Hihii Mylle! Ihanaa kun keskustelet mun kaa!
Mylwin kirjoitti:Viittasin nyt lähinnä siihen, että ihmisten yhteenkasvamiseen tarvittaisiin asioiden, lähinnä nyt parisuhde-sellaisten, sisäistämistä ja ymmärtämistä. Ihmiset, jotka eivät koko elämänsä aikana keskustele sanaakaan syvällisesti saattavat olla täysin onnellisia elämänsä loppuun asti. Toisen ihmisten tarpeiden ja tarkoitusperien ymmärtäminen ei minusta vaadi mitään erityistä keskustelua, tarkkailua tai molemminpuolista vuorovaikutusta - joissain tapauksissa ne vain sopivat yhteen.
No jaa! Ihminen, joka on täysin onnellinen elämänsä loppuun asti kuulostaa ensinnäkin aikamoiselta paradoksilta. Toisen kanssa yhteen sopiminen ei välttämättä vaadikaan vuorovaikutusta, mutta silloin on kyllä suuri riski kasvaa erilleen. Ihminen ei ole mikään staattinen
tässätäänytois, vaan jatkuvasti muuttuva henkinen kokonaisuus. Aika hyvä tsägä käy, jos kaksi täysin ilman keskinäistä vuorovaikutusta elävää ihmistä muuttuvat loppuelämänsä ajan täsmälleen samalla tavalla. Vaan onhan sekin tietysti teoriassa mahdollista - yleistä sen ei kyllä voida sanoa olevan.
Puhe oli siitä, kuinka paljon on tervettä analysoida omia tekosiaan ja kuinka se vaikuttaa mielipiteiden muodostumiseen sitten jatkossa. Jotkut flippaavat päästään kun miettivät että mitä tuli ostettua kaupasta, tarvinko sittenkin jotain muuta - jotkut pystyvät paljon suurempiin pohdiskeluihin. Mutta eihän kukaan alkoholistinakaan synny vai?
Ymmärränkö nyt oikein: mielipiteesi on, että jos minä ja poikaystäväni analysoimme liikaa, jonakin päivänä vielä flippaamme?
Vierastan tapaasi rinnastaa ajatteleminen viinankäyttöön. Viina hämärtää todellisuuden kokemista, ajattelu kirkastaa sitä. Oletko muka eri mieltä? Silti tunnut suhtautuvan ajatteluun kuin se olisi jokin nurkan takana vaaniva peikko, jota on syytä parhaansa mukaan karttaa - siis Paha Asia.
No, ihan ilkikurisuuttani kysyisin: missä menee se raja, jonka jälkeen tapahtuva tiedostaminen ja jakaminen on liikaa, ja mitä kielteisiä seurauksia tuon rajan ylittämisellä on?
No sehän on yksilöllistä, kuten tuossa aiemmin jo totesit .. tämä koko keskusteluhan perustuu kärjistetyille esimerkeille, ei niinkään kenenkään henkilökohtaiseen elämään. Ainakaan minun, itse kun tykkään välistä höpistä ja pohdiskella näitä juttuja.
Yksilöllistä on minusta se, minkä verran kukakin pohdiskelusta/keskustelusta/kyseenalaistamisesta nauttii. Tiedostaminen ei kuitenkaan minun käsittääkseni ole missään tilanteessa itseisarvoltaan kielteistä (poisluettuna aivan äärimmäiset poikkeustapaukset, tietty), eikä sitä voi esintyä liikaa.
Vastustin lähinnä elämänfilosofista asennetta, jonka mukaan ihmisen tulisi miettiä ja tiedostaa jatkuvasti omia ja muiden tekemisiä ollakseen ehjä henkisesti.
No tuota noin. Minäpä väitän, että vastustuksesi on turhaa, tai vähintään hullunkurista, koska sinä itsekin teet tuota jatkuvasti.
Valitsitko esimerkiksi itse, mitä teet peruskoulusta päästyäsi - vai jätitkö valitsematta, minkä seurauksena ajelehdit muiden ihmisten toiminnan seurauksena minne sattuu? Jos sinulla oli ongelma suorittaa tätä valintaa, olisitko toivonut olevasi enemmän perillä siitä mitä haluat? Valitsetko mitä urheilua harrastat vai osoitatko silmät ummessa jonkun urheiluliiton harrastuslistaa? Tai jos osoitat silmät ummessa, teetkö sen ilman mitään syytä vai siksi, että olet valinnut lisätä spontaania toimintaa elämääsi?
Aika suuri osa ihmisten toiminnasta on jo valmiiksi luonteeltaan tiedostavaa. En minä väitä mitään muuta kuin että mitä paremmin itsensä tuntee (= itseensä liittyviä asioita tiedostaa), sitä helpompi on elää onnellista elämää. Mikä tässä nyt on niin kauheaa, että täytyy sormet korvissa juosta karkuun?
*köh* Väittämässäsi on määritelmällinen ristiriita. Tiedostaminen tarkoittaa osapuilleen tosiasioista tietoiseksi tulemista. Jos tulee tosiasioista tietoiseksi, ne tuskin ainakaan hämärtyvät.
Siis: Liiallinen tiedostaminen johtaa vääristymiin. Tämä väite perustuu vain siihen, että ihmisillä on tapana suggestoida itsensä luulemaan asioita helposti tosiksi, ja jos lähtee siitä perusolettamuksesta, että pohdintansa kautta on omien tunteidensa yläpuolella (tai vastaavaa), alkaa helposti katselemaan maailmaa eriväristen linssien läpi.
Päättelyketju, joka johtaa vääristymiin,
ei ole tiedostava, vaan itsepetollinen tai vähintäänkin värittynyt. Niin yksinkertaista se on. Olen yrittänyt sanoa, että tiedostaminen = hyvä homma, itsepetos ynnä muu paska = huono homma.
Sinäkö tuossa nyt sitten sanot, että ei edes kannata yrittää miettiä asioita, koska ihmisillä on tapana elää itsepetoksessa, ja sellaiseksi se asioiden miettiminen siis joka tapauksessa muuttuu? Hölmö poika.
Jossain vaiheessa kuitenkin sokeutuu omille virheilleen - ja jopa sille, ovatko asiat virheitä vai eivät.
No tuossahan sinä sanoit sen vielä selvemmin. Peräänkuulutan uskoa omiin kykyihin. Johdonmukaisesti kyseenalaistamalla saa selville kaikenlaista, niin itsestään kuin muistakin. Pitää vain yrittää tosissaan, sen sijaan että vajoaa moiseen lässynlää-emmäosaa-paskaan.
Esimerkkinä vaikkapa perheväkivallasta kärsivä nainen. Liisa (nimi keksitty) on saanut monosta kerran viikossa 5 vuoden ajan. Liisa on miettinyt Kerkon (nimi keksitty) jättämistä, mutta kokee moraalisen velvoitteen lapsiaan kohtaan eikä sitä tee.
Esimerkkisi Liina elää itsepetoksessa, ei tiedosta omia eikä läheistensä tarpeita kyllin hyvin (Kerkosta puhumattakaan). Lapsille on selvästi suurempi paha katsella äitinsä monottamista kuin elää ilman väkivaltaista isää. Eli ajoissa tapahtunut tiedostaminen olisi estänyt tämän esimerkkisi lopputilanteen syntymisen.
Liisa tapaakin sitten Heikin (nimi muutettu), jonka kanssa päätyy sänkyyn ja päättää jättää Kerkon. Kuinka pitkälle tuota skenaariota on tervettä pohdiskella Liisan näkökulmasta - mikä on oikein, mikä väärin ja tekeekö Liisa virheen jos jättää Kerkon, koska Kerkko lupasi mennä terapiaan ja Heikillä on kuitenkin avioton lapsi ja ja ja.. Mitä niiden päätöksien jälkeen? Vai olisiko parempi tehdä ratkaisu ja olla sen kummemmin ajattelematta syitä ja seurauksia jos se pitää ko. ihmisen onnellisena?
Asioiden vatvomisella voi toki saada päänsä sekaisin vähemmänkin monimutkaisissa tilanteissa. Mutta tässäkin sekainen ja huono fiilis johtuu juuri
liian vähästä tiedostamisesta, ei liiasta. Mitä enemmän ymmärtää itseään ja toisia, sitä helpompi on tehdä hyviä ratkaisuja vaikeissakin tilanteissa.
Entäpä jos siirretään tuo tapahtuma pois pohjoismaisesta kulttuurikehyksestä ja annetaan se vaikkapa Afganistanilaisen tarkasteltavaksi?
Edelleen sama pätee. Tiedostaminen on vankilan avain, ei itse vankila.
Kansankielisemmin ilmaistuna sama asia: jos minä tiedostan itseni liian syvältä, tarpeeni ja arvoni vääristyvät. Ok, no mitä haittaa tästä on ja kenelle (eli miten ne vääristyvät)?
Jos elämäsi perustuu sille, että joudut jatkuvasti perustelemaan itsellesi tekemisiäsi, alkaa alunperin niistä kokemuksista, kasvatuksesta ja tapahtumista muodostunut käsitteellistämisen viitekehys pikkuhiljaa rapistua ja muuttua harkitsevaksi ja edelleen jatkossa koneellisen kylmäksi.
Tuo ei ollut teoria, koska en pysty todistamaan sitä. =) Vain tuollainen pohdinta.
Koneellisen kylmäksi? Pöh. Mitä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin tiedostaa, sitä vapaampi on käyttäytymään nimenomaan rakastavasti ja lämpimästi muita kohtaan. Mitä enemmän epävarmuutta omiin päätöksiin liittyy (ja etenkin jos ne ovat vaikeita päätöksiä vaikeissa tilanteissa), sitä kylmemmin ja etäisemmin tilanteen muihin osapuoliin suhtautuu.
"Joudun perustelemaan"? Minä hemmetti
haluan perustella, en joudu. Minä haluan voida seistä omien päätösteni takana ja haluan olla mahdollisimman kykenevä tarvittaessa selittämään kenelle tahansa mistä niissä on kysymys.
"Käsitteellistämisen
viitekehys alkaa rapistua"? Voi Mylle kulta (näkisitpä miten ulvon naurusta vedet silmissä)! En pidä enää ollenkaan ihmeellisenä, että juuri sinä olet tullut kehittäneeksi tämän omituisen pohdinnan asioiden ajattelemisen pahuudesta ja pään sekoittavasta vaikutuksesta..
Hillitse vähän tuota käsitteillä viuhtomistasi, tai flippaat kohta kokonaan!
Eli siis: en ymmärrä tuota lausetta. Yrittäisitkö sanoa sen jotenkin selkokielisesti?