Kitinä

Lähtisin heti tavoittelemaan hollywood-menestystä ja cästäisin tuohon Kid Rockin.

sivustahuutaja kirjoitti:^ tykkääkö jarmo kylmästä lenkistä vai eikö hän vain osaa paistaa sitä?

Amiksena voin kertoa, että hookoon blåå syödään sivistyneesti kylmänä. Vain osaamattomat akateemisen lämmittää sen.

Mä en oikein usko Veijoseen tai Edelmanniin tuollaisessa jämäkän työläis(anti)sankarin roolissa. Väänänen voisi kyllä tosiaan olla hyvä, kunhan hillitsee sitä vähän kuplivaa boheemiuttaan. Sellainen päivitetty versio suorituksesta Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa voisi toimia. Mutta kyllä mä silti ottaisin just tähän rooliin yhden kotimaisista suosikkinäyttelijöistäni, Pekka Valkeejärven.

Hollywoodissa tarvitaan siloitellumpaa karismaa. Kun George Clooney on liian lipevä, Jarmon rooli menee itseoikeutetusti Russell Crowelle. Kid Rock, hmpfh.

urpiainen kirjoitti:Mä en oikein usko Veijoseen tai Edelmanniin tuollaisessa jämäkän työläis(anti)sankarin roolissa. Väänänen voisi kyllä tosiaan olla hyvä, kunhan hillitsee sitä vähän kuplivaa boheemiuttaan. Sellainen päivitetty versio suorituksesta Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa voisi toimia. Mutta kyllä mä silti ottaisin just tähän rooliin yhden kotimaisista suosikkinäyttelijöistäni, Pekka Valkeejärven.

Hollywoodissa tarvitaan siloitellumpaa karismaa. Kun George Clooney on liian lipevä, Jarmon rooli menee itseoikeutetusti Russell Crowelle. Kid Rock, hmpfh.

Te olette kyllä ihan sekaisin. Kevin "Lester" Spacey olisi viiksillä varustettuna ainoa riittävän synkeä hahmo. Oikeastaan hän on tehnyt "Jarmon" roolin jo American beautyssa, kunhan korvaa kannabiksen keppanalla ja kylmän HK:n sinisen kylmällä teinitytöllä.

^ Argumentti on kyllä väkevä, enkä lähtisi sitä ihan suoralta kädeltä tyrmäämään. Mutta vähän mä epäilen, että espoolainen ylempi keskiluokka ei nyt aivan tavoita sitä kirjallista kontekstia, johon Jarmo asettuu. Pertsan kukkaan puhekamaisillaan oleva taitelijakuvahan assosioituu selvästi sellaiseen myöhempien aikojen Teuvo Pakkalaan, joka kuitenkin viittaa tunnistettavasti myös vaikka Linnaan, Lassi Sinkkoseen, Alpo Ruuthiin tai jopa varhaiseen Pirkko Saisioon ja Anja Kauraseen. Eli ei tässä nyt sellaista American Beautymaista keskiluokan porvarillista tyhjyyttä haeta, vaan rehtiä työläisen tuskaa.

urpiainen kirjoitti:^ Argumentti on kyllä väkevä, enkä lähtisi sitä ihan suoralta kädeltä tyrmäämään. Mutta vähän mä epäilen, että espoolainen ylempi keskiluokka ei nyt aivan tavoita sitä kirjallista kontekstia, johon Jarmo asettuu. Pertsan kukkaan puhekamaisillaan oleva taitelijakuvahan assosioituu selvästi sellaiseen myöhempien aikojen Teuvo Pakkalaan, joka kuitenkin viittaa tunnistettavasti myös vaikka Linnaan, Lassi Sinkkoseen, Alpo Ruuthiin tai jopa varhaiseen Pirkko Saisioon ja Anja Kauraseen. Eli ei tässä nyt sellaista American Beautymaista keskiluokan porvarillista tyhjyyttä haeta, vaan rehtiä työläisen tuskaa.

Tajuaa toki, mutta hollywood keskiluokkaistaa kaiken, alkuperäisteoksesta on kirjallisissa sovituksissa jäljellä yleensä pelkkä otsikko. Koska työläisen tuska ei myy, tehdään siitä keskiluokkaisen tuskaa ja korvataan suhde teolliseen elintarvikkeeseen suhteella tunnevammaiseen teiniin. Ei tästä nyt mitään typerää indietä ole tarkoitus tehdä. Oikeasaan vain Kaurismäki voisi tehdä oikeutta alkuperäiselle Jarmolle, Spacey kyllä taipuisi siihenkin jos budjetti taipuisi.

Virhe jo heti alussa, kylmä HooKoon Blöö on hyvää.

Blöö taipuu moneksi. Hyvää kylmänä, välissä paljon sinappia, hyvää keitossa hieman paistettuna. Entä perseessä, en osaa sanoa, kertokaa joku.

Suvinen kirjoitti:Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kesken. Sen sain juuri loppuun, tykkäsin kovasti.

Luin nyt vasta tämän. Olen samaa mieltä, kovin oli hyvä kirja. Parasta kohdalleni osunutta kotimaista pitkään aikaan.

En ole vielä lukenut, mutta yritän lukea. Nimittäin kirjaa nimeltä Wetlands (suom. Kosteikkoja). Tässä on neiti joutunut sairaalaan, kun sai pyllyynsä haavan, joka tulehtui. Mukana menossa peräpukamat, jotka kutisevat niin kovasti, että leidi herää joskus öisin siihen, että tonkinut reikäänsä oikein huolella. Ja lakanat on ruskeat.

Piti aloittaa toinen romaani tuohon rinnalle. Ei pysty montaa sivua nääs lukemaan kerralla tuollaista "paskaa".

Joo, jäi siis tuo yllä mainitsemani Kosteikkoja toistaiseksi kesken. Viisi sivua oli tarpeeksi sillä erää, kokeilen joskus toiste uudelleen. Ehkä se sopii paremmin syksyn samettisiin iltoihin.

Nyt luen Paula Hawkinsin The Girl on the Train (suomennos tulossa kesällä tai syksyllä tai ainakin tänä vuonna). Sitä on verrattu Gone Girliin (jota en ole lukenut, mutta elokuvana katsoin) ja kaipa siinä jotain samaa on. Kenties kirjan rakenne tietyssä määrin. Ja katoaahan tässäkin eräs eukko. Ihan jees kirja, snadisti junnaa paikallaan ja Rachelin alkoholismi ja muistikatkokset saavat aika paljon sivutilaa. Noin sata sivua jäljellä ja jytkyä odottelen.

Pakko mainita edellinen lukemani kirja, joka on Ha Jin In the Pond. Koominen kuvaus kommunistisesta Kiinasta. Mies pillastuu, kun taas menee isompi asunto sivu suun. Siitä sitten syntyykin varsinainen show. Hyvä kirja, kerrankin huumoria joka upooaa minuunkin. Yleensä en ns. huumorikirjoista perusta, mutta tämä oli piristävä poikkeus.

Mitä muut kitisijät ovat lukeneet? Kai te nyt jotain luette!

Kreitsu kirjoitti:
Mitä muut kitisijät ovat lukeneet? Kai te nyt jotain luette!

Sarjakuvia ja iltapäivälehtiä.
Viime vuonna en lukenut yhtään kirjaa loppuun, mikä oli kyllä poikkeksellista. Nyt on muutama kesken, jotain romaaneja ja Ollin pakinakokoelma. Ns. asiaproosaa tulee joskus myös luettua, enimmäkseen kyllä kaunokirjallisuutta.

Muistan tämän ketjun aina, kun luen täältä jonkun Suvisen kirjoittaman hienon arvion. Monomaanina egosentrikkona jatkan kuitenkin (tässäkin) ketjussa omaa synkkää yksinpuheluani.

urpiainen kirjoitti:Neljäntienristeyksen ostin heti sen ilmestyttyä, mutta jostain syystä se on vielä toistaiseksi lukematta. Odotukset on kyllä aika kovat, samoin kuin myös viimeisintä Finlandia-voittajaa kohtaan.

Luin nyt sitten sen Finlandia-voittajan. Tjaa. Minunhan pitäisi pitää tästä kovasti, mutta jotenkin suussa on lähinnä sellainen maakuntasarjan wanna-be-Jonathan-Frantzenin vähän valju tukkoisuus. Ei tämä mikään Freedom ole, vaikka kovasti haluaisi olla.

Sinänsä pidän kovasti tästä ideasta, että Suomessakin uskalletaan kirjoittaa anglo-amerikkalaiseen tapaan pitkiä tiiliskiviä aikalaiskuvaa tämän hetken ilmiöistä. Tai ehkä nihkeyttäni selittää sekin, että kirja ei kuitenkaan ihan osu ajallisesti: toisaalta eläinoikeusliikkeestä ja ekoterrorista olisi pitänyt kirjoittaa aiemmin, ja toisaalta saadakseen some- ja viihdeteollisuusteemansa riittävän raflaavaksi, kirja ei enää ole aikalaiskuvausta vaan (lähi)tulevaisuusdystopiaa scifi-hengessä. Molemmat teemat jäävätkin vähän etäisiksi.

Toisaalta kirjan alkupuolen tematiikka, jossa Suomeen asettumista yrittävä amerikkalainen huippututkija kommentoi Suomea ja suomalaisuutta, on toki asetelmallisesti herkullinen, onhan suomalainen lukija toki kiinnostunut jopa fiktiivisten ulkomaalaisten ajatuksista meistä. Oli miten oli, itsekin anglo-amerikkalaisesta yliopistokulttuurista kotimaahan palanneena tunnistan ja allekirjoitan kirjan aika tyrmäävätkin huomiot suomalaisesta yliopistokulttuurista. Ja yleisemminkin siitä omituisuudesta, jolla suomalaisuuden suureen kertomukseen liittyvät jotenkin itsestäänselvästi vaikkapa ahkeruus ja rehellisyys, kun todellisuudessa töitä ei haluta tehdä juuri ollenkaan ja koko historian suurimmat myytit venkuroidaan muotoon, jossa liittolaisuus natsien kanssa on jotenkin kunniakasta.

Siis kelpo kirja ja tervetullut lisä kotimaiseen kirjallisuuteen, mutta ei ehkä niin loistokas, kuin mitä monet ovat antaneet ymmärtää (Finlandia-palkinnon lisäksi esim. tuolla ja tuolla). Kirjan omaa tematiikkaa sivuten: siinä missä kirja kritisoi suomalaisen tutkimuksen omahyväisiä, toisiaan kehuvia ja suljettuja pikkupiirejä, niin ettei sama tosielämässä soveltuisi vain kirjallisuuspiireihinkin? Ainakin ensimmäisen linkkaamani kriitikon tausta johtaa ymmärtääkseni samaan Helsingin yliopiston kirjallisuusopiskelijoiden kirjoittajakerhoon kuin arvioimansa kirjan kirjoittajankin, kuten myös niin kovin monen muun kotimaisen alle 5-kymppisen kirjailijan.

Suvinen kirjoitti:Kaikki muut isänsä maneerit Hill on onneksi välttänyt, aplodit siitä. Suosittelen muillekin kuin kauhun ystäville. Kreitsu varmaan tykkäisi

Ohos, jospa tätä Hilliä sitten uskaltaisi kokeilla. King ei nimittäin minulle oikein (enää) uppoa. En tosin ole läheskään kaikkia hänen kirjoittamia romaanejaan lukenut enkä varsinkaan uudempia.

Muihin kirjoihin: aiemmin mainitsemani The Girl on the Train on nyt luettu. Jäi melko vaisuksi ja tasapaksuksi lukukokemukseksi. Ei siis ollut huono, muttei hyväkään. Kirja ei oikein herätellyt mitään fiilareita. Jopa kiukku olisi parempi kuin tällainen välinpitämätön jaahas.

Nyt aloittelen James Churchin toista Pohjois-Koreaan sijoittuvaa dekkaria nimeltä Hidden Moon. Pidin ensimmäisestä (suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo) ja odotukset ovat korkealla tämän(kin) suhteen.

Yöllä sain loppuun John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen. Pidin todella paljon, mutta ahdisti siinä vaiheessa kun 14-vuotiaan tytön ahdistus, masennus ja romahdus tuntuivat kuin omalta elämältä. Mulla ei taida olla kaikki kunnossa. Anyway, olen vakuuttunut kirjailijasta, aiemmin lukemani Ystävät hämän jälkeen oli myös täysien tähtien kirja.

Olli: Heipä hei
Pakinakokoelma. Hyvä. Hauska.

Luin Stadinarskan sanomat ja varmat vastaukset ketjua. Siinäpä vasta kiva ketju!

Kuka ihme hän on. No etkö tiedä. än on HÄN

STORA ARSKALAISTOUKOINEN

urpiainen kirjoitti: Luin nyt sitten sen Finlandia-voittajan. Tjaa. Minunhan pitäisi pitää tästä kovasti, mutta jotenkin suussa on lähinnä sellainen maakuntasarjan wanna-be-Jonathan-Frantzenin vähän valju tukkoisuus. Ei tämä mikään Freedom ole, vaikka kovasti haluaisi olla.

Sinänsä pidän kovasti tästä ideasta, että Suomessakin uskalletaan kirjoittaa anglo-amerikkalaiseen tapaan pitkiä tiiliskiviä aikalaiskuvaa tämän hetken ilmiöistä. Tai ehkä nihkeyttäni selittää sekin, että kirja ei kuitenkaan ihan osu ajallisesti: toisaalta eläinoikeusliikkeestä ja ekoterrorista olisi pitänyt kirjoittaa aiemmin, ja toisaalta saadakseen some- ja viihdeteollisuusteemansa riittävän raflaavaksi, kirja ei enää ole aikalaiskuvausta vaan (lähi)tulevaisuusdystopiaa scifi-hengessä. Molemmat teemat jäävätkin vähän etäisiksi.

Toisaalta kirjan alkupuolen tematiikka, jossa Suomeen asettumista yrittävä amerikkalainen huippututkija kommentoi Suomea ja suomalaisuutta, on toki asetelmallisesti herkullinen, onhan suomalainen lukija toki kiinnostunut jopa fiktiivisten ulkomaalaisten ajatuksista meistä. Oli miten oli, itsekin anglo-amerikkalaisesta yliopistokulttuurista kotimaahan palanneena tunnistan ja allekirjoitan kirjan aika tyrmäävätkin huomiot suomalaisesta yliopistokulttuurista. Ja yleisemminkin siitä omituisuudesta, jolla suomalaisuuden suureen kertomukseen liittyvät jotenkin itsestäänselvästi vaikkapa ahkeruus ja rehellisyys, kun todellisuudessa töitä ei haluta tehdä juuri ollenkaan ja koko historian suurimmat myytit venkuroidaan muotoon, jossa liittolaisuus natsien kanssa on jotenkin kunniakasta.

Siis kelpo kirja ja tervetullut lisä kotimaiseen kirjallisuuteen, mutta ei ehkä niin loistokas, kuin mitä monet ovat antaneet ymmärtää (Finlandia-palkinnon lisäksi esim. tuolla ja tuolla). Kirjan omaa tematiikkaa sivuten: siinä missä kirja kritisoi suomalaisen tutkimuksen omahyväisiä, toisiaan kehuvia ja suljettuja pikkupiirejä, niin ettei sama tosielämässä soveltuisi vain kirjallisuuspiireihinkin? Ainakin ensimmäisen linkkaamani kriitikon tausta johtaa ymmärtääkseni samaan Helsingin yliopiston kirjallisuusopiskelijoiden kirjoittajakerhoon kuin arvioimansa kirjan kirjoittajankin, kuten myös niin kovin monen muun kotimaisen alle 5-kymppisen kirjailijan.

Luin myös.

Eniten mua kiinnosti kirjan amerikkalaisen päähenkilön suomalaisiin "huippu"tutkimusyksiköihin kohdistama kova kritiikki. Itselläni ei ole kompetenssia asiaa arvioida, mutta mitä mieltä olet, kuinka totta teksti oli? Vastaatkin jo edellä osittain.

Mun mielestäni oli myös herkullista, miten amerikkalaismies joutui vastaamaan kaikista yhdysvaltojen synneistä. Esim. asehulluuden suhteen se, että hän ei omistanut asetta eikä myöskään tuntenut ketään muutakaan, joka niin tekisi, ei auttanut yhtään.

Sci fi -osasto oli imho epäuskottava (tai se olisi pitänyt sijoittaa kauemmas tulevaisuuteen) ja olen ehkä naiivi, mutta lääkekriittisyys oli mielestäni yliampuvaa.

Joissain kohtaa kirja osoitteli liikaa, subtiilimpi teksi olisi riittänyt, turhaa rautalangasta vääntämistä.

Miksi Suvisen kommentit ovat kadonneet tästä ketjusta? Tuskin ainakaan on ollut aihetta itsesensuuriin, kun ihan fiksuja kommentteja olivat.

Kotonahan oli ollut dramatiikkaa kitinöinnistä (käsittämätöntä!) ja ilmeisimmin Suvisen pyynnöstä viestejä poistettu isolla kädellä.

En taida jaksaa enää remeksiä. Puolenkymmentä mennyt ja Ruttokellot ainut hyvä.

Tänään meni Mankellin Kasvoton kuolema, ei kovin hyvä sekin. Pitäisi jatkaa divareiden ja internetsin seulontaa muutaman etsimäni opuksen saamiseksi. Tai sitten opeteltava hurria.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Katja Kettu: Hitsaaja

Molemmat oivallisia, vaikka Hitsaaja tuntui aluksi kovin raskaalta tähän elämäntilanteeseen. Loppua kohti tahti kiihtyi ja tarina imaisi mukaansa. Tykkään kauheasti Ketun pohjoisen anarkistisesta kerronnasta. Iveyn esikoisteos taas oli vähän semmoinen aikuisten satu, mutta itsehän tykkään semmoisista kovasti.

Olen lukenut Lumilapsen ja erityisesti kirjan miljöö on hurmaava. Samoin kirjan alku, mutta minusta se lässähti loppua kohden. Muuttui jotenkin liian "lihalliseksi". Mutta oli kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen.

James Potkukelkka kirjoitti:Eniten mua kiinnosti kirjan amerikkalaisen päähenkilön suomalaisiin "huippu"tutkimusyksiköihin kohdistama kova kritiikki. Itselläni ei ole kompetenssia asiaa arvioida, mutta mitä mieltä olet, kuinka totta teksti oli? Vastaatkin jo edellä osittain.

No, kirja kuvasi muistaakseni jotain 90-luvun alkua, minkä jälkeen yliopistomaailma on globalisoitunut aika paljon. On kuitenkin pidettävä mielessä, että vuoden 2010 yliopistolakiuudistukseen asti suomalaiset professorit olivat valtion virkamiehiä, joiden tuli toteuttaa ministeriön hahmottelemaa politiikkaa. Professoriura oli efektiivisesti suljettu ulkomaalaisilta, ja koko yliopistosektoria väritti vielä tällainen sodanjälkeisen jälleenrakennuksen eetos: muualta tuodaan tuoretta tutkimustietoa isänmaan rakentamiseksi. Edelleen meillä pidetään monella alalla itsepintaisesti kiinni siitä, että kotimaisella foorumilla kotimaisilla kielillä julkaistu katsaus (mahdollisesti kaverin vertaisarvioimana) jonkin aihepiirin kansainväliseen tutkimukseen täytyy nähdä yhtä arvokkaana tieteellisenä meriittinä kuin itse tiedeyhteisön etulinjassa käytävään kansainväliseen debattiin kontribuoiminen. Myös käytäntö, jossa tutkimusvastuu lepää paljon väitöskirjantekijöiden harteilla (jotka Suomessa ovat tutkijoita, muualla opiskelijoita), ruokkii aika suljettuja tutkimusryhmiä ja rahoitusmuotoja - ja tämä käytäntö on murtumassa vasta nyt pikkuhiljaa kansainvälisen mallin mukaiseksi.

Lisäksi on selvää, että anglo-amerikkalaisissa huippuylopistoissa niin opiskelijat kuin henkilökuntakin tekevät paljon enemmän töitä kuin Suomessa: huippuyliopistoissa painetaan pitkää päivää urakkahengessä viikonloput mukaan lukien, kun taas Suomessa ollaan duunissa työsopimuksen mukaan arkisin kahdeksasta neljään. Suomalaisissa yliopistoissa vierailevat uolkomaalaiset ihan oikeasti kyselevät, missä kaikki ovat, kun klo 17 jälkeen labrat ovat tyhjiä. (Huom! Obs! Edellä ei oteta normatiivista kantaa kummankaan käytännön suhteellisesta paremmuudesta.)

Eli kirjailija kärjistää ja liioittelee, mutta ei niin suurta pilaa ettei paljon tottakin. (Humanistis-yhteiskunnalliset tieteet ovat myös, osin ymmärrettävästi, olleet paljon kansallisempia projekteja kuin luonnontieteet, ja tässä tapauksessa psykologi kirjoittaa neurofysiologiasta - ehkä hän aavistuksen verran projisoi vähän perusteettakin oman taustansa tilannetta toiseen ympäristöön.)