Papparainen kirjoitti:Olen ehdottanut pariterapiaa. Silloin kun sain tietää viimeisetä kerrasta ja sanoin että nyt on kaikki ohi, niin silloin oli valmis myös lähtemään. Netistä olen käynyt kaikki sivut varmaan läpi missä parisuhdetta käsitellään, ja yrittänyt löytää toimintamalleja ja ajatuksia millä näistä omista tuntemuksista selviää.
Jos kumppanisi on valmis lähtemään terapiaan, menkää ihmeessä edes katsomaan, mitä prosesseja siellä käyminen voisi laukaista.
Tämä tänne kirjoittelu on sen "neutraalin 3 osapuolen" hakua. Kukaan teistä ei tunne meitä niin voitte arvostella vapaasti.
Valitettavasti nettikriitikot harvemmin ovat oikeasti neutraaleja. Ihmiset projisoivat omia pelkojaan ja traumojaan muiden tilanteisiin. Muutenkin monen nettikirjoittelu tuntuu rakentuvan lähinnä ilkkumismentaliteetille. Asiat kärjistyvät helposti ihan liikaa, kuten tälläkin kerralla on käynyt (ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat kumppanin mahdollisimman tyly kostonhimoinen lemppaaminen tai kynnysmattoelämä hautaan asti).
Molemmat olemme töissä. Eli minkäänlaista hyväksikäyttöä ei ole siinä suhteessa. Okei hän asuu mun asunnossa. Luonteeltaan hän on kiltti ja yvä ihminen. Ei valehtele, sen takia kaikki asiat tiedänkin. Saan tästä informaation paljoudesta syyttä osin itseäni, mutta olen aina ajatellut että oikeita päätöksiä ei voi tehdä, ellei tiedä tosiasioita. Kysyin tänään häneltä tunteeko tehneensä väärin. Odottelen tässä vastausta.
Hyvä, että rehellisyyttä on. Olen kanssasi aivan samaa mieltä siitä, että kurjistakin asioista on hyvä olla tietoinen. Mitä mieltä olette aiemmin (ennen taukoa) olleet suhteen ulkopuolisesta seksuaalisuuden toteuttamisesta?
Omat vikani tiedän. Olen ottanut hänet itsestään selvyytenä.
On hyvä, että tiedostat tuon. Osaisitko kuvailla tarkemmin, miten tämä on ilmennyt käytännössä?
Mitä haen on se miten antaa anteeksi. En tiedä onko muilla sama, mutta ainakun ajattelen heitä yhdessä, saa kaikki katastrofaaliset mittasuhteet.
Minulle ei ole sattunut mitään yhtä traumaattista, mutta yksi omista vaikeista tilanteistani oli se, kun elämäni rakkautena pitämäni mies ihastui toiseen naiseen kolmen päivän seminaarimatkan aikana Brysselissä (tämä ulkomaalainen nainen osallistui samaan seminaariin). Vastoin omaakin siihenastista minäkuvaansa ja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten tämä mies lopulta jätti minut tuon ihastuksensa vuoksi, siitäkin huolimatta että suhteemme oli meidän molempien mielestä arvokas ja hyvä. Vaikka tilanne koski minuun suunnattomasti, saatoin antaa hänelle anteeksi hyvin nopeasti - suurimpana syynä koko suhteen ajan jatkunut keskinäinen rehellisyytemme ja se, että tämänkin asian puhuimme läpi avoimesti ja rakentavasti. Lopulta ymmärsin hänen tilanteensa niin hyvin (ja hän minun), että en voinut muuta kuin olla hänen päätöksestään samaa mieltä hänen kanssaan.
Sinun tapauksessasi kumppanisi on varmasti tehnyt sellaisiakin päätöksiä, joita et voi nähdä hyvinä vaikka kuinka haluaisit. Olennaista olisi silti keskustella niistä rakentavasti, jolloin saatat onnistua ymmärtämään kumppanisi puolen - sen, miksi hän on tullut toimineeksi niin huonosti kuin on. Mitä paremmin ymmärrät hänen tilanteensa, sitä helpompi sinun on antaa anteeksi ja jatkaa elämääsi joko hänestä erilläsi tai sitten yhteistoiminnan hengessä hänen kanssaan.
Ja on vaikea käsittää miten hän on voinut ja kyennyt loukkaamaan minua. Eikö minun pitänyt olla se jota hän rakastaa eniten maailmassa? Näiden 6 vuoden aikana olen rakastanut vain häntä. En ole pettänyt. Olen miettinyt onko se edes käynyt mielessä.
Rakastaminen on eri asia kuin ihastumisen tunne. Rakastaminen on tekoja, ei pelkkää tekemättä jättämistä (esim. pettämättömyyttä). Se on huomioon ottamista, auttamista, välittämistä, kuuntelemista, uhrautumista (en tosin pidä tuosta sanasta koska jos oikeasti rakastaa, uhrautuminen ei tunnu uhrautumiselta). Ennen kaikkea: rakastaminen on niin oman kuin muidenkin ihmisyyden kunnioittamista. Jos ihminen ei rakasta itseään, hänen on vaikea rakastaa ketään muutakaan. Sen vähän perusteella, mitä olet kirjoitellut, voisi ajatella että sinä et ole vielä oppinut rakastamaan itseäsi ja kunnioittamaan omia tarpeitasi. Jos näin on, ei ole ikävä kyllä mahdollista että olisit todella rakastanut kumppaniasi. Samaan viittaa se, että sanot pitäneesi häntä itsestäänselvyytenä. Riippuvaisuuden ja ihastuksen tunteita toki voi olla, mutta ne eivät vielä tee rakkautta.
Samoin kumppanisi kohdalla. Hän voi olla hurjastikin ihastunut siihen naissankariin tällä hetkellä, mutta se on aivan eri asia kuin rakastaminen. Ihastukset tulevat ja menevät, mutta vain kehittynyt rakkaus säilyy. Jos tilanne sattuu tällä hetkellä olemaan niinkin ikävä, että sinun ja kumppanisi välille ei vielä ole päässyt kehittymään tuollaista kestävää rakkautta, voin ymmärtää pakokauhun ja tuskansekaiset tunteesi siitä, että hän on ihastunut toiseen. Et ehkä osaa nähdä sen olevan "vain" ihastusta, jos olet tähän asti ajatellut että se olisi syvintä mitä ihminen voi rakastettuaan kohtaan tuntea.
..Joka tapauksessa: tunnut olevan sellaisessa pattitilanteessa, että mikä tahansa etenemissuunta olisi tervetullut. Vedet pitää saada virtaamaan johonkin, vaikka hallitsemattomastikin, jotta pahimman sotkun selvittyä voi ryhtyä tarkemmin katselemaan mitä on jäänyt jäljelle ja mihin suuntaan virta alkaa viedä. Kannustan tosiaan teitä sinne terapiaan (tai jos kumppanisi jänistää, mene sinä ainakin).
