-Superior- kirjoitti:prosessi kirjoitti:Se, että ero tapahtuu liian myöhään, on merkki siitä, että rationaalisuus on yrittänyt mennä tunteiden yli, huonolla lopputuloksella.
Tai toisinpäin. Mikä onkin kiinnostava näkökulma sinänsä: jos tunteet tukevat näkemystä kumppanin sopivuudesta, mutta käytäntö, yhdessä vietetty arki, osoittaa toisin, onko eron motiivi silloin validi? Jos suhde kaatuu huonosti organisoituun arkeen - toisin sanoen pohjimmiltaan vuorovaikutuksen kehnouteen - eikö nimittäjä erolle ole tällöin kyvyttömyys juuri sitoutumiseen? Eikö se, että yhteisessä elämässä on ongelmia, joita ei ole halukas ratkomaan olemalla valmis kehittymään itse henkisesti, ole nimenomaisesti voimakkaimpia ilmentymiä sitoutumiskyvyttömyydestä?
Minä olen ollut naimisissa, kuvitellut sitoutuneeni loppuelämäkseni, mutta avioliitto kesti vaivaiset kuusi vuotta. Naimisiin menimme nuorina, joten mieheni taipumus tuhlata rahaa enemmän kuin sitä oli, oli helppoa tulkita nuoruuden kokemattomuudeksi, varsinkin kun hän sai rahaa vanhemmiltaan ihan pyytämättäkin. Myöhemmin rahahanat tukkeutuivat, jolloin hän mm. päätyi, meillä kun oli tyhmyyttäni yhteinen tili, ottamaan nettipankin välityksellä lainaa minun nimissäni, koska hänellä itsellään ei silloin vielä ollut vakinaista työsuhdetta. Lainaa, johon hän ei pyytänyt lupaani. Jonkun verran myöhemmin ostimme talon, ja siinä vaiheessa minua alkoi hirvittää hänen rahankäyttönsä. Alkoi yksinkertaisesti olla liikaa menetettävää, joten alle vuoden sisällä talokaupasta laitoin eron vireille. Miehen muutettua ei mennyt kovin montaa kuukautta, ennen kuin hänellä oli useita maksuhäiriömerkintöjä, joten olin hankkiutunut eroon tikittävästä aikapommista juuri ennen räjähdystä, aikapommista jota edelleen rakastin.
Tunteeni siis tukivat näkemystä kumppanin sopivuudesta, mutta käytäntö sanoi toisin. Voit vain kuvitella minkä verran aiheesta oli keskusteltu ja riidelty noiden vuosien aikana, välillä tilanne oli jopa ollut tilapäisesti parempi, kaatuakseen kuitenkin uudestaan viimeistään puolen vuoden kuluttua parantumisesta. Minä en voinut tehdä asialle mitään vaikka olisin halunnut, paitsi tietenkin huolehtia laskuista, jotta tiesin missä mennään, mutta jos rahat tililtä katosivat ennen kuin laskuja oli maksettu, en pystynyt taikomaan uusia rahoja mistään. Eikä sitoutuminen vahtimaan toista aikuista ihmistä olisi todellakaan ollut mielekästä missään tapauksessa, sillä enhän ollut hänen äitinsä, eikä "henkinen kehitys" sellaiseksi myöskään olisi ollut tarkoituksenmukaista.
Kahdeksaksi vuodeksi sitouduin, joten oliko ero edellämainittujen faktojen perusteella mielestäsi osoitus kyvyttömyydestäni sitoutua?
Epäilemättä. Mutta otetaan oletukseksi normaali suhde, joka tyydyttää kohtuullisesti niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja jossa on omat ongelmansa. Onko ero silloin perusteltu vain siksi, että kyseessä on aivan tavallinen suomalainen parisuhde, joka toisinaan vituttaa aivan saatanasti? Mielestäni on oikein perusteltu, mutta siinä tapauksessa on turha nimittää yleiseksi sitoutumiskyvyksi omaa osaamattomuuttaan käsitellä itseään kehittymiskykyisenä, vuorovaikutustaitoisena ja rationaalisiin tekoihin kykenevänä olentona.
Jos rajaat ongelman noin, puhutaan tietenkin vain sitoutumiskyvyttömistä ihmisistä, joita varmasti löytyy paljon, mutta jotka eivät todellakaan edusta kaikkia "tavallisia suomalaisia", eivät edes suurta osaa. Käytännössähän ihmiset eivät yleensä halua erota, joten normaalisti suhteessa täytyy olla merkittäviä henkisiä tai fyysisiä puutteita, ennen kuin ne johtavat eroon.
prosessi kirjoitti:Yleensä tuohon kykyyn sitoutua sisältyy kuitenkin itsesuojeluvaistoakin, joka ilmoittaa milloin sitoutuminen kannattaa purkaa.
Juuri siksi en pysty ymmärtämään, miksi joku kykenee väärintulkitsemaan omia tunteitaan niinkin pitkään kuin 20 vuotta. Olen toki nuori, mutta itse näen ihmisten kanssa operoimisen maailman yksinkertaisimpana asiana.
Ei omia tunteitaan, vaan omaa jaksamistaan/pärjäämistään. Onneksi tunteet yleensä muuttuvat siinä vaiheessa kuin jaksaminen/pärjääminen alkaa lähestyä nollaa, sillä kokemuksesta tiedän, että rakastamaansa ihmistä on jumalattoman vaikea jättää. Ihmisten kanssa operoiminen ei todellakaan ole maailman yksinkertaisin asia, kunhan näkee tarpeeksi harmaan sävyjä.