Kitinä

Onko itsetuhoisuus - myös suhdepartnereiden valinnassa - vain tylsyyden välttämistä?

"One reason for the epidemic of self-destructiveness that has struck British, if not the whole of Western, society, is the avoidance of boredom. For people who have no transcendent purpose to their lives and cannot invent one through contributing to a cultural tradition (for example), in other words who have no religious belief and no intellectual interests to stimulate them, self-destruction and the creation of crises in their life is one way of warding off meaninglessness. I have noticed, for example, that women who frequent bad men - that is to say men who are obviously unreliable, drunken, drug-addicted, criminal, or violent, or all of them together, have often had experience of decent men who treat them well, with respect, and so forth: they are the ones with whom their relationships lasted the shortest time, because they were bored by decency. Without religion or culture (and here I mean high, or high-ish, culture) evil is very attractive. It is not boring."

Entä muuttuuko käytös, jos elämään tuleekin merkitystä.. esimerkiksi lapsi?

http://frontpagemagazine.com/Articles/R ... p?ID=19293

Voi olla. Lievempänä tuota tylsyyden välttämistä havaitsen itsessäni ja mieltymyksessäni vieraista kulttuureista tuleviin miehiin. Välillä oikein mietin, kuinka kivaa olisi, kun kulttuurit vähän törmäisivät. Siis tietenkin sillä tavalla, että mun kulttuuri voittaisi.

Samasta syystä monet naiset peräänkuuluttavat Spontaaniutta™. The Onion parodioi aihetta hauskasti:

http://www.theonion.com/content/node/39442

Eikö Woody Allen sanonut jossain välissä että nykyihmisen ikävän määrä on vakio. Kun kaikki suuret ongelmat on voitettu, pienistä ongelmista kasvaa suuria, ja valitus jatkuu.

Mielenterveydelliset ongelmat ja riippuvuudet ovat ehdoton turn-off. Ehkä johtuen omasta henkilökohtaisesta kehityksestä.. Voin sanoa, että nk. hankalia miehiä on kokeiltu, enkä halua sellaista koskaaaaaaaan enää. Koska tahansa olen valmis spontaanisti lähtemään lintsille, tanssimaan tai harrastamaan vähän erikoisempia sexileikkejä, mutta siihen loppuukin mun seikkailunhaluni.

Vanilja elämä rules ok.

Olen huomannut pitkästymisen olevan varsin hyödyllistä. Olen saanut luettua kahdessa kuukaudessa kaksi osaa Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, kun viiden edellisen osan lukemiseen kului miltei kymmenen vuotta. Jäljellä on enää 80 sivua, ajatelkaas. Sitten taidankin palkita itseni ja ehkä muutkin pullolla shampanjaa.

Tietysti herää kysymys, mitä tehdä sen jälkeen. Saas nähdä.

AarneAnkka kirjoitti: http://www.theonion.com/content/node/39442

Aika hulvaton, joo. Mutta se alun tapaamiskohtaus oli kyllä... aaah.

Mutta en mä haluais kyllä mihinkään sellaseenkaan suhteeseen, jossa pitäis määrätyin päivävälein aina soitella, vaikkei olis mitään sanottavaa. Tuossa taisi pariinkin kertaan toistua tuo, että tuo nainen suuttui sille miehelle, kun mies ei ollut joihinkin päiviin soittanut. (Nainen ilmeisesti ei myöskään osannut soittaa itse, vaikka olikin puhelinkommunikaatiosta niin riippuvainen?).

Niin. Miksiköhän tämä ongelma on vain (kai?) länsimaisissa ihmisissä? Tämähän on päivänselvä tapaus. Länsimaiseen ihmisihanteeseen kuuluu osana tietty hyvyyden käsite. Se että juuri sinä olet "hyvä, hyveellinen ihminen". Tämä tulee opittua alitajuisesti koulusta, vanhemmilta ja yhteiskunnalta. No, mitä tekee tämä hyvä ihminen, joka sitten ei olekaan "nro 1"? Alitajuisesti hän katsoo velvollisuudekseen tehdä kaikkensa asemansa parantamiseen vaikkapa pettämisen, jos hän elää suhteessa jossa seksielämä on riittämätön. Ja koska hän on hyvä ihminen ei tässä ole mitään vikaa. Eihän yli-ihmisen tekemät teot voi olla väärin.

Edith kirjoitti:Mutta se alun tapaamiskohtaus oli kyllä... aaah.

Niinpä. Ei liene väärin sanoa että romantiikka on naisten pornoa.

Vaan mistä kumpuaa tämä kaipaus romanttiseen hölynpölyyn? Onko sille joku evoluutiopsykologinen (!!!!!) selitys? Mitä kyky tuottaa romanttista hölynpölyä kertoo miehestä? Sitäkö, että hänellä on niin paljon resursseja ja elinvoimaa että niitä riittää jopa hölynpölyyn?

Kysyn tätä puhtaasti uteliaisuudesta, en halventaakseni romantiikkaa (vaikka sitä nyt hölynpölyksi kutsunkin). Miksi romanttinen mies on ihana? Toisaalta, miksi väärällä tavalla romanttinen mies on ällö?

Tottakai on!

I married a clown, he keeps me smiling.