Olen läheisessä ihmissuhteessa masennuksesta kärsivän ihmisen kanssa.
Kunpa osaisin parantaa toisen olon, kunpa pystyisin auttamaan jotenkin konkreettisemmin kuin vain olemalla lähellä. Jotenkin sitä vain jaksaa, kun hyviäkin hetkiä on riittävän usein. Mutta ne yksinäisten öiden puhelut ja tekstiviestit, ahmimiset, ahdistus, tuska, uhkaukset tehdä jotain itselleen, kuolemantoiveet...
Sinä et ole kumppanisi sairaanhoitaja tai terapeutti, siitä on lähdettävä.
Olet oikeutettu saamaan rakkautta, ymmärrystä ja huomiota. On selvää, että ihmiset sairastuvat ja sairaana ollessaan ihmiset keskittyvät paranemiseen. Tämä saattaa tehdä toipilaasta aika itsekeskeisen, eikä hänellä välttämättä mitään annettavaa sinulle. Pikemminkin hän vaatii ja tarvitsee sinun huomiotasi ja jaksamista.
Suosittelen tuen antamista toiselle, mutta kaikella on rajansa. Sinun tulee pitää väliä siihen, että et rupea toisen hoitajaksi ja holhoojaksi. Sairastuneenkin tulisi ymmärtää, että sinulla on henkisiä, emotionaalisia ja fyysisiä tarpeita ja antaa sinulle tilaa.
Kumppanin sairastuminen on haaste ja koetinkivi. Itse en välttämättä jaksaisi vetää noin vaikeaa aikaa lävitse, ellei suhteella olisi pidempää historiaa ja siinä mukana runsaasti niitä hyviä hetkiä ja aikoja.
Ennnen kaikkea: hanki tietoa toisen sairaudesta, jotta osaat laittaa sen oikeaan suhteeseen ja pidä huolta omasta jakamisestasi. Älä anna itsesi palaa henkisesti loppuun.
Mielisairaan kanssa eläminen vaatii toimiakseen uhrauksia. Vaikka kuinka asiaa ajattelet, joudut uhraamaan itsestäsi huomattavan paljon. Ei sovi kaikille, mutta jos olet vähään tyytyväinen ja valmis karsimaan omat mielihalusi/toiveesi minimiin, voi onnistua. Edellyttää siis uhrimentaliteettia. Mitään muuta ei voi tehdä kuin olla ja ihmetellä, toisinaan kusi sukassa, toisinaan kauhusta kankeana. Onnea matkaan, elämänkestoinen helvetti mahdollisesti edessä.
Mitään et pysty tekemään, jos siis mukana aiot kulkea. Toiveena parantuminen, mikä riippuu kroonisuudesta, sairauden määrityksestä yms. Sääli on sairautta, sanotaan, mutta minkäs teet, kun toinen on sairas. Ei sovi suurimmalla osalle kitinä-ihmisistä, tuntuvat olevan karkuun lähdössä ensimmäisten ongelmien ilmetessä. Toisaalta miksi ihmisen tulisi kestää paskaa, ei se jalosta, tekee vain katkeraksi ja opettaa, miten ollaan elämättä.
ComeBack kirjoitti:Sinä et ole kumppanisi sairaanhoitaja tai terapeutti, siitä on lähdettävä.
Olet oikeutettu saamaan rakkautta, ymmärrystä ja huomiota. On selvää, että ihmiset sairastuvat ja sairaana ollessaan ihmiset keskittyvät paranemiseen. Tämä saattaa tehdä toipilaasta aika itsekeskeisen, eikä hänellä välttämättä mitään annettavaa sinulle. Pikemminkin hän vaatii ja tarvitsee sinun huomiotasi ja jaksamista.
Suosittelen tuen antamista toiselle, mutta kaikella on rajansa. Sinun tulee pitää väliä siihen, että et rupea toisen hoitajaksi ja holhoojaksi. Sairastuneenkin tulisi ymmärtää, että sinulla on henkisiä, emotionaalisia ja fyysisiä tarpeita ja antaa sinulle tilaa.
Kumppanin sairastuminen on haaste ja koetinkivi. Itse en välttämättä jaksaisi vetää noin vaikeaa aikaa lävitse, ellei suhteella olisi pidempää historiaa ja siinä mukana runsaasti niitä hyviä hetkiä ja aikoja.
Ennnen kaikkea: hanki tietoa toisen sairaudesta, jotta osaat laittaa sen oikeaan suhteeseen ja pidä huolta omasta jakamisestasi. Älä anna itsesi palaa henkisesti loppuun.
Tsemppiä.
Itseltäkin löytyy kokemusta kyseisestä asiasta, ja allekirjoitan fägärin kirjoituksen 130%!
Isäni on sairastanut skitsofreniaa yli 20-vuotta. Se on vaikuttanut koko perheeseen, mutta ehkä eniten äitiini näin "sairauden ulkopuolella".
Nyt aikuisena olen jutellut äitini kanssa ja hän on kertonut, ettei ollut kaukana hänenkään rohmahtaminen. Äidilläkin on ollut jonkinlaista lääkitystä olemassa, en tiedä kuinka paljon lääkkeitä on tullut käytettyä. Meidän lasten takia hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan jaksanut. Ja kyllä sitä rakkauttakin on ollut, koska vanhempani ovat edelleen naimisissa ja onnellisia ovat.
Nykyään asiat ovat paremmalla tolalla, ja toivon että pahin aika tuosta isäni sairaudesta on takanapäin.
Pidä huolta omasta jaksamisestasi ja voimavaroista, et ole kumppanisi psykiatri.
Helppoa sinulla ei varmana tule olemaan, mutta olen omin silmin nähnyt että siitä voi selvitä.
