NuoriDaavid kirjoitti:Kaikesta päätellen olette harrastaneet itsetuntemusta ja -tutkiskelua (ei raamatullisessa mielessä) huomattavasti keskivertoihmistä enemmän.
Voidaan siis olettaa, että (1) olette tuossa asiassa keskivertoihmistä pidemmällä. Mielestäni on luonnollista olettaa, että (2) teillä on parhaat mahdolliset edellytykset valita itsellenne sopiva kumppani ja (3) teillä on myös parhaat mahdolliset edellytykset ratkaista suhteessanne mahdollisesti esiintulevat ongelmat. Tästä johtuen suhteenne pitäisi kaiken järjen mukaan olla erittäin (4) onnellinen ja (5) kestävällä pohjalla.
No katsotaanpa näitä oletuksia ja johtopäätöksiä.
1.
Mahdollisesti näin voidaan olettaa, mutta minusta se ei ole kovin kiinnostavaa saati sitten olennaista. Olennaista on se, että tunnemme molemmat itsemme paremmin kuin aiemmin. Tämä pätee moniin vähemmänkin aktiivisesti itsetuntemustaan kehittäneeseen, koska oikeastaan itsetuntemustaan on aika vaikeaa olla kehittämättä. Sen voi kuitenkin tehdä aktiivisesti tai passiivisesti, siihen voi paneutua tai olla paneutumatta. Jos emme olisi lainkaan paneutuneet asiaan, tuntisimme tällä hetkellä itsemme selvästi huonommin kuin nyt tunnemme.
Näistä oletuksista voidaan meidän tapauksessamme vetää ainakin se johtopäätös, että jos olisimme olleet passiivisia itsetutkiskelijoita tai jos olisimme tavanneet 15-vuotiaina, emme olisi tavattuamme ryhtyneet parisuhteeseen.
2.
Edelleen en välittäisi verrata itseäni muihin vaan itseeni vähemmällä itsetuntemuksella. Kyllä: tavatessani SE:n 25-vuotiaana, minulla oli selvästi aiempaa paremmat edellytykset valita itselleni sopiva kumppani. On silti muistettava, että kumppani valitaan niistä vaihtoehdoista, joita on tarjolla. Täydellinen itsetuntemus (jota siis en usko voitavan saavuttaa) ei automaattisesti johda täydellisen kumppanin valitsemiseen, koska täydellistä kumppania a) ei välttämättä ole olemassa, ja b) ei välttämättä satu eteen valitsemisen hetkellä.
Itselleni henkinen kasvu on ehdottomasti tärkein yksittäinen elämäni päämäärä. Sanoisin, että kehittyneen itsetuntemuksen johdosta minulla on suhteellisen hyvät edellytykset tunnistaa tarjolla olevista kumppaniehdokkaista se, jolta voin oppia kaikkein eniten (= itselleni sopivin). Itsetuntemuksen lisääntyminen on toki myös johtanut siihen oivallukseen, että parisuhteen suurin yksittäinen arvo minulle ei ole kestävyys vaan mahdollisuus oppia (ja että itse asiassa ensin mainittu on jälkimmäisestä riippuvainen).
3.
On olemassa ihmisiä, joiden kanssa ristiriitojen ratkaiseminen olisi minulle helpompaa kuin se on SE:n kanssa. Itse asiassa kaikissa aiemmissa suhteissani se on ollut helpompaa kuin nyt (lue: naurettavan helppoa). Tämä johtuu siitä, että meissä on joitakin erittäin suuria persoonallisuuseroja, minkä tarkkanäköisimmät
kenties huomaavat jo nettipersoonistamme. Minäkään en ole SE:lle tässä mielessä helpoin mahdollinen kumppani (samasta syystä: aivomme toimivat lähes täysin vastakkaisilla tavoilla). Tämä kuitenkin liittyy olennaisesti edelliseen kohtaan: mitä erilaisempi toinen on, sitä enemmän häneltä voi oppia, mutta sitä haastavampia konfliktitilanteet ovat - ja jos kumppani on
liian erilainen, konflikteja jää lopulta ratkaisematta ja efektin kumuloituessa oppiminen tyrehtyy kokonaan.
Jos siis metodina on muihin vertaaminen, toinen ja kolmas oletuksesi ovat keskenään ristiriidassa, koska olet tehnyt virheellisen oletuksen siitä mitä minä (tai me) elämältäni haluan. Mutta jos jälleen unohdetaan se, ja keskitytään vertaamaan EW:tä ja SE:tä niihin versioihin itsestään, joilla on selvästi nykyistä heikompi itsetuntemus, tulos on mielenkiintoinen. Meille molemmille on selvää, että emme olisi kyenneet ratkaisemaan konflikteja ja ongelmia välillämme
alkuunkaan, jos olisimme tavanneet 15-vuotiaina. Ensimmäisen erimielisyyden jälkeen olisimme tuskin suostuneet hengittämään samaa ilmaa!
Jos tuntisin itseni selvästi huonommin kuin tunnen, en olisi edes päässyt/päätynyt parisuhteeseen tämän itselleni nykyisistä tarjokkaista parhaan mahdollisen kumppanin kanssa. Ja vielä vähemmän olisin tajunnut, mitä oikein menetin. Minulle olisi siis ollut teoriassa mahdollista saada niinkin hieno parisuhde, joka minulla nyt on, mutta a) en olisi ymmärtänyt tavoitella sitä ja b) vaikka olisinkin ymmärtänyt, se ei olisi ollut
käytännössä mahdollista.
4.
Minulla ei ole tapana käyttää lauserakennetta "suhde on onnellinen". Suhteella ei ole tietoisuutta, joten sen ei ole mahdollista olla onnellinen tai onneton. Sen sijaan voin sanoa: minä olen onnellinen tässä suhteessa. Viime kesänä en ollut onnellinen, koska jouduin liian monella eri tavalla kestämättömiin olosuhteisiin, mutta kumppanivalintaani ne olosuhteet eivät liittyneet. Itse asiassa tilanne olisi todennäköisesti ollut vieläkin sietämättömämpi, jos olisin elänyt yksin.
5.
Riippuu siitä, mitä kestävällä pohjalla tarkoitetaan. Koska suhteen kestävyys ei ole meille itseisarvo, emmekä tunne toisiamme ja itseämme niin hyvin että tietäisimme millaisia ihmisiä olemme tulevaisuuden ajanhetkellä Z (eli onko meidän edelleen mahdollista oppia toisiltamme tarpeeksi paljon), niin ainakaan ei voida sanoa meidän takuuvarmasti tulevan olemaan ikuisesti yhdessä. Niinhän toisaalta ei voi sanoa kukaan muukaan. Kestävällä pohjalla suhteemme voi ehkä sanoa olevan, jos ekstrapoloidaan menneiden tapahtumien perusteella (= mistä kaikesta olemme selvinneet yhdessä) jonkinlainen ennuste, mutta eihän sekään mitään absoluuttista kerro. Olisiko sinulla jokin tätä parempi määritelmä tuolle "kestävälle pohjalle"?