Suorittaminen

[Vadim]

Olen huomannut, että joskus mukaviinkin asioihin (harrasteisiin, muihin tekemisiin) tuntuu hankalalta tarttua. Jollain tavoin vaikuttaisi siltä, että tämä liittyisi aikaamme riivaamaan suorituskulttiin, jossa kaikissa asioissa pitää saavuttaa jotain, siis onnistua, mikä tekee koko puuhasta ikävää. Kuulostaako tämä yhtään tutulta?

[huima]

Kuulostaa tutulle.

Olen yrittänyt varoa sitä että asiat eivät muuttuisi suorittamiseksi - ja toisaalta välillä opetellut löytämään myös sellaista moodia ja asennoitumista, että pystyy suoriutumaan niistä asioista, jotka vain pitää tehdä. Jossain määrin koko maratoni-harjoittelu on sellaista, itsensä fokusoimista tiettyyn asiaan ja pitämistä kurissa.

Monissa muissa asioissa kuitenkin elän ja olen tunteella mukana, sillä muuten en osaa asioita tehdä. Olen jotenkin elänyt siinä uskossa että tässä lyhyessä elämässä kannattaa tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itsestä oikealle ja hyvälle. Jos asiat tuntuvat yhdentekeviltä suoritteilta, en ehkä ole tekemässä oikeita asioita.

[slam]

Työ on suorittamista, jos jokin, kun usein on tarkat määrä-ajat...

Urheillessa, hieman kitumalla ja sateessakin väkisellä vääntämällä saattaa saavuttaa taitotason, joka antaa nautintoa tuskallisen suorittamisen/treenaamisen jälkeen, vaikka ei oikein jaksaisikaan aina.

been there done that. Tosin kahden ympyrän kiepautus osittain piä alaspäin jäi 30 astetta vajaaksi. Ja eri päivänä tuli viime talvena reenattua eri systeemejä, koska olosuhteet olivat kovin erilaiset joka päivä...

Joskus kun oli kavasti jäätä oli hieman väkisin puurtamista, mutta reenasin vain ponnistusta ja linjaa... Nämä reenit siivitteli kunnon korkeuksiin. Ei ilman sellaista väkisin puurtoa olisi saanut iloita. 2-3m airista... Saamari kun kaverilla oli nainen ja ei päässyt mäjelle... Yksin tylsää myöskin, mutta paljon tuli tutustuttua myös muihin, kun aloin vain mölisemään immeisille...

Viimeisenä päivänä oli aivan samperin lähellä kunnon ensihoitokaatuminen... Selvisin keskisormen kivuilla ja niskat toki olivat kipeät tovin, kun pari kertaa kaaren päälle jyräsin niskoilla...

Itse ainakin nautin kun viitsii vähän löysyttää ruuveja päästä...

[Vadim]

Jahah, puntit ovat edelleen tasan, ja ihme kyllä kukaan ei ole lähettämässä minua antenniosastolle, vaikka syytä saattaisi ollakin.

En tiedä onko ongelma suomalaiskulttuurillinen vai mahdollisesti länsimainen, vaikea sanoa. Mutta jos ajattelee esimerkiksi Amerikkaa, siellä päin yrittämiseen ymmärretään liittyvän tietyn riskin, eikä kukaan pidä konkurssia kovin kummoisena asiana. Euroopassa taasen tuntuu, että riskejä vältetään, koska muutenkin menee siedettävästi, ja epäonnistumista seuraava sosiaalinen sanktio on melko huima (sori). Luovan ihmisen täytyy olla vähintääkin itsekritiikitön puolihullu saadakseen jotain aikaiseksi.

Ratkaisuna kaiketi olisi, että vapaa-aikaan liittyvät asiat koettaisiin kiireettömänä puuhasteluna. Valitettavasti vaan aika tuppaa nykyään olemaan siinä määrin kortilla, etten tiedä, onko se suoranaisesti mahdollista.

[slam]

Vastenmielinen tekeminen on kohtuullisen out. Mietityttää jälleen hieman tuskaisen arkipäisen ja kiduttavan työn aloittaminen. Monet asiat alkavat tuntumaan kiduttavalta rutiinilta pidemmän päälle, jos ei ole luonteeltaan yhtään rutinoitunut kyseiseen asiaan.

Aikuisen määreitä ovat ne, että pitää vanhasta virsimusiikista, vaikka uuttakin olisi tarjolla. "En löydä puhumalla laulamisesta säveltä, kun nuotteja kuuluu venytellä"

rutinoitukaa, siinä on pelastuksenne!

[Vadim]

Slämäri, Kitinän oraakkeli.

[Elukka]

Rutiiniin ja pakkopullaan haaskaantuu valitettavasti leijonanosa elämästä nykyään. Vaan minkäs teet, jollain on laskut maksettava ja elukat pidettävä ruokittuina & juotettuina...

[NomenNescio]

Olen huomannut, että joskus mukaviinkin asioihin (harrasteisiin, muihin tekemisiin) tuntuu hankalalta tarttua. Jollain tavoin vaikuttaisi siltä, että tämä liittyisi aikaamme riivaamaan suorituskulttiin, jossa kaikissa asioissa pitää saavuttaa jotain, siis onnistua, mikä tekee koko puuhasta ikävää. Kuulostaako tämä yhtään tutulta?

Tavallaan, vaan inhoan moista vankilaa, enkä suostu siihen.
Elän ennemmin pienemmällä elintasolla, ja enemmällä vapaa-ajalla kuin mitä jää haaskatessa elämää esim vakituiseen palkkatyöhön. Tietenkin on otettava huomioon koulutukseni (kun koulutukseeni hain, minullakin oli saavutuspaineita, nykyään de nada) joka mahdollistaa tilapäisten hyvin palkattujen sijaisuuksien varman saamisen, jolloin voin itse päättää miten elämääni elän. Vakinaista virkaa en hakisi, enkä ota vaikka tarjottaisiin.. kahlitsisi liikaa vapauttani elää haluamallani tavalla.

Ensi kesä esimerkkinä. Olin sopinut jo helmikuussa kesätöistä, mutta esimies ei ollut valmis joustamaan aloitusajassa (viikko ennen juhannusta) ja en ollut erityisen tyytyväinen siihen. Siispä otin Tansanian matkani paluun 29.6 enkä 18 päivä, kuten hän olisi halunnut. Ilmoitin että en useammista syistä johtuen pääse tulemaan, ja hän päätyi hankkimaan toisen sijaisen. Tämän viikon sisällä olen saanut jo itselleni sovittua jo 3 vk 2 kk lopulle kesätöitä, jotka antavat minulle käteen n 3000 euroa, jolla elän hyvinkin jo osan syksyä, vaikka mitään muuta ei tulisikaan kuvioon. Enkä oikeasti tiedä, että haluanko edes yhtään lisää töitä, koska arvostan vapaa-aikaani enemmän kuin rahaa.
Auto tietenkin olisi kiva uusia, mutta laitoinpa vanhan raatoni korjauksiin juuri 500 euroa, ja nyt se vanha lousku tulee palvelemaan minua seuraavan vuoden kiltisti, kuten on jo palvellut pari vuotta - ehkä akun joudun ostamaan, kun talvella jännite näytti olevan jo 9 voltin tienoilla käynnistyksen yhteydessä. Sen verran minulla on vararahastoa että jos niin ei käy, voin joko korjata tai ostaa jonkun uuden vanhan louskun.
Ihan uuden hankinta vaatisi jo säännöllistä elämää, enkä moiseen aio sitoutua.
Ehkä jos elämään tulisi joku jota en voi jättää taakseni vakiintuisin, mutta sellainen vaikuttaa aika epätodennäköiseltä - niin harvoin kukaan oikeasti kolahtaa - ja vaikea uskoa että sellainen joka tipauttaisi minut polvilleni olisi myöskään mikään ylisuorittaja. Koko ajatusmalli on sen verran vastenmielinen että mitä yhteistä minulla moisen kanssa olisi?

Siis miksi suorittaa?
Jokainen tekee ihan omat valintansa, vähemmälläkin pärjää.

[Vadim]

Siis miksi suorittaa?
Jokainen tekee ihan omat valintansa, vähemmälläkin pärjää.

No siis päätymättä kysymykseen siitä, mitä valinnalla oikeastaan tarkoitetaan, voi ehkä herättää kysymyksen, miksi pitäisi pärjätä vähemmällä? Miksi pitäisi haluta vähemmän, kuin mitä helposti saa?

Maallistumisen tahaton seuraus saattaa olla, että nykyhetken ja välittömän kokemuksen merkitys korostuu, jolloin työskentely tavoitteen saavuttamiseksi alkaa tuntua vähemmän mielekkäältä. Toisaalta jumalattomia saattaa riivata ajatus omasta pysyvyydestään, mitä tavoitellaan erityisyyden tai julkisuuden kautta, jotka usein seuraavat toisiaan. Julkisuushan dokumentoi, mikä tekee kohteesta tietyllä tavalla kuolemattoman, ja julkisuuteen pääsee erityisyyden kautta. Erityisyys taas vaatii työtä, ellei ole sattunut saamaan jotain myötäsyntyistä; mutta jos erityisyyttä ei saavuta, kuolemaa seuraa unohdus ja katoaminen.

[NomenNescio]

Siis miksi suorittaa?
Jokainen tekee ihan omat valintansa, vähemmälläkin pärjää.

taas vaatii työtä, ellei ole sattunut saamaan jotain myötäsyntyistä; mutta jos erityisyyttä ei saavuta, kuolemaa seuraa unohdus ja katoaminen.

Minä pidän juuri siitä että olen ns "nobody", että unohdun, kun kuolen.. ja katoan maailman tietoisuudesta. "To make a difference" on aivan eri asia, sen saan aikaan olemalla läheisilleni hyvä, mutta toivon että katoan heidänkin mielestänsä kuollessani, että eivät jää suremaan jotain mille ei voi mitään.

Ihmiset aikoinaan siunailivat sitä 6 vuotta asunnossansa kuolleena ollutta "kuinka kamalaa". Jokainen voi olla sosiaalinen halutessansa, ainakin minulle itselleni se on valinta. Hyvin usein tuntuu että ei voisi vähempää kiinnostaa juuri ne saavuttajat, ahdistavaa porukkaa, joiden suppeista asenteista ei ole minulle itselleni mitään muuta kuin haittaa.
He kun olettavat että kaikki muut haluavat samaa kuin he itse, tai että jos niin ei elä niin on jotenkin yhteiskunnan loinen. En edes vaivautunut valittamaan Kelan päätöksistä vaikka olisin saanut sieltä erään sairasloman teknisen käsittelyvirheen takia n 1000 euroa. Mitä väliä, raha on vain rahaa.. ja nöyryttävää selitellä jollekin virkamiehelle jotain mikä ei oikeastaan sille kuulu.
Pystyn pärjäämään ilmankin, niin köyhä en ole, että minusta tulisi nöyrä.
Tuohon Tansanian matkaan olisin saanut kuulemma hakiessani tukea 700 euroa, mutta jälleen olisin joutunut selvittämään elämääni ihmisille, joita en kunnioita. Kollegani ovat noin 95 % omahyväistä, kateellista ja "kunnianhimoista" saavutusorientoitunutta sakkia että en näe syytä selitellä itselleäni yhdellekään niistä- en edes tuolla tavalla. Pienen akateemisen ammattikunnan kiroja, kaikki tuntevat toisensa jos eivät muuten niin jonkun toisen kautta.. pitäisi olla kuten muutkin = evvk. Kumma miten samaa sisareni sanoo omasta hyvin vastaavasta ammattikunnastansa, vaikka hän kyllä tuleekin niiden kanssa toimeen.

No siis päätymättä kysymykseen siitä, mitä valinnalla oikeastaan tarkoitetaan, voi ehkä herättää kysymyksen, miksi pitäisi pärjätä vähemmällä? Miksi pitäisi haluta vähemmän, kuin mitä helposti saa?

Ja miten nin helposti saa? Aikaa siinä tuhlaa, sitä ainoaa mitä ei saa takaisin. Elän nyt, en eläkkeellä kun olen raihnanen.
Ei kukaan ole kuolinvuoteellansa katunut että "vietinpä liian vähän aikaa toimistossa", vaan kyllä ennemmin elämätöntä elämäänsä tai laiminlyötyjä rakkaitansa

[Vadim]

Ohoh, jo neljä henkilöä on passittamassa vaatimatonta persoonaani lääkäriin, samaan aikaan kuin enemmistö on kallistumassa jaan kannalle. Vai pitäisikö lääkäriinpassitusta pitää jonkinmoisena einä?

Myönnettäköön, että Kitiseminen ei kyllä tunnu suorittamiselta, mahdollisesti siksi, että täällä horinointia tuskin voi pitää varsinaisesti "suorituksena". Siksi kai täällä tuleekin vietettyä kenties enemmän aikaa, kuin kiintiö sallisi?

[hermine]

Pakkohan sitä on elämässä jonkun verran asioita olla, jotka vaan menevät rutiinilla sillä asenteella, että kunhan saa tehtyä pois käsistä, voi unohtaa. Tuo rutinoituminen kannattelee elämää sitten sen verran, että voimavaroja voi kohdentaa ei-välttämättömyyden alueelle, kun jokaisesta sukkienvaihdosta tai ruokakauppakäynnistä (tai tietenkään töihin liittyvistä rutiineistakaan) ei tarvitse tehdä Elämää Suurempaa Spektaakkelia vaan niiden voi antaa hoitua siinä sivussa.

Yritän kuitenkin vältellä, ettei koko elämäni keskittyisi kokonaan tuolle välttämättömyysakselille, jonka kuuluisi toimia "siinä sivussa". Esim. olisin saanut koko kesäksi töitä joilla olisin elellyt talvenkin ihan kivasti, mutta tämä olisi tarkoittanut täysin työnantajan joustamattomiin aikatauluihin asettumista joka minun tapauksessani, useiden vuosien kokemuksella samasta työpaikasta, tarkottaisi sitä, että mitään muuta elämää minulla ei sitten olisikaan ollut kuin se suht vakiintuneista rutiinitoimenpiteistä muodostuva työ. Mielummin elelen seuraavat 5kk nykyisestä työstäni saamallani kahden kuukauden palkalla. Ei ihmisen mieltä ole tarkoitettu kestämään sellaista "viideltä ylös-aivotonta puurtamista täysin ulkopuolelta saneltuun tahtiin koko päivä-kaupan kautta kotiin-eväät valmiiksi ja työvaatteiden puhdistus seuraavaksi päiväksi-ajoissa nukkumaan jotta jaksaa taas herätä aamulla" -elämää kovin pitkiä yhtäjaksoisia aikoja. Jos ei mieli reagoi turhautumalla koko elämään, reagoi sitten keho kaikenmaailman pikkukrempoilla vaatiakseen pysähtymään. Ilman riittävää, pakotonta joutilaisuutta tuskin syntyy mitään kovin arvokasta, asiat vaativat aikansa kasvaakseen vapaasti kestäviksi, oli kyse sitten ihmissuhteesta tai mieltä ilahduttavista ideoista.

[EveryWoman]

Suorituskeskeisyydestä puhuttaessa tarkoitettaneen puhujasta riippuen hieman erilaisia asioita. Milloin sillä viitataan yleiseen yritteliäisyyteen ja aikaansaamisen haluun en pitäisi sitä haitallisena - päin vastoin. Haitat alkavat käsittääkseni olla hyötyjä suurempia siinä vaiheessa, kun suorittaja menettää kykynsä nauttia prosessista eli kun koko suorituksesta syntyvä mielihyväkokemus liittyy valmiiksi saamisen hetkeen. Tuo hetki on tyypillisesti kovin lyhyt, ja joidenkin suoritteiden kohdalla voidaan ajatella ettei sitä saavuteta koskaan (esimerkkinä siivoaminen, likaa kun tulee aina lisää eikä sitä siitä ole mahdollista hetkeksikään päästä täydellisesti eroon). Pelkästään valmiiksi saamiseen kytketty mielihyvä jää lyhyeksi, ja mitä pitkäkestoisempia suoritettavat tehtävät ovat, sitä epätaloudellisemmaksi panos/tuotto -suhde muodostuu.

Henkisesti taloudellisempaa on elämä, jossa mielihyvää voi kokea siitäkin, että on parhaillaan tekemässä jotain, pyrkimässä tavoitteeseen - siis prosessista. Mielihyvä toimii eräänlaisena polttoaineena prosessin jatkamiselle, ja vaikka käynnissä olisikin varsin pitkäkestoisia projekteja, joiden valmistuminen häämöttää vielä kaukana edessä, polttoainetta saadaan kuitenkin säännöllisesti.

Henkilö, joka saa tankattua vasta maalissa, pyrkii tietysti maaliin nopeammin. Monissa tapauksissa tämä vaikuttaa suorituksen laatuun kielteisesti. Voi käydä niinkin, että suoritukset heikkenevät heikkenemistään, kunnes maaliin pääseminen ei enää tyydytäkään eikä polttoainetta tipu. Arvatenkin tällaisessa tilanteessa syöksykierre on edennyt varsin tuhoisaksi: alitajunta vaatii yhä enemmän suorituksia (= valmiiksi saamisia) yhä tiheämmällä aikataululla, mutta yksittäisestä suorituksesta saatavan polttoaineen määrä vähenee koko ajan. Sellaista ei yksinkertaisesti jaksa.

Miten sitten murtaa tällainen tuhoisa kaava? Ehkä joku muu osaisi neuvoa siinä minua paremmin. Oma tekemiseni on ehkä liiankin prosessikeskeistä, joten minun voi olla vaikea samastua ihmiseen jonka tilanne on päinvastainen. Yksi ajatus tulee kuitenkin mieleen: jos mielihyväkokemukset tuntuvat olevan niin tiukasti kiinni valmiiksisaamisen tunteessa, että yhtäkkiseen prosessista nauttimiseen on mahdotonta hypätä, ehkä tekemistään voisi pyrkiä jakamaan mentaalisesti pienempiin osaprojekteihin. Jos ajattelee vaikkapa kuuden opintopisteen koulukurssia yhtenä suorituksena, mielihyväkokemusta saa odotella kuukauden ajan. Jos sen sijaan jakaa kurssin osasuorituksiin (jokaisen tenttikirjan lukeminen omana suorituksenaan, kurssitöiden tekeminen ominaan, jne.), mielihyväkokemusten määrä lisääntyy huimasti.

Avain tuossa lienee se, että henkilö itse kykenee henkisesti sitoutumaan osasuorituksiin ja näkemään niillä arvoa (= uskomaan, että ne ovat todellisia suorituksia, vaikka esim. virallista suoritusmerkintää niistä ei saakaan). Siihen, miksi jotkut onnistuvat tässä paremmin ja toiset huonommin, on varmasti monia yksilöllisiä syitä. Ymmärtääkseni aika monella toimintaa motivoivat muut kuin itselähtöiset syyt. Tutkintoa suoritetaan vanhempien toiveesta, mökkitalkoissa käydään syyllisyydentunteen pelosta, naimisiin mennään suvun painostuksesta ja niin edelleen. Jos oman toiminnan merkityksellisyyden pohjalla on ulkoisia vaatimuksia ja odotuksia, on varmasti huomattavan suuri riski päätyä suorituskeskeisyyden kuluttamaksi. Ulkoiset tahot kun eivät tuota palautetta suorituksista lainkaan niin usein, kuin polttoainetta tarvittaisiin. Jos taas oma halu on pääasiallinen omaa toimintaa ohjaava tekijä, palautettakin (= omaa tyytyväisyyttä aikaansaannoksiin) tulee riittävästi. Tällöin tosin joutuu aika-ajoin niiden läheisten tulilinjalle, jotka itse toimivat edellämainittujen sosiaalisten pakotteiden ohjaamina. Tällaiset ihmiset eivät voi sietää sitä, että joku on moisista pakotteista vapaa (vapaata ihmistä ei näet voi kontrolloida), ja yrittävät kaikin tavoin painostaa mustaa lammasta takaisin ruotuun. Mitä kokonaisvaltaisemmin henkilö on sisäisesti motivoitunut, sitä huonommin moinen painostus kuitenkin tehoaa. Näiden läheisten rakastaminenkin on verrattaen helppoa silloin, kun itsellä polttoainetta riittää tuhlattavaksi asti. Tärkeintä siis tässäkin tapauksessa on ensisijaisesti huolehtia itsestään.

[segma]

*Pitkä, asiallinen teksti*

Whee, EW is back!

[slam]

Hän kantoi arkkuaan vastatuuleen. Voimakkaasti elehtien yrittivät vastapuolen pelaajat puhua järkeä. Saattue kulki yhtenäisenä ryppäänä. Mukana olivat papit ja valtionlähettiläät.
”Kanna oikeaan suuntaan tai älä kanna ollenkaan.” puristui heidän mietteidensä kasasta otsikoksi.
”Antakaa minun kantaa omien mielijohteiden mukaan.” kantava potilas valitti yhteisölleen.
”Keskivertoarvon on annettava kantaa oikeutensa” yhteisö nosti keskuudestaan jälleen voimakkaan otsikon. Arkun kansi ponnahti auki ja hän istui aloilleen. Laatikko oli tyhjä. Pettyneenä hän paiskasi sen kohden yhteisön muureja. ”Pitäkää sisältä tyhjät mietteenne” hän julisti asettuen kontilleen. Uusi arkku lähti veistämöön ja hän näki sen valmistuvan, mutta ei voinut asialle mitään. Hän ei halunnut uutta arkkua itselleen. Ihmetyksen jalat juoksivat edellisen arkun luokse. Tutkittuaan aikansa hän löysi arkustaan välipohjan. Välilevyä hän ei olisi koskaan osannut edes olettaa löytävänsä. Alta saattoi löytää asioita, jotka muodostivat tyhjiöön olemassa olemisen.

[Vadim]

...teräväjärkinen analyysi...

Hämmentävää. EW on eritellyt tätä problematiiikkaa(ni) varsin mainiosti, tarjoamatta tietenkään suoranaista ratkaisua, jota ei välttämättä ole olemassakaan, koska kysymys luonnollisestikin palautuu siihen, millainen on hyvä elämä. Problemaattista päämääräsuuntautuneessa tekemisessä on se, että elämän lokus on jossain muualla kuin tässä ja nyt, ja siksi se, mitä on tässä ja nyt, on aina vähäarvoisempaa kuin se, mikä häämöttää jossain tulevaisuudessa. Toiseksi, sekä saavuttamista että epäonnistumista leimaa pettymys, edellistä siksi, että päämääräkeskeinen henkilö yhtäältä toteaa, ettei tulevan ja nykyisen yhtyminen, eli saavutus, tee häntä sen tyytyväisemmäksi kuin ennenkään, ja toisaalta, että on uusia tavoitteita, joita tavoitella; jälkimmäistä siksi, että epäonnistuminen luo kuvan loittonevasta onnen hetkestä, mitä luonnollisestikin seuraa pettymys. Koska useimmiten voi yrittää uudestaan, epäonnistuminen on huomattavasti vähemmän kriisialtis tilanne suorituskeskeiselle henkilölle kuin saavuttaminen.

Ongelmallinen tilanteesta tulee, kuten EW edellä toteaa, jos (a) suoritusta motivoineet tekijät menettävät merkityksensä, joko yhtäkkiä tai vähitellen, tai (b) suoritus saa niin suuren merkityksen, että itse prosessista tulee pelkkä suoritusta palveleva välivaihe, jolloin epäonnistumisen pelko alkaa sabotoida koko prosessia. Yksinkertaisin ratkaisu on ulkoistaa kurijärjestelmä, joka saa tekemään ja joka voi olla vaikkapa työpaikka tai motivoiva elämänkumppani, perhe tai ystäväpiiri. Näiden tarjoama palkkio- ja sanktiojärjestelmä voi pitkälti ratkaista ongelman käytännöllisellä, joskaan ei eettisellä tasolla (miten minun pitäisi elää?). Tästä johtuen ratkaisu saattaa lopulta vain pahentaa ongelmaa luomalla entistä enemmän ja suurempia odotuksia sen suhteen, mitä pitäisi saavuttaa, mikä korostaa suorituksen merkitystä entisestään ja tekee prosessista entistä vastenmielisemmän.

Saattaa olla, että tässä kosketetaan modernin yhteiskunnan perusongelmaa. Tilanteessa, jossa huomenna kaikki on paremmin, asiat eivät tänään voi olla hyvin. Vähän niinkuin Godot'ta odotellessa.

[LillyMunster]

Muista aamuisin herätä
Tehdä hyvin turha työsi
Kello käy sinun aikaasi
Sinun lyhyttä aikaasi

Miksi johtajat ampuvat
kalliit päänsä seinille
Miksi ikkunoista syöksyy
loputon itkevä joukko

CMX - Täynnä naisia

Ai miten niin suorittamista?? Ei minun elämäni, eipä ei...

[Vadim]

Kun nyt kerran tässä shrink-ketjussa ollaan, haluaisitko kertoa, miksi tituleeraat itseäsi "pyllyksi"? Jos kyseessä olisi esimerkiksi nowa, arvelisin sen olevan jonkinmoista itseironiaa, mutta sinun kohdallasi asia on hämärän peitossa. Ja miksi se vielä kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella? Toisaalta, jos tittelisi olisi "Pylly", sitä voisi ehkä pitää hieman omahyväisenä, koska muiden pyllyt pääsääntöisesti kirjoitettaisiin kuitenkin pienellä, ja tällöin korostaisit oman pyllysi arvoa muiden vastaaviin nähden, joten pieni alkukirjain on ehkä perusteltavissa. Pylly saattaa tietysti myös olla protesti tätä hieman teennäistä tittelikäytäntöä tai kenties koko palstaa vastaan - tai toimia eräänlaisena humoristisena tehokeinona, joka luo kontrastia varsin asiapitoisiin palstapläjäyksiisi. Olisin jokatap kiitollinen lisätiedoista!

[Pehmis]

Olisin jokatap kiitollinen lisätiedoista!

Taitaa olla niin että Pylly on hellittelynimi, jolloin se on myös erisnimi.

[EveryWoman]

First things first: kiitokset, arvon kanssakitisijä, päivän ja ehkä jopa koko viikon parhaista nauruista! Sitten sukellus titteliproblematiikkaan (varoitan etukäteen, että egosentrisyydessäni lienen pakotettu vastaamaan mahdollisimman pitkästi):

Kun nyt kerran tässä shrink-ketjussa ollaan, haluaisitko kertoa, miksi tituleeraat itseäsi "pyllyksi"? Jos kyseessä olisi esimerkiksi nowa, arvelisin sen olevan jonkinmoista itseironiaa, mutta sinun kohdallasi asia on hämärän peitossa. Ja miksi se vielä kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella?

Ensinnäkin olet näemmä tihrustanut titteliäni niinsanotusti perssilmällä, koska alkukirjain on kuin onkin iso. Toiseksi: miten niin minun kohdallani et tule arvelleeksi itseironiaa selitykseksi? Alitajuntaani alkaa vähitellen hiipiä sellainen ahdistava aavistus, että koko Kitinässä ei tosiaan ole yhden yhtä kirjoittajaa, jonka ironiareseptorit saattaisin saada värähtelemään pelkästään olemalla oma (omasta näkökulmastani verraten itseironinen) itseni.

Toisaalta, jos tittelisi olisi "Pylly", sitä voisi ehkä pitää hieman omahyväisenä, koska muiden pyllyt pääsääntöisesti kirjoitettaisiin kuitenkin pienellä, ja tällöin korostaisit oman pyllysi arvoa muiden vastaaviin nähden, joten pieni alkukirjain on ehkä perusteltavissa. Pylly saattaa tietysti myös olla protesti tätä hieman teennäistä tittelikäytäntöä tai kenties koko palstaa vastaan - tai toimia eräänlaisena humoristisena tehokeinona, joka luo kontrastia varsin asiapitoisiin palstapläjäyksiisi. Olisin jokatap kiitollinen lisätiedoista!

No, raotetaan nyt sitten salaisuuden verhoa. Kityn alkuaikoinahan meillä kaikilla oli käytössä moderaattorien laatimat vakiotittelit, paitsi niillä jotka vaivautuivat erikseen anomaan yksilöllisempää vaihtoehtoa. Minulle tämä oli ongelma, koska en kokenut Kityn laimeaan ja totunnaiseen alapäähuumoriin tukeutuvaa brändiä omakseni - silloinhan myös tittelit oli muotoiltu sitä tukeviksi - mutta toisaalta en löytänyt nettiavaruudesta sopivampaakaan keskusteluyhteisöä (kunnon persoonallinen alapäähuumori taas on asia erikseen, mutta sellaista en ole kohdannut muualla kuin syvällisissä kahdenvälisissä ihmissuhteissa). Silloin alkuvaiheessa näet myös omien titteleiden piti hyväksytyksi tullakseen olla Kityn hengen mukaisia.

Onneksi saatoin valita tittelin, joka ei näennäisesti ollut ristitiidassa Kityn vulgarismipyrkimysten kanssa, mutta joka itselleni edustaa jotakin muuta. Pylly on yksi niistä lukuisista kutsumanimistä, joilla kumppanini on minut ristinyt. Syy moisen nimityksen syntyyn ei liene vaikeasti kuviteltavissa. Eritoten silloin, jos tittelini viittaisi suoraan kyseiseen ruumiinosaani, se kirjoitettaisiin isolla alkukirjaimella!

Oli miten oli, arvon kanssakitisijä, yllä esittämänne arvelut osuvat molemmat oikeaan. Tiedostan toki, että teksteistäni välittyvä mielikuva lienee useimpien lukijoiden silmissä yksinomaan asiallinen, mutta koska tämäntyyppinen kirjoittelu sopii itselleni parhaiten, eikä kirjoittamistani motivoi tai ohjaa yhteisön sosiaalinen hyväksyntä, en viitsi nähdä vaivaa julkisen imagoni eteen. Tällainen vaivaton mahdollisuus kontrastin luomiseen siis kuitenkin tuli käytettyä hyväksi.

Toivon, että antamani tiedot koituvat teille hyödyksi mahdollisimman monilla elämänalueilla.

Kunnioittaen,
Pylly

[EveryWoman]

Taitaa olla niin että Pylly on hellittelynimi, jolloin se on myös erisnimi.

Äh, taas huomattiin kuka ei osaa tiivistää!

[Vadim]

Miksi johtajat ampuvat
kalliit päänsä seinille
Miksi ikkunoista syöksyy
loputon itkevä joukko[/i]

Samaa voisi tietysti kysyä rock-muusikoiden kohdalla. Tosin silloin sitä pidettäisiin jonkinmoisena sankaruutena.

[Pehmis]

Taitaa olla niin että Pylly on hellittelynimi, jolloin se on myös erisnimi.

Äh, taas huomattiin kuka ei osaa tiivistää!

Mä voin antaa sulle yksityisoppitunteja pyl.. Pyllyn tiivistämisessä

Eivätkä lakoniset toteamukset suinkaan ole aina rikkaus. Sun ylipitkät ja pohtivat kirjoitukset ovat oikeastaan hyvin suuri osa tämän palstan omaleimaisuutta, EWWK on muodostunut käsitteeksi joka on enemmän kuin yksi kirjoittaja. Eikö ole kivaa olla osa jonkin käsitteen sielua? Kyllä sen vastineeksi voi olla sitten hieman monisanaisempi kuin mediaanikirjoittelija.

[Vadim]

Pylly on yksi niistä lukuisista kutsumanimistä, joilla kumppanini on minut ristinyt. Syy moisen nimityksen syntyyn ei liene vaikeasti kuviteltavissa. Eritoten silloin, jos tittelini viittaisi suoraan kyseiseen ruumiinosaani, se kirjoitettaisiin isolla alkukirjaimella!

Toisin sanoen, EW:llä on hyvä pylly?

Tässähän riittää pohdittavaa koko loppupäiväksi...

[EveryWoman]

Toisin sanoen, EW:llä on hyvä pylly?

Kauneus on katsojan (Pers)silmässä, suuruus taas vähemmän subjektiivista.