Hoivaloukku
Lähetetty: 12.12.2006 17:46
Maatilani siirtyy omistukseeni siis sopimuksen mukaan 1.1.2007, mutta tunnelmat ovat edelleen matalalla ja tilanne paha.
Enoni ilmoitti lopulta myyvänsä paikan viime kesänä. Kymmenen vuotta sain kestää valheita, sanojen perumista ja henkistä kidutusta. Siitä ei tarkemmin tähän, mutta siinä on niin huono ihminen, että Kitinäläisetkin vaikuttavat kunnon väeltä.
Kaupoista päättämisen jälkeen 88-vuotias enoni joutui sairaalaan, jossa todettiin pitkälle edistynyt eturauhassyöpä. Oli kuukauden verran sairaalassa. Enon kotiuduttua minä ja 74 ja 76 -vuotiaat vanhempani olemme joutuneet olemaan enon luona "henkisenä tukena". Nyt jo kolme ja puoli kuukautta.
Se tietenkin kuulostaa hyvältä ja oikealta.
Mutta on vaikeaa.
Ensinnäkin enoni on vielä aika hyvässä kunnossa. Pystyy mm. ajamaan autollaan viinakauppaan konjakkia ostamaan. Elinikäennuste on jotain 2-3 vuotta. Kotihoito tuo hänelle safkat päivittäin ja terveydenhoitajat käyvät kerran viikossa. Jos eno oilsi yksin, julkista apua saisi joka päivä ja kaupassakäynnitkin hoidettaisiin. Eno lienee myös kunnan varakkain mies, joten hän pystyisi palkkaamaan vaikka ympärivuorokautisen yksityisen hoitajan.
Sitten vanhempani ovat oikeastaan enoa huonommassa kunnossa. 74-vuotiaalla isälläni on sepelvaltimotauti (kaksi infarktia, ohitusleikkaus) ja keuhkoahtauma. Isä ei pysty kävelemäänkaan pariakymmentä metriä enempää. 76-vuotiaalla äidilläni on osteoporoosi joka vaatisi parempaa hoitoa, ja kaihi joka on kypsynyt leikattavaksi.. mutta hän ei pääse hoitoon koska enoni luona pitää nyt olla, eri paikkakunnalla.
Olemme tavallaan vankeina siellä. Pari lyhyttä reissua vuorotellen olemme syksyn aikana kotiin tehneet. Nyt viime viikolla pääsimme koko perhe neljäksi päiväksi yhdessä Varkauteen. Alunperin oli tarkoitus olla viikko, mutta eno ei sallinut. Minä kuitenkin jäin vielä ja parin päivän kuluttua menen bussilla takaisin.
Elinolosuhteet ovat ne, että vanhempani näin talvisaikaan asuvat enon vierashuoneessa. Eivät saa katsoa televisiota kuin harvoin, koska eno häiriintyy ja sulkee television. Eivät saa kuunnella radiota, koska eno häiriintyy. Ainoa mitä voivat tehdä, on kyyköttää siellä huoneessa epämukavilla 1800-luvun huonekaluilla, hissukseen.
Eno sanoo tarvitsevansa "henkistä tukea".
Käytännössä se tarkoittaa, että on kuunneltava enon juttuja. Ja hänellä on vain viitisen tarinaa, jotka hän kertoo uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, joka päivä, jopa useita kertoja päivässä. Kehuu itseään koko ajan. Ja silloin pitää aina esittää kiinnostunutta eikä vahingossakaan sanoa mitään vastaan.
Käytännön hommia on sitten kaupassa käynnit (vaikka lähikaupan muija voisi hyvin tuoda tavaraa joka päivä sinne, mutta eno ei halua "häiritä" häntä), imurointi silloin tällöin, puiden haku (sähkölämmityskin on), roskien polttaminen ja pyykinpesu koneella. Minä olen käytännössä ainoa, joka pystyy mitään fyysistä tekemään.
Kaikessa mitä teemme, eno tulee viereen tarkkailemaan ja esiintymään oppimestarina. Minua se pitää tietysti ihan kakarana, mutta nuoria ymmärtämättömiä ihmisiä ovat hänen mielestään vanhempanikin, nuo 74 ja 76 -vuotiaat. Viime viikolla eno laittoi sydänsairaan isäni kontilleen korjaamaan vessanpyttyään ja vittuili päälle, että on se kumma ettei nuoret terveet ihmiset osaa mitään tehdä, vaikka kouluja on käyty
Minä vähän pakenen tuota asumalla eri rakennuksessa, kaksi kertaa neljän metrin kokoisessa huoneessa entisessä saunamökissä (ei enää saunana) . Jossa voin vain istua tai maata, tilaa ei ole. Hiiret ja rotat mellastaa öisin sänkyni alla ja syövät safkani, jos sen esille jätän. Oma telkkari siellä sentään on, jääkaappi ja kaasuliesi. Ei vettä. Peseytymään pääsen vain lauantaisin kun eno lämmittää saunan.
Eno ei missään tapauksessa suostu lähtemään hoitokotiin eikä ottamaan jotain vierasta ihmistä hoitajakseen.
Tilanne alkaa olla kestämätön.
Jos tätä jatkuu sen 2-3 vuotta?
Talon siirtyminen minulle ei auta, koska asuinrakennuksen hallintaoikeus jää enolle.. vaikka toki ostin paitsi talon myös kaiken irtaimistonkin siellä. Maatilan hoitokin on aika vaikeaa sieltä 2X4 metrin kopistani käsin, ja jos eno kyylää vieressä ja vittuilee.
Eniten säälin vanhempiani.
Alkavat olla lopussa.
Äitinikin, joka veljeään niin rakastaa, sanoo että kyllä hän oli kuvitellut saavansa viimeiset vuotensa elää rauhassa ja omassa kodissaan. Isäni on ihan puhkistressaantunut, ja kiipeili jo seinille syksyllä jäätyään viikoksi enon kanssa kaksin. Isän terveydentila huononee silmissä. En ihmettelisi jos kuolisi enoani aikaisemmin. Tästä kaikesta on enolle puhuttu, mutta ei eno muista eikä välitä. Itsekäs kuin kissa. Se ei ole edes dementiaa, se on hänen luonteensa ollut aina.
Pahinta on joo ettei ole juuri yhtään omaa elämää. Enostani olisi luultavasti miellyttävintä, jos voisi säilyttää vanhempani komerossa kuin nuket, ja ottaa välillä esille kuulemaan Kaljukukkulan valloituksesta vielä kerran.
Tuntuu, että minun pitäisi pelastaa edes vanhempani tästä. Mutta miten?
Jos sanon vähänkin kriittisin äänenpainoin enolle, hän käsittää vain, että nyt tuo "nulikka" loukkaa häntä ja saattaa hyvinkin tuhota testamenttinsa. Jota tarvitsisin saadakseni kauppahinnan joskus takaisin ja lisääkin. Toisaalta, onhan minulla jo teoriassa miljoonaomaisuus, maassa kiinni, onko muutama sata tonnia käteistä sen arvoista että annan enon imeä elämän omista vanhemmistani?
Minulla ei kuulemma ole ihmissuhdetaitoja, niinkuin Kitinäläisillä on.
Neuvokaa nyt sitten mitä tehdä.
Enoni ilmoitti lopulta myyvänsä paikan viime kesänä. Kymmenen vuotta sain kestää valheita, sanojen perumista ja henkistä kidutusta. Siitä ei tarkemmin tähän, mutta siinä on niin huono ihminen, että Kitinäläisetkin vaikuttavat kunnon väeltä.
Kaupoista päättämisen jälkeen 88-vuotias enoni joutui sairaalaan, jossa todettiin pitkälle edistynyt eturauhassyöpä. Oli kuukauden verran sairaalassa. Enon kotiuduttua minä ja 74 ja 76 -vuotiaat vanhempani olemme joutuneet olemaan enon luona "henkisenä tukena". Nyt jo kolme ja puoli kuukautta.
Se tietenkin kuulostaa hyvältä ja oikealta.
Mutta on vaikeaa.
Ensinnäkin enoni on vielä aika hyvässä kunnossa. Pystyy mm. ajamaan autollaan viinakauppaan konjakkia ostamaan. Elinikäennuste on jotain 2-3 vuotta. Kotihoito tuo hänelle safkat päivittäin ja terveydenhoitajat käyvät kerran viikossa. Jos eno oilsi yksin, julkista apua saisi joka päivä ja kaupassakäynnitkin hoidettaisiin. Eno lienee myös kunnan varakkain mies, joten hän pystyisi palkkaamaan vaikka ympärivuorokautisen yksityisen hoitajan.
Sitten vanhempani ovat oikeastaan enoa huonommassa kunnossa. 74-vuotiaalla isälläni on sepelvaltimotauti (kaksi infarktia, ohitusleikkaus) ja keuhkoahtauma. Isä ei pysty kävelemäänkaan pariakymmentä metriä enempää. 76-vuotiaalla äidilläni on osteoporoosi joka vaatisi parempaa hoitoa, ja kaihi joka on kypsynyt leikattavaksi.. mutta hän ei pääse hoitoon koska enoni luona pitää nyt olla, eri paikkakunnalla.
Olemme tavallaan vankeina siellä. Pari lyhyttä reissua vuorotellen olemme syksyn aikana kotiin tehneet. Nyt viime viikolla pääsimme koko perhe neljäksi päiväksi yhdessä Varkauteen. Alunperin oli tarkoitus olla viikko, mutta eno ei sallinut. Minä kuitenkin jäin vielä ja parin päivän kuluttua menen bussilla takaisin.
Elinolosuhteet ovat ne, että vanhempani näin talvisaikaan asuvat enon vierashuoneessa. Eivät saa katsoa televisiota kuin harvoin, koska eno häiriintyy ja sulkee television. Eivät saa kuunnella radiota, koska eno häiriintyy. Ainoa mitä voivat tehdä, on kyyköttää siellä huoneessa epämukavilla 1800-luvun huonekaluilla, hissukseen.
Eno sanoo tarvitsevansa "henkistä tukea".
Käytännössä se tarkoittaa, että on kuunneltava enon juttuja. Ja hänellä on vain viitisen tarinaa, jotka hän kertoo uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, joka päivä, jopa useita kertoja päivässä. Kehuu itseään koko ajan. Ja silloin pitää aina esittää kiinnostunutta eikä vahingossakaan sanoa mitään vastaan.
Käytännön hommia on sitten kaupassa käynnit (vaikka lähikaupan muija voisi hyvin tuoda tavaraa joka päivä sinne, mutta eno ei halua "häiritä" häntä), imurointi silloin tällöin, puiden haku (sähkölämmityskin on), roskien polttaminen ja pyykinpesu koneella. Minä olen käytännössä ainoa, joka pystyy mitään fyysistä tekemään.
Kaikessa mitä teemme, eno tulee viereen tarkkailemaan ja esiintymään oppimestarina. Minua se pitää tietysti ihan kakarana, mutta nuoria ymmärtämättömiä ihmisiä ovat hänen mielestään vanhempanikin, nuo 74 ja 76 -vuotiaat. Viime viikolla eno laittoi sydänsairaan isäni kontilleen korjaamaan vessanpyttyään ja vittuili päälle, että on se kumma ettei nuoret terveet ihmiset osaa mitään tehdä, vaikka kouluja on käyty
Minä vähän pakenen tuota asumalla eri rakennuksessa, kaksi kertaa neljän metrin kokoisessa huoneessa entisessä saunamökissä (ei enää saunana) . Jossa voin vain istua tai maata, tilaa ei ole. Hiiret ja rotat mellastaa öisin sänkyni alla ja syövät safkani, jos sen esille jätän. Oma telkkari siellä sentään on, jääkaappi ja kaasuliesi. Ei vettä. Peseytymään pääsen vain lauantaisin kun eno lämmittää saunan.
Eno ei missään tapauksessa suostu lähtemään hoitokotiin eikä ottamaan jotain vierasta ihmistä hoitajakseen.
Tilanne alkaa olla kestämätön.
Jos tätä jatkuu sen 2-3 vuotta?
Talon siirtyminen minulle ei auta, koska asuinrakennuksen hallintaoikeus jää enolle.. vaikka toki ostin paitsi talon myös kaiken irtaimistonkin siellä. Maatilan hoitokin on aika vaikeaa sieltä 2X4 metrin kopistani käsin, ja jos eno kyylää vieressä ja vittuilee.
Eniten säälin vanhempiani.
Alkavat olla lopussa.
Äitinikin, joka veljeään niin rakastaa, sanoo että kyllä hän oli kuvitellut saavansa viimeiset vuotensa elää rauhassa ja omassa kodissaan. Isäni on ihan puhkistressaantunut, ja kiipeili jo seinille syksyllä jäätyään viikoksi enon kanssa kaksin. Isän terveydentila huononee silmissä. En ihmettelisi jos kuolisi enoani aikaisemmin. Tästä kaikesta on enolle puhuttu, mutta ei eno muista eikä välitä. Itsekäs kuin kissa. Se ei ole edes dementiaa, se on hänen luonteensa ollut aina.
Pahinta on joo ettei ole juuri yhtään omaa elämää. Enostani olisi luultavasti miellyttävintä, jos voisi säilyttää vanhempani komerossa kuin nuket, ja ottaa välillä esille kuulemaan Kaljukukkulan valloituksesta vielä kerran.
Tuntuu, että minun pitäisi pelastaa edes vanhempani tästä. Mutta miten?
Jos sanon vähänkin kriittisin äänenpainoin enolle, hän käsittää vain, että nyt tuo "nulikka" loukkaa häntä ja saattaa hyvinkin tuhota testamenttinsa. Jota tarvitsisin saadakseni kauppahinnan joskus takaisin ja lisääkin. Toisaalta, onhan minulla jo teoriassa miljoonaomaisuus, maassa kiinni, onko muutama sata tonnia käteistä sen arvoista että annan enon imeä elämän omista vanhemmistani?
Minulla ei kuulemma ole ihmissuhdetaitoja, niinkuin Kitinäläisillä on.
Neuvokaa nyt sitten mitä tehdä.