asia. "Sanot noin vain koska tykkäät musta."

Latistavat vanhemmat ovat kyllä aikamoinen kirous.

Pehmovanukas kirjoitti:Latistavat vanhemmat ovat kyllä aikamoinen kirous.

Totta. Tuo latistaminen ja itsetunnon tuhoaminen on varmaan melkein pahinta mitä lapselle voi tehdä.

Monelle tämä asia tuntuu olevan itsestään selvä (sekä latistamista itse lapsuudessaan kokeneille, että siltä täysin välttyneille), ja itsekin ajattelen, että jos joskus lapsia saan, niin parhaat eväät voin heille antaa nimenomaan antamalla uskoa omiin kykyihinsä. Mistä ihmeestä nämä latistajavanhemmat sitten tulevat ?

Pehmovanukas kirjoitti: Loppuviimeksi vaati kuitenkin ammattilaisen apua ennen kuin suhtautumisen muutos onnistui. Yleensä lähellä olevat ihmiset ovat liian lähellä voidakseen kauheasti auttaa. Vrt. ilmiö, että poikaystävän sanomana jokin kohteliaisuus ei tunnu juuri miltään, mutta kun tuntematon sanoo, se onkin päivän pelastava asia. "Sanot noin vain koska tykkäät musta."

Mitenkään ammattilaisen apua aliarvioimatta - onko seuraava sitten parempi: "Sanot noin vain, koska maksan sinulle lähemmäs sata euroa jokaisesta käynnistäni täällä" ?

Zeb kirjoitti:Ehkä kumppanillasi oli taustalla jotain samantyyppistä itsetuntoa latistavaa ? Ainoa rakentava suhtautuminen tuohon on loputon tuki ja ymmärrys tilanteissa, joissa toinen näyttää hätääntyvän. Ehkä sillä lailla voisi myös traumaa paikkailla ja korjailla, ja siten pikku hiljaa lisätä toisen uskoa omiin taitoihinsa, jolloin tämän trauman paikkaantumisesta hyötyisivät molemmat ?

Totta kai tiedostin tuon jo silloin, mutta valitettavasti aina ei vaan kärsivällisyys riittänyt minullakaan, eikä yksinkertaisesti jaksanut toimia ns. oikein, varsinkin tilanteissa joissa omakin pinna oli jo valmiiksi kireällä. Pyrin varsinkin alkuaikoina tukemaan toista esim. jatko-opiskelemaan ja löytämään työpaikan jossa viihtyisi (kuukautta kauemmin), mutta itsekin alkoi turhautua kun kaikesta huolimatta kaikki toisen suunnitelmat ja haaveilut tuntuivat aina karahtavan kiveen, joko koska ei uskonut tarpeeksi kykyihinsä tai ei vain viitsinyt.

No joka tapauksessa, tuossa oli kyseessä usein aikaisemminkin toistunut tilanne, jossa yksinkertainenkin asia muuttuu "mahdottomaksi" vain koska toinen ei suhtaudu tilanteeseen rauhallisesti ja harkitsevasti. Toistuva tilanne, riippumatta siitä miten rakentavasti siihen yritti suhtautua. Ei vain jaksanut toistuvasti suhtautua tuollaisiin arkisiin asioihin koulutustilanteina aikuiselle ihmiselle. Lapset ovat asia erikseen.

hebuli kirjoitti:No joka tapauksessa, tuossa oli kyseessä usein aikaisemminkin toistunut tilanne, jossa yksinkertainenkin asia muuttuu "mahdottomaksi" vain koska toinen ei suhtaudu tilanteeseen rauhallisesti ja harkitsevasti. Toistuva tilanne, riippumatta siitä miten rakentavasti siihen yritti suhtautua. Ei vain jaksanut toistuvasti suhtautua tuollaisiin arkisiin asioihin koulutustilanteina.

Aika iso ihminenhän sitä saa olla, että jaksaa vuosikausia elämästään kuluttaa korjatakseen jostakusta parisuhdekelpoisemman. Parhaimmillaan siitä saa palkkioksi sen, että ehjäsi ihmisen vain nähdäkseen tämän lähtevän jonkun muun iloksi Yksi elämä kuitenkin elettävänä. Paitsi jos sielunvaellukseen uskovat ovat oikeassa.

Zeb kirjoitti:

Pehmovanukas kirjoitti: Loppuviimeksi vaati kuitenkin ammattilaisen apua ennen kuin suhtautumisen muutos onnistui. Yleensä lähellä olevat ihmiset ovat liian lähellä voidakseen kauheasti auttaa. Vrt. ilmiö, että poikaystävän sanomana jokin kohteliaisuus ei tunnu juuri miltään, mutta kun tuntematon sanoo, se onkin päivän pelastava asia. "Sanot noin vain koska tykkäät musta."

Mitenkään ammattilaisen apua aliarvioimatta - onko seuraava sitten parempi: "Sanot noin vain, koska maksan sinulle lähemmäs sata euroa jokaisesta käynnistäni täällä" ?

Tuo ei oikein päde kunnalliseen mielenterveyshuoltoon, joka on täysin ilmaista. Tässä tapauksessa apu taisi löytyä YTHS:n palveluksessa olevalta terapeutilta, puolessa vuodessa ihminen oli ihan toisenlainen suhtautumisessa itseensä ja taisi maksaa muutaman kymmenen euroa.

Ensimmäisenä tyhmistä "riidoista" exän kanssa muistuu mieleen se kun hän veti hirvittävän suuren herneksen nenäänsä kun totesin pystyväni vallan mainiosti tulemaan toimeen hänen melkoisen eksentrisen isänsä kanssa. Pienessä kaljapöhnässä oltiin kyllä molemmat, mutta siltikin huvitti jo itse tilanteessa kiukkuisuuden aihe.
"Riidat" meillä johti usein taisteluihin syntyjen syvien aiheista, joten vaikken muistakaan miten tämä riita päättyi niin todennäköisyys on että ilta jatkui loppuunsa saakka synkän hiljaisen oluen tissuttelun tahdissa.

Ja riidat lainausmerkeissä siksi koska en oikeastaan ikinä riitele. Taidan olla sitä ärsyttävää "jaha, vaini" -tyyppiä kun toinen osapuoli hakee riitaa (kiitos tästäkin vähäisestä luonteenpiirteestä, isä).

Ommeltiin. Exäni, Mr Mykkäkoulu näytti siltä, että tarvitsi saksia, mutta olin kyllästynyt siihen, että se aina odotti mun osaavan lukea sen ajatuksia jostain pikkuvarpaan asennosta ja päätin etten anna niitä, ennenkuin se pyytää ihan suorasanaisesti. Vähän aikaa meni, sit se lähti ovet paukkuen ulos muistaakseni mutisten jotain "no vittu ei sit väkisin". Samaa ajattelin itse ja jatkoin puuhiani. Myöhemmin yritin soittaa sille, mutta sen puhelimeen ei saanut yhteyttä. Ei vielä seuraavana päivänäkään. Eikä sitä seuraavana. Missä vaiheessa itku kurkussa juoksin niille jollain tekosyyllä varmana siitä että se on vähintäänkin joutunut vakavan onnettomuuden uhriksi. Vielä mitä, siellä se nukkui, kämppis laski mut sisälle. Ei kuulemma vaan ollut huvittanut olla ihmisten kanssa tekemisissä vähään aikaan.

Legendan ainesta on myös siinä, kun viime vkl otin raivarit kun ärsytti kun poikaystävä oli kännissä ja just sillä hetkellä en keksinyt mistään sen tekemästä tai sen olemukseen liittyvästä asiasta yhtään mitään hyvää, minkä annoin kyllä kuulua. Molemminpuolisesti tulikin sitten vuodatettua kaikki ärsyttävät asiat toisesta jotain voipaketin pöydälle unohtelua myöten aivan ylivedettyyn "sä aina"/"sä et ikinä" -tyyliin. Piikittely jatkui vielä pitkälle seuraavaankin päivään ja alkoi olla jo aika hauskaa. Olimme siis tulossa bileistä, jonne se oli mennyt pääasiallisesti tarkoituksenaan päihtyä, minkä tiesin kyllä. Päivällä sitten itkin, että miten saatoin olla sille niin ilkeä silloin yöllä, se vaan hymyili että sattuuhan niitä huonoja päiviä itse kullekin.

Vanhempani vievät voiton kaikista omista riidoistani. Yksi heidän riidoistaan koski paahtoleipäviipaletta. Jompikumpi oli laittanut sen paahtimeen, minkä jälkeen äitini otti sen sieltä, voiteli ja söi. Siinä vaiheessa isäni kiivastui, että ei äidillä ollut oikeutta syödä hänen paahtamaansa leipää. Äitini totesi, ettei isäni sitä ollut paahtanut, vaan hän itse. Aihetta vatvottiin kovaan ääneen koko viikonloppu.

Toinen heidän tyylikäs riitansa koostui seuraavista repliikeistä sekä sen jälkeen pitkästä äänettömästä murjotuksesta:
- Miksi sinä olet taas niin huonolla tuulella, isäni kysyi.
- Täh, äitini ihmetteli. - En minä ole huonolla tuulella.
- Oletpas, isäni siihen. - Sinä olet aina niin huonolla tuulella, ettet edes itse enää huomaa sitä.

isohaara kirjoitti:Ja riidat lainausmerkeissä siksi koska en oikeastaan ikinä riitele. Taidan olla sitä ärsyttävää "jaha, vaini" -tyyppiä kun toinen osapuoli hakee riitaa (kiitos tästäkin vähäisestä luonteenpiirteestä, isä).

prosessi kirjoitti:Toinen heidän tyylikäs riitansa koostui seuraavista repliikeistä sekä sen jälkeen pitkästä äänettömästä murjotuksesta:
- Miksi sinä olet taas niin huonolla tuulella, isäni kysyi.
- Täh, äitini ihmetteli. - En minä ole huonolla tuulella.
- Oletpas, isäni siihen. - Sinä olet aina niin huonolla tuulella, ettet edes itse enää huomaa sitä.

Tuota sivusta kuunnellessa olisi voinut joutua siistimään näyttöä paahtoleivänpaloista.

Sukat. Ne jotka jätetään keskelle lattiaa. Niistä on riidelty jo kuusitoista vuotta.

Ja ne Aidot Oikeat riidanaiheet taas puree niin syvälle nahan alle ettei niistä täällä sen enempää.

prosessi kirjoitti:Toinen heidän tyylikäs riitansa koostui seuraavista repliikeistä sekä sen jälkeen pitkästä äänettömästä murjotuksesta:
- Miksi sinä olet taas niin huonolla tuulella, isäni kysyi.
- Täh, äitini ihmetteli. - En minä ole huonolla tuulella.
- Oletpas, isäni siihen. - Sinä olet aina niin huonolla tuulella, ettet edes itse enää huomaa sitä.

Ei saakeli, sun vanhempien pitäis saada oma sketsisarja ! (laittaisin sen läpsyttävän hymiön ellei se olisi niin syvältä)

Zeb kirjoitti:

prosessi kirjoitti:Toinen heidän tyylikäs riitansa koostui seuraavista repliikeistä sekä sen jälkeen pitkästä äänettömästä murjotuksesta:
- Miksi sinä olet taas niin huonolla tuulella, isäni kysyi.
- Täh, äitini ihmetteli. - En minä ole huonolla tuulella.
- Oletpas, isäni siihen. - Sinä olet aina niin huonolla tuulella, ettet edes itse enää huomaa sitä.

Ei saakeli, sun vanhempien pitäis saada oma sketsisarja ! (laittaisin sen läpsyttävän hymiön ellei se olisi niin syvältä)

Kysymys kuuluukin, että minkämoinen riita siitä syntyisi, jos heille selviäisi että olen kertoillut moisia julkisella keskustelupalstalla...

Ei tästä täällä sen enempiä, kuin että pari kertaa on ollut ero todella lähellä.
Liian paljon yhteistä kuitenkin, kuten se tärkein - rakkaus toiseen.

McJanne kirjoitti: Astianpesukoneeseen laitettavat astiat esipestään, eikös joo?

Miksi helvetissä pestä astiota jotta ne voisi laittaa pesukoneeseen? Sama myydä se pesukone ja pestä ne astiat suoraan kaappiin.

Mun oikeasti rakas eksäni paiskasi riidan tuoksinassa kananugetin ikkunasta ulos.

McJanne kirjoitti:

Georgina kirjoitti:Miksi helvetissä pestä astiota jotta ne voisi laittaa pesukoneeseen? Sama myydä se pesukone ja pestä ne astiat suoraan kaappiin.

Ei tartte niin paljon pesuainetta n00b

No en kyllä mäkään oikeen tajua sitä ajattelua, että ostetaan astianpesukone helpottamaan tiskausurakkaa, mutta sitten joudutaan kuitenkin kaikki astiat pesemään samalla tavalla, mutta "säästetään sentään käsinpesuainetta". Aika heikko logiikka varsinkin kun konetiskiaineita joutuu sitten joka tapauksessa käyttämään ja ne ovat kalliimpia ja kuormittavat enemmän ympäristöä.

Eli siis, jos astiat tosiaan pitää mielestäsi esipestä käsin, mitä helvetin "hyötyä" tiskikoneesta on sen lisäksi että sähkölasku kasvaa, vesilasku kasvaa, pesuainekulut kasvavat ja ympäristö kuormittuu enemmän?

Herra Manala kirjoitti:Eli siis, jos astiat tosiaan pitää mielestäsi esipestä käsin, mitä helvetin "hyötyä" tiskikoneesta on sen lisäksi että sähkölasku kasvaa, vesilasku kasvaa, pesuainekulut kasvavat ja ympäristö kuormittuu enemmän?

Esipesu = kastikkeet lautaselta vittuun ynnä vesilurutus, että lähtee ne viimeisetkin suurimmat töhkät. Ei siitä kovin paljoa vaivaa ole. Minusta on suurempi vaiva pistää samat astiat toiseen kertaan pyörimään.