Kitinä

Pienenä isi ja äiti olivat sitä mieltä että minulla täytyy olla jokin oikea harrastus (selkä kyyryssä katse lasittuneena Spectrum XZ48:lla pelehtimistä ei laskettu), ja pukkasivat minut Turun Sinihaukkoihin, joka oli semmoinen meripartiolais-tsydeemi.

Ei se ollut oikeastaan kovinkaan kummoinen kokemus. Kaikki siellä olevat kakarat olivat täysiä älämölö-häiriköitä eikä partionjohtaja osannut pitää heitä kurissa. Kaikki toiminta oli aika onnetonta, yhdet joulujuhlat todella tyhmillä joululeikeillä ja yksi myrskyisä purjevenereissu jota johti kiukkuinen merimies joka koko ajan karjui "PÄÄT KII!!!".

Olisi se voinut toisenlaisella porukalla ja toiminnalla olla ihan kivaakin, mutta ei iskenyt, jätin homman siihen. Kävi kai vaan huono tuuri.

Kuis te?

En ole ollut.

Kyllä olin, ennen kuin tiesin sen olevan homojen pedofiilinatsikonservatiivien lanseeraama vapaa-ajan viettotapa. Harmittava vaan ettei meidän lippukunnassa ollut kuin likkoja. Isommat leirit ja tapahtumat olivat sitten sitäkin jännempiä, kansainväliset leirit erityisesti. Paljon sain kavereita ja olihan se usein aika jännää, erityisellä lämmöllä muistelen erästä itä-Suomessa vietettyä leiriä niihin aikoihin kun se _leijona_ liikuskeli siellä päin, taisi olla kesä -92. Keskellä yötä alko sudet ja leijonat pelottamaan vähän liikaa, joten piti mennä isompien telttaan turvaan.

Ei kai siinä, ihan tervehenkinen harrastus, mieluusti soisin oman lapsenikin moista hommivan. Miinusta uskonnolissävytteisyydestä, vaikka se nyt ei niin suuressa osassa ollutkaan.

Olen ollut, ja oli kivaa. Meininki ei meillä ehkä ollut sitä perinteistä partiomeininkiä. Todella pieni lippukunta, yhdessä vaiheessa meitä oli vain 6 jäsentä. Kun olin teini käytiin melomassa Karkkilasta Tammisaareen, pyöräilemässä Ahvenanmaalla ja Gotlannissa ja kaikkea muuta kivaa. Ei pahemmin ollut kuria, nukkumaanmenoaikoja tai muuta ikävää, vaan tehtiin kolttosia kellon ympäri. Oppihan sitä kaikennäköistä eräjuttua, ja sen jälkeen on tullut vaelleltua lapissa muutama kerta. Metsässä ei tule hätä käteen vaikka polttopuut olisi märkiä, teltta katoaisi tai joutuisi nukkumaan hangessa.

Minun äitini pakotti minut partioon ollessani 8 tai 9 vuotias. 12 vuotiaana minut sitten pistettiin jonkinmoiseen "johtaja" koulutukseen. 13 vuotiaana minulla oli sitten n. 10 hengen ryhmä 10-12 vuotiasta kakaraa, joille opetin solmujen ja suunnistuksen saloja.

Muistan kerran, kun olin jollain leirillä ja oli pakollisen rastikoulutuksen aika. Metsässä samoilessamme nämä kakarat leikkivät tulitikuilla sytyttämällä pienen palan jäkälää palamaan ja polkivat sen sitten sammuksiin. No, eihän tälläinen kaupunkilais vekara viitsinyt sitä kieltää, kun tuli kiehtoi muutenkin elementtinä. Jossain vaiheessa ryhmäläisilleni tuli vaikeuksia sammuttaa jäkäläpaloa. Käskin heitä jäämään polkemaan paloa sammuksiin ja yrittämään vaikka kusta sen päälle ja lähdin juoksemaan hakemaan apua.

Muutaman sadan metrin päässä sitten minua odotti yllätys. Joku niistä vitun jäkälistä oli sitten jäänyt kytemään ja minua vastassa oli tulimeri.

Palokunnan sammutettua puolentoista hehtaarin aluskasvillisuus palon, poliisit kuulustelivat minua raporttiaan varten. Eivät ne olleet vihaisia. Vittuilivat vaan jotain "että nyt tiedän varmaan mikä on johtajan vastuu".

Mikäs oli tarinan opetus? Ei pitäisi päästää kaupunkilais kakaroita metsään... ...ja minä olen ollut(ja olen edelleen) pikkaisen nörtti...

En ole ollut.
Edelleen saan partiotoiminnasta jonkunlaisen mielleyhtymän neuvostoliittolaisiin pioneerinuoriin

Bliss kirjoitti: Edelleen saan partiotoiminnasta jonkunlaisen mielleyhtymän neuvostoliittolaisiin pioneerinuoriin

Väri on kuitenkin vakaasti toinen(kuten arvomaailmakin), eli tummansininen.

Olin joskus kakarana. Melkoisen hataria muistikuvia koko hommasta. Taisin kyllä osallistua jollekkin suurleirillekkin joskus vai kävinköhän vain vierailulla. Noh huh, huh ei omasta lapsuudestani nyt niin pitkä aika vielä ole, että voin unohtaa tuollaisia asioita tai sitten tästä voi vetää sen johtopäätöksen, ettei partio ollut minusta kovinkaan kiinnostava harrastus.

En ole ollut.
Olisin kyllä penskana halunnut olla Sudenpentu.

En ollut. Hieman omituisen oloista touhua.

En ole ollut.

Tolle Runkun jutulle nauroin vedet silmissä, vaikkei siinä mitään hauskaa olekaan. Maalaispenskalle oli avotulen tekemisen perusteet selvinneet jo ennen kouluun menoa.

En ole. Aikuisella iällä tosin kuulin, että minut pelasti partiolta homman uskontoliitteisyys. Äitini olisi halunnut liittää tyttärensä partiovoimiin, mutta kavahti evankelis-luterilaisuusliitteisyyttä. (Ok, sittemmin on käynyt selville, että myös ortodoksisella seurakunnalla on omassa huomassaan partioveikkoja ja -veikottaria, mutta onneksi äitini ei ollut asiasta tietoinen lapsuusvuosinani.)

Olin joskus kuuden-seitsemän vanhana ja viihdyin ehkä viikon tai kaksi. Dorkaa touhua, ei kiinnostanut edes mukulana.

Mä olin pienenä suloisena ekaluokkalaisena partiossa. Ei oikeastaan napannut kuin se yksi partioleiri, jossa pissin housuun ja viilsin sormet. Ilmoitin sen jälkeen äitille, etten halua enää. :-p

En ole ollut. Muistan olleeni vähän katkera, kun puolet kavereista oli partiolaisia. Minut potkittiin kesäisin kotoa siirtolaan...

En ole ollut. Maalla kasvaneena lapsena nuo tulenteot ja solmut ja telttailut on tosiaan tulleet ikään kuin itsekseen.

Olen ollut ja oli kivaa. Melkein kaikki lippukunnan jäsenet olivat samassa peruskoulussa ja omankin vartioni jäsenet olivat suurimmaksi osaksi luokkatovereita, joten se oli vain yksi ajanviettotapa muiden joukossa kavereiden kanssa. Olihan siinä uskonnollinen aspekti (mm. aina jonkinlainen loppuhartaus jokaviikkoisen kokouksen päätteeksi), mutta luterilaisena rituaalina se oli ihan puhdasta tapakulttuuria ilman minkäänlaista hengellistä latausta.

En ole ollut mutta jälkeenpäin ajateltuna olisin kovasti halunnut olla...leirejä ja metsässä liikkumista...kivaa

LillyMunster kirjoitti:En ole ollut. Maalla kasvaneena lapsena nuo tulenteot ja solmut ja telttailut on tosiaan tulleet ikään kuin itsekseen.

Hm. No juu, vanhempien kanssa telttaillessa on ainakin tulenkäytön oppinut ilman sen kummempaa partiopoikailuakin. Solmut ovatkin sitten jo toinen juttu...

Keskellä metsää ja itikoita syntyneenä ei mikään partio voinut vähempää kiinnostaa. Solmuja en osaa kuin umpisemmoisen mikä lienee hyvä ettei hirttosilmua ole tullut opittua. Ja nippuside on parempi. Lämmin punkka voittaa telttailun ja sormeen osaan viiltää ihan ominavuinkin.

Tosin muutama vaellus ja puolisotilaallinen lennokkikerho osoitti maastoutumistaitojeni olevan paremmat kuin 90% ikäluokastani.

Tiirismaan Tähystäjä ilmottautuu.

Olin ja pidin, kunnes pukujen ja arvomerkkien ilmaannuttua kuvaan kavahdin pois ja askartelin tyytyväisenä seurakunnan kerhoissa seuraavat viisi vuotta. Partiossa opin miten värkätään joku tuohijuttu josta voi sitten nauttia vettä. Ei mennyt hukkaan, ei.

Joskus natiaisena tuli ihan pienen hetken kokeiltua mutta eipä tuo oikein muhun iskenyt ja lopetin varmaan ehkä +/-4 käyntikerran jälkeen. Serkkutyttö oli innokas partiolainen ja yritti muakin innostaa siihen touhuun, huonolla menestyksellä siis.

Minun piti mennä Partioon joskus 1977, mutta äiti vastusti, koska se on "porvarien" järjestö. Vanhemmat oli akateemisia demareita. Niin minut laitettiin SDP:n lastenjärjestöön Nuoriin Kotkiin. Vaasan Palosaaren työväentalolla joka maanantai klo 18.00. ehkä 2 tuntia. Askartelua, seurustelua, retkiä ym. Minkäänlaista poliittista propagandaa EI tyrkytetty. Tai sitten se oli niin ovelaa manipulointia, että en sitä sellaiseksi tunnistanut...

kerran partiolainen, aina partiolainen, mutta toiminnassa en ole muutamaan vuoteen ollut mukana.