Eri mieltä tuosta, etteikö masennuksen taustalla voisi olla hyvinkin tunnistettavia elämäntapahtumia. Masennuksen erottaa mielestäni normaalista surureaktiosta selvimmin se, ettei se mene ohi kohtuullisessa ajassa. Elämäntapahtumiksi voidaan laskea myös hyvinkin vanhat tapahtumat, vaikka sitten lapsuudenaikaisetkin. Ihminen on perimänsä ja elämäntapahtumiensa kombinaatio. Masennus ei mielestäni tule tyhjästä, vaan siihen on syitä, joko ilmeisiä tai ei-ilmeisiä, ja näitä ei-ilmeisiä tulisi yrittää kaivaa päivänvaloon. Perinnöllisyyttä masennuksessa edustaa yksilöllinen biologispohjainen alttius - herkkyys eri vastoinkäymiskombinaatioille.prosessi kirjoitti:Ok, minä en edes osannut laskea tiettyjen tunnistettujen elämäntapahtumien aiheuttamia tunnetilan häiriöitä varsinaiseksi masennukseksi. Varmasti avioerot, läheisten kuolemat ja sairastumiset on helpompaa saada käsiteltyä terapian avulla, ennen kuin niistä ehtii muodostua varsinaista masennusta. Ne eivät kuitenkaan yleensä edes johda ihmistä psykiatrian polille, vaan ne käsitellään kirkkojen ja muiden järjestöjen tukisysteemeissä. Ne eivät myöskään normaalisti edellytä minkäänlaista lääkehoitoa, koska normaalisti ihmismieli selviytyy vaikeistakin asioista järkkymättä. Psykiatrian näkökulmasta puhuttaessa tarkoittaa sana masennus sairautta (aivokemian epänormaalia käyttäytymistä), eli kroonistunutta tunnetilan häiriötä, ei normaaliin elämään liittyvää tunnetilojen vaihtelua.
Uskon itse aika paljon masennuksen synnyssä stressiteoriaan. Muistan jostain lukeneeni, että pitkään koholla oleva stressihormonitaso (mm. kortisoli) saa aikaan aivokemiassa masennukselle tunnusomaisia muutoksia. Liialliset, stressaavat elämäntapahtumat siis aiheuttavat masennusta, minkä jo käytännön elämänkokemuskin mielestäni helpostii vahvistaa. Herkkyys on toki tässäkin yksilöllistä.
Ja hei, missä hiton kirkossa mukamas nykyihminen saa tarvitsemaansa henkistä tukea ? Eivät nykyajan maallistuneet ihmiset yleensä edes hae sitä tukea kirkosta, he hakevat sitä ystäviltään, ja ellei se auta, niin lääkäristä. Niin, ja mihin "muihin järjestöihin" viittasit ?
Minusta sinä tunnut ikään kuin nyt jättäneen ulos sairausluokituksestasi lievän masennuksen. Kyllä kyseessä saattaa olla ollut masennus, vaikka se olisi ohittunutkin ilman lääkehoitoa. Tavallisimminhan masennus ohittuu ilmankin hoitoa, siinä tosin saattaa mennä luvattoman pitkään, tai sitten se voi kroonistua tai sitten ihminen voi tehdä masennuksissaan itsemurhan. Lisäksi masennus aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Näin ollen mahdollisesti/todennäköisesti itsestäänkiin lopulta ohittuvan sairauden lääkehoito on usein hyvinkin perusteltua, kokonaistilanne arvioiden.Lääkkeiden teho ei todellakaan ole pomminvarma, mutta silti varmempi kuin terapioiden, kun puhutaan sairaudesta nimeltä masennus. Minunkin mielestäni nykyään varsinkin noita serotoniinin takaisinoton estäjiä käytetään turhan kepein perustein, varsinkin koska niiden sivuvaikutukset helpostikin voivat olla suurempi ongelma kuin se "masennus" johon lääkehoitoa käytetään. Suurin osa noista puolen vuoden lääkekuureista on turhia, koska alkutilanteessa ei edes ole ollut varsinaista masennusta. Eli lääkkeet eivät ole missään vaiheessa vaikuttaneet mihinkään, vaan ihminen on yksinkertaisesti saanut käsiteltyä ne tapahtumat, joita seurannutta tunnetilaa joku lääkäri on kuvitellut masennukseksi.
Tähän vielä muistutan, että en ole lääkekielteinen, kritisoin vain lääkityksen käyttöä ainoana hoitona. Sivuvaikutuksistakaan en näiden uusien lääkkeiden suhteen osaisi olla erityisen huolissani, nehän ovat hyvinkin turvallisia.