Kitinä

Minä en ole. Älyni ei riitä opiskelupaikkaan ja keitot palavat edelleen pohjaan.

Mä olen stressaaja, joka luuli pitkään ettei ole sellainen. Aika ihmistä opettaa.

Mä olen hullu. Oikeilla lääkkeillä saatan vähän stressatakin.

En stressaa. En viitsi vaivautua, parempaakin tekemistä löytyy.

En alkuunkaan.
Stressaan korkeintaan seuraavan päivän tapahtumista.

Kyl mä oon se vastavoima. Eli me niinku täydennetään toisiamme, olemme yhtä, kynttilän valossa.

Nytkin närästää ja uuvuttaa. Kyllä minä aikamoisen nakkikeon tänään suoritinkin duunissa. Kaveritkin aina sanoo että elä poeka stressaa niin kauhiasti. Juu taidanpa olla.

ressaan vähän liikaakin

Stressaan hyvin harvoin, helpompi alkaa uhkaavassa tilanteessa raivoamaan silmittömästi. Saa tuskan pois sisuksista paljon nopeammin ja sitten voi taas jatkaa omaa tavallista eloaan ja oloaan.

Työpaikan lanttumaakari sanoi syko-testini ilmentävän että stressinsietokykyni on vallan mahtava. Oletan tämän johtuvan siitä ettei paljon mikään yleensäkään nappaa meikäläistä, joten mistäpä sitä stressiäkään tulisi kerättyä.

mustakikkeli kirjoitti:Työpaikan lanttumaakari sanoi syko-testini ilmentävän että stressinsietokykyni on vallan mahtava. Oletan tämän johtuvan siitä ettei paljon mikään yleensäkään nappaa meikäläistä, joten mistäpä sitä stressiäkään tulisi kerättyä.

Tunnut olevan aika samanlainen (myös tässä flegmaattisessa mielessä) kuin minä - kuvauksistasi muissakin ketjuissa päätellen.

Mitä sitä suotta stressaa. Asiat menevät nmiinkuin menevät, useimiten minusta itsestäni riippumattomista syistä. Mielelläni tottakai avitan asioita oikeaan suuntaan ja muutenkin teen jotain asioiden hyväksi, mutta jos stressiä ottaisin, olisin varmaan nopeasti hoidossa. Ei se stressaamattomuus tarkoita sitä, et istuisin kotona ja odottaisin asioiden hoituvan itsekseen. Sitä paitsi ei miun tartte ku meillä sen stressaamisen hoitaa mies...

Stressaan valikoivasti. Ydinonnettomuuden sattuessa pulssini ei todennäköisesti edes nousisi, mutta joskus vaatteiden valinta aamulla saattaa harmaannuttaa hiuksiani yhdestä kahteen astetta. Asiat kyllä järjestyvät stressaamattakin, yleensä joko hyvin, huonosti tai jotenkin siltä väliltä.

Stressaan aika ajoin, mutta en ihan pienistä asioista. Oikeastaan nautin pienestä stressistä/paineesta, mutta kun esimerkiksi kamalat työkiireet tai joku muu stressaava tilanne elämässä jatkuu ja jatkuu, saan fyysisiä oireita.

Eniten stressaavat tekemättömät asiat ja ajatus siitä, että langat tipahtavat käsistä.

En. Lausun tyhjiä mietelauseita ja kaadan punaviiniä karahvista huulilleni huolettomasti ja viini tahraa valkoisen kauluspaitani. Tanssahtelen rantakalliolla ja toivon, että kukaan seurueesta ei tajua esittää avainkysymystä "Miten niin?".
Eivät ne tajua. Olenhan niin vakuuttava ja luova. Eivät ne tajua koskaan.
Puren patonkia ja heitän baskerin päästäni olan yli -huolettomasti tietenkin. Pyyhin hikea ruskettuneelta otsaltani ja kerään ihailevia ja rakastuneita katseita.
Elämäni on helppoa.

swirl kirjoitti:Oikeastaan nautin pienestä stressistä/paineesta, mutta kun esimerkiksi kamalat työkiireet tai joku muu stressaava tilanne elämässä jatkuu ja jatkuu, saan fyysisiä oireita.

Eniten stressaavat tekemättömät asiat ja ajatus siitä, että langat tipahtavat käsistä.

Osittain samaa mieltä. Työelämässä pitäisi muiden tunnistaa toisen oireet, koska toinen ei välttämättä myönnä olevansa ylikuormitettu vaan suostuu lähes kaikkeen tai ahnehtii yli resurssien. Pitää osata kieltäytyä ja priorisoida sekä olla myös sopivasti itsekäs. Tosin joka työssä näin ei voi toimia.

Mulli75 kirjoitti:Työelämässä pitäisi muiden tunnistaa toisen oireet, koska toinen ei välttämättä myönnä olevansa ylikuormitettu vaan suostuu lähes kaikkeen tai ahnehtii yli resurssien. Pitää osata kieltäytyä ja priorisoida sekä olla myös sopivasti itsekäs.

Tämä on mun ongelmani... olen virallisesti meillä se, joka "tietää ja osaa kaiken". Ennen en vaan osannut kieltäytyä, kun mua pyydettiin mukaan joka helevetin projektiin ja pyydettiin apua jatkuvasti asioissa, jotka eivät oikeastaan mun työnkuvaani kuulu. Olin pahasti ylikuormitettu, enkä osannut myöntää itsellenikään, etten jaksa eikä aika riitä. Duuniin tulin vaikka pää kainalossa. Lopulta olin niin uupunut, että hyvä kun pystyin kävelemään (mun stressioireisiin kuuluvat kamalat lihas- ja nivelkivut). Näin pääsi tapahtumaan useaan kertaan.

Nyt tilanne on se, että pomo on kieltänyt mua haalimasta liikaa hommia ja muille on myös sanottu, etten voi olla kaikessa mukana. Lähin esimies kyttää mua ja on lähettämässä lääkärille heti jos nokka vähän vuotaa tai näytän väsähtäneeltä ja kyselee jatkuvasti, onko liikaa hommia...